Uuden vihreän vallankumouksen arkkitehdit haluavat kasvattaa enemmän vähemmällä. Suunnitelman ytimessä ovat pavut ja maissit, jotka ottavat maaperästä fosforia ennennäkemättömän tehokkaasti.
 

Teksti: Outi Toivanen-Visti

Uuden vihreän vallankumouksen arkkitehdit haluavat kasvattaa enemmän vähemmällä. Suunnitelman ytimessä ovat pavut ja maissit, jotka ottavat maaperästä fosforia ennennäkemättömän tehokkaasti.

Julkaistu Tiede -lehdessä 9/2010Pienviljelijä Maria Issa seisoo kaksimetrisen maissikasvustonsa edessä Mwandamassa Malawissa. Kylässä on eletty suoranaista ihmeiden aikaa, sillä vihreä vallankumous on löytänyt sinne tiensä. Uudet siemenet ja kasviravinteet ovat tuottaneet niin paljon satoa, että maissia on riittänyt jopa vientiin naapurimaahan Zimbabween. Kylän talouselämä on saanut sysäyksen eteenpäin. On perustettu kauppoja, taloja rakennetaan, ja käsityöpajoissa on ilmeisen kiireistä. Tyytyväiset ihmiset jonottavat avaamaan tilejä pankkiin, joka toimii pakettiautossa. Näin esittää African Voice A24:n tuottama uutisvideo. Riittävä ruoantuotanto parantaa nopeasti hyvinvointia. Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa talouselämän ja yhteiskunnan kehitys kiihtyi, kun vihreä vallankumous lähti liikkeelle 1960-luvulla. Lannoitteet ja uudet vehnä- ja riisilajikkeet moninkertaistivat sadot ja vapauttivat väkeä maaseudulta kaupunkeihin teollisuuden käyttöön. Afrikka jäi paitsi tästä ensimmäisestä vihreästä vallankumouksesta, sillä vehnä ja riisi eivät ole siellä tärkeimpiä ruokakasveja. Maanosan kehitystä ovat hidastaneet myös lukuisat sodat ja vallankaappaukset sekä huono infrastruktuuri.Ilmastonmuutoksen vuoksi kuivuus lisääntyy monissa osissa Afrikkaa entisestään. BBC:n dokumentti näyttää tätä karumpaa puolta. Tuhat kilometriä Issan pellolta pohjoiseen, Itä-Afrikan hautavajoaman alueella Keniassa masait tuskailevat vakavan kuivuuden kanssa. Useat sadot peräkkäin ovat tuhoutuneet, ihmiset ovat nälissään, ja lehmien raatoja lojuu tasangoilla. Toisaalla Keniassa viljellään kyllä menestyksekkäästi vihanneksia, hedelmiä ja tietysti teetä ja kahvia eurooppalaisille.

Lannoitteet eivät pelastaPennsylvanian osavaltionyliopiston kasvinravitsemustieteen professori Jonathan Lynch aloittelee esitelmäänsä Yhdysvaltain tiedeviikolla San Diegossa helmikuussa.– Ilman rahaa, luottoa, toimivia markkinoita ja lukutaitoista väestöä Afrikka tarvitsee edullisen ja yksinkertaisen vihreän vallankumouksen, Lynch sanoo. Jopa 75 prosenttia Afrikan maatalousmaasta on heikossa kunnossa kuivuuden, eroosion ja tauottoman viljelyn vuoksi.– Lannoitteiden lisääminen näihin köyhtyneisiin maaperiin ei ratkaise mitään. Lannoitteet ovat kalliita, eivätkä ne edes auttaisi Saharan eteläpuolisten seutujen kuivuudessa. Ne huuhtoutuisivat pois sateiden mukana. Tarvitaan järkevää lannoitusta, toimia, jotka suojelevat maaperää, ja siemeniä, jotka kestävät kuivuutta ja vähäravinteista kasvualustaa, Lynch esitelmöi.

Riittävästi riittääMyöhemmin työhuoneellaan Pennsylvaniassa Lynch kertoo koeviljelmistään Etelä-Afrikassa ja Mosambikissa. Uusilla siemenillä sadot ovat kaksin- ja jopa kuusinkertaistuneet aikaisempaan verrattuna.– Täytyy muistaa, että nyt vertaamme tulosta satoon, joka on saatu huonoilta mailta vanhoin menetelmin.Lynch haluaa korostaa, että hänen ideansa on kehittää lajikkeita, jotka selviävät kuivuudessa ja antavat riittävän sadon. Tavoitteena ei ole luoda lajikkeita, jotka tuottaisivat maksimaalisesti, mihin jalostustyö ja lannoitus länsimaissa on pyrkinyt.Mosambikissa Lynchin työryhmä tekee yhteistyötä kansallisen maatalousinstituutin Iiamin kanssa. Projektissa on täytynyt ottaa huomioon myös yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät. – Emme voi mennä sinne ja sanoa, että tässä on uusi amerikkalainen siemen, ottakaa se käyttöön. Jokaisessa maassa on tietyt papulajit, joita viljelijät suosivat. Yksi syy siihen, miksi keskitymme Mosambikissa tarhapapuihin, on se, etteivät pavut ole kaupallisesti yhtä kiinnostavia kuin monet muut viljelykasvit, esimerkiksi kahvi tai pähkinät. Jos jalostaisimme niitä, miehet korjaisivat koko sadon myyntiin ja ostaisivat ensimmäiseksi olutta kyläpäälliköille, jotta nämä pysyisivät suopeina ja antaisivat  kylän maiden viljelyn jatkua, Lynch kertoo.– Siemen pitää antaa naiselle. Naiset ruokkivat ensin ihmiset, ja vasta loppu joutaa myyntiin.

Vastaus löytyy juuristaLynch kiinnostui juurista kymmenen vuotta sitten Jo tuolloin oli näkyvissä, että tulevaisuudessa ilmastonmuutos ja eroosio vaikeuttavat ruoantuotantoa niin Afrikassa kuin koko maailmassa. – Luulen, että meidän lapsemme joutuvat pohtimaan ruoantuotantoa paljon enemmän kuin me olemme joutuneet, Lynch toteaa.Juuritutkimuksen pääkohteiksi Lynch valitsi laajasti viljellyt soijapavun, tarhapavun ja maissin, koska ne ovat erityisen tärkeää ravintoa niin kasvutalouksissa kuin aliravitsemuksen kiusaamissa kehitysmaissa. Tutkimusta aloittaessaan Lynch yllättyi siitä, kuinka vähän biologit tietävät juurien toiminnasta. Maatalouskasvien tutkimus on keskittynyt kasvualustaan, sen ravinteikkuuden lisäämiseen ja kasvien maanpäällisiin osiin.– Tutkimuksemme on kuitenkin osoittanut, että juurten kasvutapa ja rakenne määräävät pitkälti sen, miten tehokkaasti pavut käyttävät maaperän ravinteita, Lynch toteaa.Kuivuuden ohella Afrikan köyhimpien alueiden ruoantuotantoa rajoittavat ennen kaikkea ravinteiden niukkuus ja maaperän happamuus. – Analyysit on tehty luonnontilaisesta maasta. Maatalouskäytössä ollut maa saattaa olla ravinteiltaan jopa heikompaa eroosion ja huuhtoutumisen vuoksi, Lynch muistuttaa.Ravinteista tärkeimpiä on fosfori. Typen ja kaliumin ohella se on ravinne, jota ilman kasvi ei menesty ja tuota satoa. Kasvi tarvitsee fosforia juurten muodostukseen ja hedelmien ja siementen kehittämiseen. Fosforin puutteessa versot jäävät ohuiksi ja juuret heikoiksi. Kukinta ja tuleentuminen viivästyvät.

Hennot imevät fosforiaLynchin tutkimusryhmä on kehittänyt papulajikkeita, jotka kasvattavat runsaasti haarautuvan hiusjuuriston lähelle maanpintaa. Fosforia on eniten pinnan läheisyydessä, joten hiusjuuret pystyvät hyödyntämään sitä paremmin kuin syvät juuret. Lynchin mukaan biomassaltaan vähäiseen mutta erittäin tehokkaasti toimivaan hiusjuuristoon kannattaa satsata kasvinjalostuksessa, sillä runsaan mutta hennon juuriston kasvattaminen on kasville energiataloudellisesti halpa panostus.Typensitojakasvit ovat omavaraisia typen suhteen, koska ne  sitä bakteerien avulla ilmakehästä, mutta niidenkin kasvu riippuu juurten hankkimasta fosforista. Siksi ei ole yllättävää, että maaperän ravinnetilanne vaikuttaa juuristoon. Kun ravinteita on niukasti, juuret ovat usein suuremmat kuin maanpäälliset osat. Ravinteikkaassa ja kosteassa maaperässä tilanne on päinvastainen.Lynchin työryhmä on jalostanut juuriarkkitehtuurin, jossa pääjuuri tunkeutuu syviin maakerroksiin. Sen avulla kasvi imee tehokkaasti vettä ja pysyy paremmin pystyssä tulvien ja tuulien iskiessä. Sen sijaan ravintojuurten verkosto kasvaa mahdollisimman lähellä maanpintaa ja pystyy näin hyödyntämään tehokkaasti fosforia.

Myös eroosio väheneeLynch kollegoineen arveli, että fosforia tehokkaasti käyttävien kasvien viljelystä saattaisi olla myös kielteisiä seurauksia. Jos kasvit hyödyntävät fosforia liian hyvin, maa köyhtyy entisestään ja viljelijän on pakko turvautua yhä useammin fosforilannoitteisiin. Alustavien tutkimusten mukaan näin ei kuitenkaan käy, vaan fosforille ahneet kasvit vähentävät eroosiota ja arvokkaiden ravinteiden huuhtoutumista pois pellolta. Ne itse asiassa pidättävät enemmän fosforia kuin ottavat sitä maasta.Fosforia tehokkaasti hyödyntävien kasvien viljely vaikuttaa maan tuottavuuteen laajasti. Kun kasvit kasvavat paremmin, syntyy enemmän kompostoituvaa biojätettä, mikä lisää multavuutta ja ravinnepitoisuutta. Kasvien tähteistä kertyvä biomassa on erityisen tärkeä maan vedenpidätyskyvylle, ja luontainen ravinteikkuus vähentää lannoittamisen tarvetta. Runsas maanpäällinen kasvusto taas tarjoaa enemmän rehua eläimille sen jälkeen, kun pavut on kerätty ihmisravinnoksi. – Fosforin kerääjien käyttöönotto saattaa mullistaa koko maatalouden, Lynch uskoo.Hän on saanut myös yhä useamman rahoittajan ja tutkimusyhteisön uskomaan samoin. Aikaisemmin Lynch valitteli, että muodikas molekyylibiologia vie kaikki tutkimusrahat ja perinteinen tuotantobiologinen tutkimus jää heitteille. Taloustaantuma ja ruokakriisit näyttävät muuttaneen tilanteen. Hiljattain muun muassa Yhdysvaltain tunnetuimpiin ja merkittävimpiin sijoittajiin kuuluvan Howard G. Buffettin säätiö otti Lynchiin yhteyttä ja tarjosi rahoitusta Afrikan-hankkeisiin.

Outi Toivanen-Visti on vapaa toimittaja.

Uuden vallankumouksen kasvit lähikuvassa

Tarhapapu, Phaseolus vulgaris, on hernekasvien heimoon kuuluva yksivuotinen kasvi. Se on kotoisin Amerikasta, mutta nykyään sen eri lajikkeita viljellään kaupallisesti kaikkialla maailmassa. Brasilia ja Intia ovat suurimmat kuivien papujen tuottajat, kun taas Kiina hallitsee vihreiden tarhapapujen markkinoita. Pavut sisältävät runsaasti hiilihydraatteja, proteiineja ja kuituja. Niistä saa myös kalsiumia, rautaa, sinkkiä ja magnesiumia.Fosforia tehokkaasti hyödyntävien tarhapapujen tutkimus keskittyy Mosambikiin, missä tarhapavut ovat merkittävä proteiininlähde. Jonathan Lynchin ensimmäiset uudet lajikkeet ovat viljelykokeissa osoittautuneet hyviksi, mutta lisää lajikkeita tarvitaan. Lynch haluaa kehittää jokaiselle alueelle oman lajikkeen juuri siitä pavusta, joka on asukkaiden suosikki ja tärkein ravinnonlähde.

Soijapapu, Glycine max, on hernekasvien heimoon kuuluva yksivuotinen kasvi ja varhaisimpia viljeltyjä ravintokasveja. Kiinassa sitä lienee kasvatettu jo 6 000 vuotta sitten. Tätä nykyä Kiina on maailman merkittävin soijapapujen tuottaja, kuluttaja ja ostaja. Soija on tärkein kotieläinten valkuaisrehujen raaka-aine, ja elintason noustessa soijan kysyntä moninkertaistuu muuallakin kuin Kiinassa.Kiina haluaisi lisätä soijan viljelyä, mutta maaperän heikko ravinnetilanne ja etenkin fosforin vähyys on estänyt hankkeita. Ei siis ihme, että fosforia tehokkaasti hyödyntävän soijapavun jalostus on keskittynyt Kiinaan, ennen kaikkea Etelä-Kiinan maatalousyliopistoon, jossa sitä vetää Johathan Lynchin kollega, professori Hong Liao. Maan johdon kannustamana työ on edennyt ripeästi. Ensimmäiset uudet soijapavut ovat jo viljelyssä.

Maissi, Zea mays, on yksivuotinen korkea heinäkasvi. Se on alkuaan kotoisin Etelä- tai Keski-Amerikasta, missä alkuperäisasukkaat lienevät risteyttäneet sen kantamuodon jonkin muun kasvin kanssa. Maissista on ajan mittaan jalostettu useita lajikkeita, ja nykyään maissi lukeutuu maailman tärkeimpiin viljelykasveihin. Se on perusruokaa myös Afrikassa. Maissin ravintoarvo perustuu pääasiassa suureen hiilihydraattipitoisuuteen. Lisäksi jyvissä on hieman proteiineja ja rasvaa.Fosforia tehokkaasti käyttävän maissin koeviljelmät sijaitsevat Etelä-Afrikassa Ukulimassa, minne Jonathan Lynch on perustanut tutkimuskeskuksen. Ensimmäiset viljelyyn sopivat lajikkeet ovat matkalla pelloille.

Suomikin varautuu fosforipulaan

Pelloissamme on fosforia vielä yllin kyllin, mutta kaivoksista se ehtyy. Nyt on keksittävä keinot, jotka pitävät kasvien elintärkeän ravinteen maaperässä.

Näytin artikkeliani Jonathan Lynchin juurihankkeista Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen professorille Pirjo Peltonen-Sainiolle ja pyysin kommenttia Suomen näkökulmasta. Tässä tiivistelmä.– Suomen peltomaiden fosforivarannot ovat pitkään jatkuneen lannoituksen ansiosta runsaat, mutta tuotantokykyä ajatellen on tärkeää tehostaa viljelykasvien veden ja fosforin – ja toki myös typen – käyttöä samankaltaisin toimin ja lähestymistavoin, joita Lynch kokeilee. – Kasvustomme ovat yhä enemmän suoraan maasta saatavan fosforin varassa, joten on mahdollista, että tulevaisuudessa lajikkeilta vaaditaan hyvin tehokkaaksi trimmattua, perinnöllistä fosforinottokykyä. Helposti saatavilla olevista fosforivarannoista siirrytään näet ajan oloon yhä haasteellisempien varantojen käyttöön. Koska Suomen kasvukausi on lyhyt ja kasvit kehittyvät kiivaasti pitkässä päivässä, on tärkeää, että fosforia on saatavilla kasvun ensi hetkistä lähtien. – Alkuvuoden suuressa Itämeri-kokouksessa Suomi sitoutui toimiin, joilla parannetaan Saaristomeren tilaa. Koska Saaristomerta kiusaavat nimenomaan ravinnepäästöt, yksi keinoista on, että Suomesta tulee fosforin ja typen kierrättämisen esimerkkialue.

Vesiin valuu liikaaVaikka Suomen maaperässä on nyt niin paljon fosforia, ettei sitä tarvitsisi lisätä vuosikymmeniin, professorin kommentit on helppo ymmärtää, kun muistaa, että fosfori on ehtyvä luonnonvara. Joidenkin arvioiden mukaan se louhitaan maailmasta loppuun 50 vuoden kuluessa. Eniten fosforia on kaivoksissa jäljellä Kiinassa ja Länsi-Afrikassa. Suomessa sitä saadaan Siilinjärveltä ja vielä avaamattomasta Soklin kaivoksesta Itä-Lapista. Kahden kaivoksen varanto riittää kuitenkin vain noin 25 vuodeksi.Vaikka fosforin käyttö maataloudessa on selvästi tehostunut 20:n viime vuoden aikana, ympäristöhallintomme seuranta-aineistot osoittavat, ettei vesistöjen fosforikuormitus ole pienentynyt. Selitys löytyy maaperän fosforivarastoista, joista ravinnetta huuhtoutuu sadevesien mukana jokiin, järviin ja mereen.

Hukkavirrat saatava kuriinRuokajärjestelmä on merkittävä ravinteiden kierrättäjä. Systeemi ei kuitenkaan ole suljettu, vaan hävikkiä tapahtuu – ja liikaa.Fosforista huomattava osuus, yli 70 prosenttia, kiertää kotieläintuotannon kautta. Eläinrehun fosforista noin 70 prosenttia mutta lannoiteteollisuuden fosforista vain hieman yli 50 prosenttia palaa karjanlantana peltoon. Kotimaiseen kulutukseen siirtyy vuosittain noin 5 200 tonnia fosforia. Henkeä kohti saanti on 900 grammaa, mikä ylittää ravitsemustarpeen kolminkertaisesti. Ylimääräiset ravinteet elimistö poistaa, ja ne päätyvät lähinnä jätevesiin. Jätteiden ravinteista saadaan nykyisin talteen ja takaisin kasvien käyttöön vain viidennes.Ravinteiden kierrätystä pyritään jatkuvasti parantamaan hukkavirtoja sulkemalla. Muun muassa kasvihuoneille kehitetään suljettua ravinnekiertoa. Myös jätteiden hyödyntämistä tutkitaan alati. Tulevaisuutta ajatellen suurin haaste on kuitenkin pitää fosfori pelloilla ja estää sen huuhtoutuminen vesistöihin, joissa se aiheuttaa vakavan ympäristöongelman.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5250
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti