Kalaliskojen silmät pystyivät näkemään ainakin puolen kilometrin syvyydessä. Kuvat SPL/Skoy
Kalaliskojen silmät pystyivät näkemään ainakin puolen kilometrin syvyydessä. Kuvat SPL/Skoy

Muinaismeren uimari pystyi näkemään syvyyksien hämärässä.

”En tiennyt, että krokotiilin silmät voisivat olla niin suuret.” Näin pähkäili 1800-luvun alussa kalaliskon kalloa yksi kaikkien aikojen etevimmistä fossiilienmetsästäjistä, englantilainen Mary Anning, väljästi tositapahtumiin perustuvassa Tracy Chevalierin romaanissa Remarkable creatures (Penguin Books 2010).

Kalaliskojen eli iktyosaurusten kallot tosiaan muistuttavat nykyisten kapeakuonoisten krokotiilien, ga­viaalien, kalloja – paitsi valtavan silmän osalta.

Krokotiilisitaatti lienee kirjailijan keksimä mutta kuvaa hyvin ajan henkeä. 200 vuotta sitten uskottiin yleisesti, että maailma oli luotu nykyisenlaiseksi, ja fossiilit yritettiin tulkita nykylajeiksi. Mary Anningin löytämät kala- ja joutsenliskojen fossiilit alkoivat osaltaan muuttaa paleontologien käsityksiä: ehkä jotkin lajit olivatkin kuolleet sukupuuttoon.

Käsitys kalaliskojen silmän koosta ei perustu vain sen arvaamiseen, miten suuren osan silmäkuopasta silmämuna täytti. Ihminen on tottunut ajattelemaan, että silmämuna on kokonaan pehmytkudosta, mutta tämä on itse asiassa nisäkkäiden erikoisuus. Valtaosalla selkärankaisista eläimistä silmämunassa on luinen tai rustoinen tukirengas. Esimerkiksi Mary Anningin ja hänen Joseph-veljensä noin vuonna 1811 löytämässä ensimmäisessä kokonaisessa iktyosauruksen luurangossa silmän luurengas oli hyvin säilynyt.

Tukirenkaan halkaisijasta voi arvioida silmämunan koon ja renkaan aukosta lisäksi sen, miten väljästi valo silmään pääsee.  Mitä suurempi aukko on, sitä hämärämmässä eläin näkee.

Kalaliskon silmämunaa tukenut luurengas näkyy hyvin 150 miljoonaa vuotta sitten eläneen Opthalmosauruksen kallossa.

Iktyosaurusten silmärenkaan aukko on niin suuri, että siitä hulahtaa yhtä paljon valoa kuin vaikkapa kissalla tai pöllöllä. Sellaisella silmällä voisi nähdä valtamerten hämärässä ainakin puolen kilometrin syvyydessä, kirjoittivat Kalifornian yliopiston paleontologi Ryosyke Motani ja kollegat Nature-lehdessä vuonna 1999. Lisäksi he arvioivat iktyosaurusten muodon ja koon perusteella niiden uintinopeutta ja hapenvarastointikykyä ja uskoivat niiden pystyneen sukeltamaan ainakin 600 metriin.

Nykyeläinten isoimmat silmät on juuri syvänmerensukeltajilla, jättiläiskalmareilla. Niiltä ja kalaliskoilta mitatut silmämunat ovat halkaisijaltaan samaa luokkaa: yli 26 senttiä.

Kalaliskot ja muut suuret merimatelijat hallitsivat meriä samaan aikaan kuin dinosaurukset mantereita. Myös dinosauruksilla oli silmässään luinen tukirengas, ja sitä tutkimalla Motani osoitti Lars Schmitzin kanssa Science-lehdessä vuonna 2011, että dinosauruksissakin oli yöeläjänsä. Ainakin osa petodinosauruksista metsästi silmiensä perusteella öisin.

Kirjoittaja on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Lisää muinaisista merimatelijoista: Hirmuisimmat purijat saalistivat merissä, Tiede 3/2010.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2014