Haastinkotka, Harpagornis moorei. Kuvitukset: Mikko Väyrynen.
Haastinkotka, Harpagornis moorei. Kuvitukset: Mikko Väyrynen.
Stellerindugongi, 
Hydrodamalis gigas.
Stellerindugongi, Hydrodamalis gigas.
Muuttokyyhky, 
Ectopistes migratorius.
Muuttokyyhky, Ectopistes migratorius.
Pussihukka,
Thylacinus cynocephalus.
Pussihukka, Thylacinus cynocephalus.
Stellerindugongi, 
Hydrodamalis gigas.
Stellerindugongi, Hydrodamalis gigas.
Moa: 
useita lajeja, 
lahko Dinornithiformes.
Moa: useita lajeja, lahko Dinornithiformes.
Kiinanjokidelfiini, 
Lipotes vexillifer.
Kiinanjokidelfiini, Lipotes vexillifer.

Viime vuosisatoina ja -tuhansina on kuollut sukupuuttoon suuri joukko kiehtovia eläinlajeja. Monet olivat kookkaita ja komeita – eikä se ole sattumaa.

Suurin suomalainen aurasi hampailla

Lumiset talvet eivät paksuturkkista villamammuttia haitanneet. Se käytti kaarevia, jopa nelimetrisiä syöksyhampaitaan lumiauroina päästäkseen kärsiksi ravintokasveihinsa.

Villamammutti onkin ollut myös suomalainen eläin. Rakennustyömailta ja rantapenkoilta löytyy yhä tiiliskiven kokoisia hampaita ja metrisiä luita, viimeksi Helsingissä Vuosaaren satamaa ruopattaessa 2005.

Uudet fossiililöydöt ovat paljastaneet, että viimeiset villamammutit säilyivät paljon kauemmin kuin ennen luultiin. Ne laidunsivat siperialaisella Wrangelinsaarella, kun Egyptissä pystytettiin pyramideja. Kärsät ja syöksyhampaat niittivät kasvillisuutta vielä 1 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kenties myöhemminkin.

Mikä vei mammutit maapallolta? Kivikautisten esi-isiemme tehokkuus metsästäjinä oli ainakin osasyy. Ilmaston ja kasvillisuuden muuttumista jääkauden jälkeen on esitetty toiseksi syyksi. Kiistanalaista on, olisiko se voinut yksin koitua mammuttien kohtaloksi – säilyiväthän mammutit vuosituhansia vielä muuttuneenkin ilmaston aikana.

Viimeisten mohikaanien eli Wrangelin pörröpäiden dna-analyysi on osoittanut, että nämä yksilöt olivat kaikkea muuta kuin hiipuvan lajin kuoleva populaatio. Wrangelin mammutit olivat geneettisesti monimuotoinen ja elinvoimainen kanta, kunnes ne yhtäkkiä katosivat, kenties uuden metsästäjäjoukon asutettua saaren.

Jotain meillä on vielä jäljellä mammuteista ja muista jääkauden jättiläisistä, kuten saman kohtalon kokeneesta villasarvikuonosta. Niiden laiduntamille maille kehittyi uusi kasvillisuustyyppi, kukkakedot. Ketojen kukka-, perhos- ja muu lajirunsaus on suurempi kuin juuri missään muussa suomalaisessa elinympäristössä, mutta varsinaisia laajoja ketoja on jäljellä enää vähän. Ne pusikoituvat umpeen, jos laiduntamassa ei ole suuria nisäkkäitä. Useimmat säilyneet kedot sijaitsevat luonnonsuojelualueilla, ja niillä pidetään nyt lampaita, lehmiä tai niittotalkooleirejä toimittamassa mammutin virkaa.

Rippeitä mammutin perinnöstä näkee myös kesäinen kulkija: ketojen monenkirjavia kasvilajeja kukkii myös tienpenkoilla.

Metsässä mylvi siivetön jätti

Uuden-Seelannin metsissä kaikui melodinen mylvintä. Ääni oli vähän kuin laulujoutsenella, mutta paljon kovempi ja matalampi. Juuri muuta emme tiedäkään, sillä äänet on päätelty kuolleiden lintujen henkitorven rakenteesta. Viimeiset moat tapettiin noin vuonna 1500. Polynesiasta Uuteen-Seelantiin saapuneet maorit söivät ne loppuun parissasadassa vuodessa.

Syötävää niissä riittikin. Suurimmat moat painoivat yli 200 kiloa ja katselivat maailmaa kolmen ja puolen metrin korkeudesta. Lajeja oli useita. Osalla lajeista naaras oli painavampi kuin koiras – jopa yli kaksinkertainen.

Monet lentokyvyttömät linnut näyttävät siivettömiltä, mutta niillä on pienet siiventyngät höyhentensä seassa. Moat olivat maailman ainoat aidosti siivettömät linnut. Niillä ei ollut edes siipien luita, vaan jalat olivat niiden ainoat raajat.

Sukupuutosta on sen verran lyhyt aika, että maastosta löytyy vieläkin moan ruumiinosia. Kuivuneiden päiden ja jalkojen lisäksi on löydetty höyheniä, jotka ovat asiaankuuluvasti jättikokoisia. Niiden ansiosta tiedämme senkin, minkä värisiä moat olivat.

Uhka jysähti yläilmoista

Monet Uuden-Seelannin pienikokoiset linnut ovat yöeläimiä, vaikka ne polveutuvat päivisin liikkuneista esi-isistä. Selitys löytyy taivaalta. Niiden oli pärjättävä samoilla saarilla kuin maailman suurin petolintu, ja se saalisti päiväsaikaan.

Haastinkotkan siipien kärkiväli oli kolme metriä, ja se painoi parikymmentä kiloa. Nykyään elävistä kotkalajeista suurimmat ovat siipiväliltään parimetrisiä, mutta niiden paino jää pitkälti alle kymmenen kilon. Raskas ruho oli osa haastinkotkan saalistusstrategiaa. Taivaalta syöksymällä se pystyi tappamaan jopa moan.

Maorien saapumista seuranneina vuosisatoina hävisi melkein puolet Uuden-Seelannin lintulajeista. Haastinkotka katosi noin vuonna 1400. Maorien perimätiedosta päätellen se menetettiin eri syystä kuin muut: sitä ei metsästetty sukupuuttoon, vaan maorit söivät loppuun sen tärkeimmät saalislinnut.

Maailman runsain lintu ehtyi sittenkin

Kuoleman hetkellä moni voi tuntea olevansa yksin. Harvalla kontrasti on niin suuri kuin Marthalla, maailman viimeisellä muuttokyyhkyllä. Martha sulki silmänsä Cincinnatin eläintarhassa Ohiossa syyskuun ensimmäisenä iltapäivänä vuonna 1914. Vain muutamia vuosikymmeniä aiemmin sen lajikumppanit elivät kiihkeää elämäänsä monimiljoonaisissa parvissa.

Yhdysvaltain ja Kanadan itäosissa esiintynyt muuttokyyhky oli ilmeisesti runsaslukuisin lintulaji, joka maailmassa on koskaan elänyt. Luotettavia havaintoja on kirjattu muun muassa 300 kilometrin pituisesta parvesta, jonka ylilento pimensi auringon neljäksi tunniksi. Suurimmissa parvissa oli miljardeja lintuja.

Jos muuttokyyhkyt liikkuivat yksittäin, niitä oli yllättävän vaikea nähdä. Silloisten lintuharrastajien muistiinpanoista näkyy, että tyypillinen muuttokyyhkyhavainto oli näkökentän halkaiseva nopea vilahdus. Lentonopeus oli lähes sata kilometriä tunnissa.

Muuttokyyhky pesi puissa, tyylilleen uskollisesti valtavina yhdyskuntina. Samassa puussa saattoi olla sata pesää, naapuripuussa seuraavat sata, ja niin edelleen kymmeniä kilometrejä.

Lajin kohtaloksi koituivat eurooppalaisten uudisasukkaiden metsästysinto ja pesimämetsien hakkuut. Lintuja ammuttiin myös huvin vuoksi metsästyskilpailuissa. Tyypillisen kisan aikana otettiin hengiltä kymmeniätuhansia muuttokyyhkyjä, mutta ei syytä huoleen, olihan tämän runsaudessaan absurdin linnun kanta selvästikin ehtymätön.

Bussin kokoinen merenneito rakasti seuraa

Merenneitotarinoiden esikuvaksi arvellaan dugongeja ja manaatteja, vanhalta nimeltään merilehmiä. Niiden nisät sijaitsevat rinnan yläosassa, ja ympäröivä maitorauhaskudos muistuttaa muodoltaankin ihmisen rintoja. Tarinoita on voinut inspiroida myös merilehmien paritteluasento, joka monien muiden merinisäkkäiden tavoin on vatsapuolet vastakkain.

Dugongeista ylivoimaisesti kookkain oli stellerindugongi. Kahdeksan metrin mittaisena ja enimmillään kymmenen tonnin painoisena se oli pienen bussin kokoinen. Suurvalaiden jälkeen se olikin maailman suurin nisäkäs. Sillä ei ollut luonnollisia vihollisia, ja aikalaiskuvauksissa hämmästeltiin stellerindugongien pelottomuutta. Veneellä pääsi aivan niiden viereen.

Lajitoverit olivat stellerindugongeille kaikki kaikessa. Ne elivät yksiavioisten pariskuntien muodostamina tiiviinä ryhminä. Uros ja naaras hoitivat myös poikastaan yhdessä. Kaveria ei jätetty. Säilyneiden kuvausten mukaan stellerindugongit työntyivät harppunoidun toverinsa ja metsästäjien väliin ja yrittivät irrottaa harppuunoita kumppaninsa kyljestä. Joskus ne onnistuivatkin.

Alun perin stellerindugongit elivät kaikkialla pohjoisen Tyynenmeren rannikolla Japanista Kaliforniaan. Alkuperäiskansat kuitenkin metsästivät jättiläisiä, ja levinneisyysalue supistui, kunnes niitä oli enää Beringinsalmessa.

Viimeinen niitti oli, kun tutkimusmatkailija Georg Steller ”löysi” lajin Beringinsalmesta vuonna 1741. Metsästäjiä virtasi alueelle, ja viimeinen yksilö tapettiin vuonna 1768.

Maailmasta tunnetaan alle kymmenen kokonaisena säilynyttä stellerindugongin luurankoa. Yksi niistä on nähtävillä Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.

Pohjoisen pingviini juostiin kiinni

Vene kolahti rantaan Eldeyn saaressa Islannissa. Merimiehet näkivät etsimänsä jo kaukaa: rantakalliolla istui kaksi frakkipukuista lintua. Lähes metrin korkuisina ne näyttivät jättiläisiltä muiden merilintujen rinnalla.

Hetkessä linnut oli juostu kiinni ja otettu hengiltä. Takaa-ajon tuoksinassa särkyi myös muna, jota pariskunta oli ollut hautomassa. Oli kesäkuun kolmas päivä 1844, ja loppunsa oli juuri saanut jättiläisruokin tiettävästi viimeinen yritys jatkaa sukua. Yksinäinen yksilö havaittiin merellä vielä 1852. Jättiläisruokit olivat pitkäikäisiä.

Vielä 1400-luvulla jättiläisruokit kansoittivat lintusaaria kautta Pohjois-Atlantin. Meitä lähimmät pesimäyhdyskunnat olivat Ruotsissa ja Norjassa. Suomeksi jättiläisruokista käytetään myös nimeä siivetönruokki. Sillä oli kuitenkin siivet, joita se käytti samaan kuin pingviinitkin: lentämiseen veden alla. Jättiläisruokki oli lintumaailman nopeimpia uimareita ja taitava kalastaja.

Sana pingviini tarkoitti alun perin juuri tätä pohjoiseurooppalaisille tuttua lintua. Myöhemmin sitä alettiin käyttää myös Etelämantereen asukeista. Jättiläisruokki ei kuitenkaan ole sukua pingviineille, vaan evoluutio on keksinyt saman ratkaisun kahteen kertaan eri pallonpuoliskoilla.

Uintivälineiksi optimoituessaan jättiläisruokin siivet olivat menettäneet lentokykynsä. Rauhallisilla lintusaarilla se ei haitannut, ennen kuin ihmiset ilmaantuivat. Löytöretkien aikakaudella pohjoistenkin merien liikenne lisääntyi nopeasti. Rantakallioilla monituhatpäisinä joukkoina hautovat emolinnut olivat houkutteleva saalis laivakorppuihin kyllästyneille merimiehille, ja jättiläisruokkeja paloiteltiin myös kalansyöteiksi.

1800-luvulle tultaessa jättiläisruokit olivat huvenneet niin vähiin, että eläinmuseot lähettivät retkikuntia kiireimmän kaupalla ampumaan niitä kokoelmiinsa. Monikaan eläinmuseo ei tuolloin kokenut luonnonsuojelun kuuluvan tehtäviinsä. Eldeyn saarelle pyytäjät oli pestannut yksityinen keräilijä, joka halusi oman jättiläisruokin, ennen kuin ne tyystin loppuvat.

Tasmanian tiikeri elää YouTubessa

Pussihukka kuoli sukupuuttoon niin hiljattain, että sitä voi vieläkin katsella videolta – muun muassa YouTubessa, mistä sen löytää parhaiten hakusanalla thylacine tai Tasmanian tiger. Viimeinen tunnettu yksilö oli naaras, joka kuoli Hobartin eläintarhassa Tasmaniassa 7. syyskuuta 1936.

Pussihukka oli pussipedoista kookkain, saksanpaimenkoiran kokoinen ja vähän koiran näköinenkin. Ulkonäöstään huolimatta se oli pussieläin ja läheisempää sukua kengurulle kuin koiralle. Poikaset viettivät muiden pussieläinten tavoin elämänsä alkutaipaleen emon vatsapussissa. Uroksellakin oli pussi, mikä pussieläinten maailmassa on poikkeuksellista. Pentujen varttuessa perheryhmä kävi yhteisillä metsästysretkillä saalistamassa pieniä kenguruita ja muuta pienriistaa.

Lajin alkuperäinen levinneisyysalue kattoi myös Australian mantereen, mutta sieltä sen ilmeisesti syrjäyttivät aboriginaalien mukana tulleet dingot. Eurooppalaisten saapuessa pussihukkia eli enää Tasmaniassa. Sieltä niitä alettiin tarmokkaasti hävittää, koska niiden arveltiin syövän kanoja ja lampaita. Laji rauhoitettiin vuonna 1936, mutta se tapahtui hieman myöhään: yhtään pussihukkaa ei ollut nähty luonnossa kolmeen vuoteen.

Uimari vihelsi Jangtsejoessa

Syksyllä 2006 kolmenkymmenen tutkijan joukko risteili viheliäisestä säästä huolimatta pitkin ja poikin Kiinan Jangtsejokea.  Retki jatkui kuusi viikkoa, mutta osallistujat eivät löytäneet etsimäänsä: elonmerkkiä kiinanjokidelfiinistä eli baijista. Seuraavana vuonna joessa nähtiin vilaukselta vaalea eläin, mutta nyttemmin kiinanjokidelfiini on jouduttu myöntämään sukupuuttoon kuolleeksi.

Kiinanjokidelfiinit elivät muiden delfiinien tavoin ryhminä ja viestivät toisilleen monimutkaisilla vihellyskuvioilla. Jangtsen sameassa vedessä ei näöllä tehnyt paljonkaan, joten kiinanjokidelfiinit toimivat kuulo-, tunto- ja makuaistinsa varassa. Erityisen tärkeä niille oli naksutukseen perustuva kaikuluotaus, jolla ne löysivät niin saaliskalansa kuin toisensakin.

Fossiililöydöistä päätellen kiinanjokidelfiinit elivät Jangtsessa noin 20 miljoonan vuoden ajan. Ne pärjäsivät ihmisseurassa aluksi hyvin, ja niistä löytyy mainintoja parintuhannen vuoden takaisista kiinalaisista kirjoituksista. Vaikeudet alkoivat 1960-luvulla. Maon Kiinan katastrofaalisesti epäonnistunut talousuudistus, ”suuri harppaus”, johti nälänhätään, joka pakotti asukkaat syömään mitä vain käsiinsä saivat, jopa arvostettuja jokidelfiinejä.

Lajin lopulliseksi kohtaloksi koituivat Jangtsejoen saastuminen ja nykyaikaiset kalaverkot. Verkkoon tarttunut delfiini kuolee hukkumalla, koska nisäkkäänä sen pitäisi päästä pintaan hengittämään. Joen eläimiä tappoivat myös räjähteet, joita käytettiin väylien leventämisessä ja laittomassa kalastuksessa. Surullisenkuuluisan Kolmen rotkon padon rakentaminen nopeutti osaltaan kiinanjokidelfiinin katoamista.

Helena Telkänranta on eläintieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja, tietokirjailija ja tutkija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2013

Iso häviää helpommin

Päinvastoin kuin joskus luullaan, viime vuosisatoina ja -tuhansina maailmasta kadonneet eläinlajit eivät kuukahtaneet omaan mahdottomuuteensa. Useimmilla oli menossa kukoistuskausi, joka oli kestänyt vuosimiljoonia. Pelin säännöt muutti tehokkaasti aseistautunut kaksijalkainen.

Ei ole sattumaa, että monet menetetyistä lajeista ovat niin erikoisia, että niistä haaveilee haikeana. Ihmisen maailmanvalloituksen vauhdissa ovat parhaiten pysyneet samanlaiset yleismies jantuset kuin ihminen itse: eläimet, jotka voivat käyttää monenlaista ravintoa ja elää monenlaisissa oloissa. Sellaisia ovat esimerkiksi rotta ja kettu. Erikoistuneemmat eläimet ovat pulassa, kun niiden elinympäristö katoaa.

Sekään ei ole sattumaa, että monet menetetyistä lajeista ovat kookkaita. Ne olivat haluttua saalista, mutta niillä oli usein myös erilainen lisääntymisstrategia kuin pikkueläimillä. Kookkaat lajit satsaavat  jälkeläisten hoitoon, joten poikasia syntyy harvoin ja vähän kerrallaan. Poikanen ehtii siis oppia paljon, ennen kuin itsenäinen elämä alkaa. Jos kuolleisuus lisääntyy liikaa, hidas syntyvyys ei riitä paikkaamaan aukkoa. Tämä on pääsyy siihen, että ihmisen ilmaannuttua uudelle mantereelle seuraava juonenkäänne on tyypillisesti monien kookkaiden eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon.

Pienuus ja pikainen lisääntyminen eivät silti aina pelasta. Viime vuosisadan suurin selkärankaisten eläinten sukupuuttoaalto tapahtui Afrikan Victoriajärvessä. Järveen istutettiin 1950-luvulla kalasta­jien iloksi niilinahvenia, jotka kasvavat lähes kaksimetrisiksi. Niilinahvenen ruokahalu ja järven saastuminen hävittivät muutamassa vuosikymmenessä 200 kirjoahvenlajia, joita ei elänyt missään muualla maapallolla.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018