Suomessa koetetaan nykyisin vähentää meren rehevöitymistä kalliisti ja niukoin tuloksin. Parempikin tapa olisi.

Teksti: Marko Hamilo

Suomessa koetetaan nykyisin vähentää meren rehevöitymistä kalliisti ja niukoin tuloksin. Parempikin tapa olisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede -lehdessä 7/2010.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mistään ympäristökysymyksestä ei taida olla niin suurta yksimielisyyttä kuin Itämeren rehevöitymisestä. Miten sitten on mahdollista, että sinilevälautat kiusaavat joka heinäkuussa purjehtijoita ja mökkiläisiä Suomenlahdella ja Saaristomerellä? Eikö vesiensuojeluun uhrata tarpeeksi rahaa – vai käytetäänkö se tehottomasti?

Ainakin tehottomasti. Tehostamalla vesiensuojelupolitiikkaa olisi mahdollista saavuttaa huomattavaa edistystä Itämeren suojelussa, kirjoittaa Helsingin yliopiston ympäristötalouden professori Markku Ollikainen äskettäin julkaistussa kirjassa Itämeren tulevaisuus (Gaudeamus 2010).

Haja-asutuksen vedenpuhdistus huippukallista

Lainsäätäjät ovat melkoisella vimmalla panneet haja-asutuksen typpi- ja fosforipäästöjä kuriin. Kiinteistöjen edellytetään liittyvän viemäriverkkoon siellä, missä se on mahdollista. Ellei se onnistu, kiinteistöjen on puhdistettava jätevetensä itse.

Haja-asutuksen osuus Suomen typpipäästöistä on 3,4 prosenttia, fosforipäästöistä 8,5 prosenttia. Asetus vuodelta 2003 edellyttää, että haja-asutuksen jätevesien fosforista poistetaan 80 prosenttia ja typestä 40 prosenttia. Koko maan typpipäästöjä asetuksen vaatimat toimet pienentäisivät siis vain runsaan prosentin, fosforipäästöjäkin alle seitsemän prosenttia.

Pienistä puroistahan ne suuret virrat muodostuvat, ja ehkä on vain reilua, että mökin mummotkin osallistuvat Itämeren pelastustalkoisiin. Mutta onko haja-asutuksen päästöjen vähentäminen tehokasta?

Kiinteistökohtaiset puhdistusratkaisut ovat teknisesti hyvin vaikeita. Suomessa on viemäriverkoston ulkopuolella 350 000 kiinteistöä, joista 250 000 joutuu uudistamaan jätevesiensä käsittelyä.

Laitevalmistajien ilmoittamien hintojen pohjalta arvioituna asetuksen mukaiset päästövähennykset maksaisivat 2 000–3 000 euroa kiinteistöä kohti, mutta summa voi nousta kymppitonniin ja ylikin, Ollikainen kirjoittaa. Kalleimmillaan haja-asutuksen melko pieniä typpi- ja fosforipäästöjä puhdistettaisiin 2,5 miljardin euron investoinneilla.

Miljardeilla saisi paljon suuremmat päästövähennykset, jos varat käytettäisiin maatalouden päästöjen vähentämiseen tai kaupunkien jätevesien puhdistamiseen. Puhdistuskustannukset haja-asutuksessa ovat poistettua ravinnekiloa kohti 100–200 euroa, ”mutta ne voivat olla suuremmatkin, koska järjestelmien puhdistusteho on epävarma”, Ollikainen kirjoittaa.

Maatalouden päästövähennykset maksavat nykyisin 40–80 euroa fosforikiloa ja 20–40 euroa typpikiloa kohti.

Maatalouden ympäristötuet valuvat hukkaan

Mielikuva peltomaisemasta puhtauden ja teollisuuslaitoksesta saasteiden vertauskuvana kannattaa unohtaa. Teollisuuden osuus Suomen niin typpi- kuin fosforipäästöistäkin jää alle viiden prosentin. Maatalous on Suomen selvästi suurin ravinnepäästäjä: 67 prosenttia fosfori- ja 53,4 prosenttia typpipäästöistä.

Mutta maataloushan saa ympäristötukia! Minne ne rahat oikein menevät?

Maatalouden ympäristöohjelman olisi pitänyt vähentää ravinnekuormitusta 30 prosenttia. Ravinnekuormitus on vain lisääntynyt, vaikka Suomen EU-jäsenyyden alusta 1995 asti maatalous on saanut vuosittain 300 miljoonaa euroa ympäristön parantamiseen, lähinnä juuri vesiensuojeluun.

Ollikaisen mukaan epäonnistuminen johtuu ainakin osaksi siitä, että tukea maksetaan samansuuruisena kaikille pelloille. Toisilta peltolohkoilta ravinteita huuhtoutuu kuitenkin paljon herkemmin kuin toisilta. Ongelma ei siis nytkään ole siinä, etteikö vesiensuojeluun käytettäisi tarpeeksi varoja. Ne vain kohdennetaan tavattoman tehottomasti.

Suojelutoimien järkevämmän kohdistamisen lisäksi voisi pohtia, kuinka suuri osa Suomen pinta-alasta kannattaa pitää viljeltynä, kun maataloustuotanto kuitenkin on ylijäämäistä.

Ollikaisen mukaan nykyisiä keinoja halvempi vesiensuojelukeino olisi siirtää osa peltoalasta vaikka energiakasvien viljelyyn. Se palvelisi samalla ilmastopolitiikkaa, ja tarvittaessa maat kuitenkin saataisiin takaisin ruoan­tuotantoon.

Päästökauppa voisi toimia vesiensuojelussakin

Itämerta pilaavat erityisen paljon Puolan maatalous ja Pietarin jätevedet. Suomen maatalouden osuus Itämeren ravinnekuormasta on vain muutamia prosentteja.

Saastuttaja maksaa -periaatteen mukaan olisi Puolan ja Venäjän asia hoitaa oma tonttinsa kuntoon. Ne ovat kuitenkin suvereeneja valtioita, joita muut maat eivät voi pakottaa.

Venäjä, Baltian maat ja Puola ovat köyhiä maita, joita kiinnostaa enemmän omien kansalaistensa vaurastuttaminen kuin Itämeren tila. Yleensä ympäristöarvoihin aletaan kiinnittää huomiota vasta sitten, kun elämän materiaaliset puitteet ovat kunnossa.

Mutta on toinenkin syy, miksi Itämeren suurimmat saastuttajat ovat vähiten kiinnostuneita meren tilasta. Pintavesi nimittäin virtaa Itämeressä vastapäivään. Venäjän ravinteet leviävät Suomen rannikolle. Ympäristöpolitiikaltaan edistykselliset Ruotsi ja Tanska pitävät huolta siitä, että Puolan rannikkoa huuhtelee suhteellisen puhdas vesi.

Suomella ja Ruotsilla on siis suuret kannustimet Itämeren suojeluun, kun taas suurimmat päästöt aiheuttavat entisen itäblokin maat. Ja missä päästöt ovat suuret, myös niiden vähentäminen on halvinta. Suomessa kustannustehokkaimmat keinot esimerkiksi jätevesien puhdistamiseksi ovat jo käytössä.

Suomen ja Ruotsin oman edun mukaista on maksaa vaikka itse entisten sosialistimaiden päästövähennyksistä. Tällainen uhri maksaa -periaate ei ehkä ole kaikkien mielestä reilua, mutta se voi olla realistisin keino Itämeren pelastamiseksi. Suomi onkin tukenut Pietarin lounaisen jätevedenpuhdistamon rakentamista. Sillä on merkittävät vaikutukset Suomenlahden tilaan.

Päästökauppa voisi olla kustannustehokas vesiensuojelun keino myös yhden maan sisällä, Ollikainen kirjoittaa. Esimerkiksi Saaristomeren suojeluun voisi sopia malli, jossa Lounais-Suomen jätevedenpuhdistamoille annetaan yhteinen päästövähennystavoite. Puhdistamot saisivat neuvotella keskenään siitä, miten tavoite saavutetaan, eli mihin puhdistamoon on järkevintä investoida. Ensimmäisten tonnien poistaminen vedestä on nimittäin paljon halvempaa kuin viimeisten typpi- ja fosforimolekyylien jahtaaminen.

Toisaalta jos haja-asutuksen välttämättä halutaan osallistuvan Itämeren suojelutalkoisiin, tehokkain keino ei suinkaan ole lähteä asentamaan kalliita puhdistusratkaisuja joka tölliin. Haja-asutukselle voisi määrätä jätevesimaksun, joka korvaisi kohtuuttoman kalliit investoinnit, Ollikainen kaavailee. Maksun tulot ohjattaisiin yhdyskuntien jätevesilaitoksille, jotka käyttäisivät rahat puhdistuksen tehostamiseen.

Suomen fosforikuorma päästölähteittäin

Maatalous 67 %

Haja-asutus 8,5 %

Metsätalous 5,6 %

Laskeuma 5,4 %

Teollisuus 4,7 %

Yhdyskunnat 4,8 %

Kalankasvatus 2,1 %

Turkistarhat 1,1 %

Turvetuotanto 0,1 %

Lähde: Syke

Hapetus kannattaa vain paikallisesti

Itämeren pohja-altaiden jokakesäinen happikato ylläpitää pirullista kierrettä. Hapettomuus vapauttaa pohjasta sinne kertyneitä ravinteita, jotka voimistavat levien kasvua. Levä-tuotannossa syntyy eloperäistä ainesta, joka taas vajoaa pohjaan kuluttamaan happea.

Jos pohjasedimentin pinta ja sen lähivesi pysyisivät hapekkaina, noidankehä voisi katketa. Pohjan hapettamiseksi on esitetty massiivisia pumppuja, jotka upottaisivat pintavettä vaikkapa tuulivoiman avulla.

Suomen ympäristökeskuksen tutkijat Heikki Pitkänen ja Jouni Lehtoranta pohtivat Itämeren tulevaisuus -kirjassa, voisiko meren pelastaa hapettamalla. Keinosta on jo melko hyviä kokemuksia järvistä ja rannikkoalueilta.

Pitkäsen ja Lehtorannan mukaan hapetuksen ekologisista vaikutuksista avomerellä tiedetään kuitenkin liian vähän, jotta Itämeren pelastamista näin radikaalein konstein kannattaisi ryhtyä suunnittelemaan. Todennäköisesti hapetus toimii vain rannikoilla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla