Mikroroskaa. Sininen muovikuitu kävi pyydykseen Airiston edustalla. Kuvat: Lauri Rotko
Mikroroskaa. Sininen muovikuitu kävi pyydykseen Airiston edustalla. Kuvat: Lauri Rotko
Julia Talvitie rakensi näytteenottolaitteistonsa itse.
Julia Talvitie rakensi näytteenottolaitteistonsa itse.
Merentutkimusalus Muikku pystyy liikkumaan myös matalissa vesissä rannan tuntumassa.
Merentutkimusalus Muikku pystyy liikkumaan myös matalissa vesissä rannan tuntumassa.
Perämies Jukka Kettunen säätää haavin keräämään näyttietä pintavedestä.
Perämies Jukka Kettunen säätää haavin keräämään näyttietä pintavedestä.
Olli-Pekka Mäki ei näe näytteessä vielä mitään.
Olli-Pekka Mäki ei näe näytteessä vielä mitään.
Outi Setälä mikroskopoi näytteitään Muikun laboratoriossa.
Outi Setälä mikroskopoi näytteitään Muikun laboratoriossa.
20 mikrometrin suodattimeen jää niin pientä roskaa, ettei sitä erota paljaalla silmällä.
20 mikrometrin suodattimeen jää niin pientä roskaa, ettei sitä erota paljaalla silmällä.
Manta-haaviin jäi mustia hiiliyhdistehippuja, sinilevää, vesikirppuja ja kolmipiikkejä.
Manta-haaviin jäi mustia hiiliyhdistehippuja, sinilevää, vesikirppuja ja kolmipiikkejä.
Karkea näyte kuivataan uunissa, jotta osa elollisesta aineksesta kuivuu pois ja roskat tulevat paremmin esille.
Karkea näyte kuivataan uunissa, jotta osa elollisesta aineksesta kuivuu pois ja roskat tulevat paremmin esille.

Itämeressä lilluu niin pientä roskaa, ettei sitä näe paljain silmin. Osa mikroroskasta päätyy ravintoketjuun, osa hajoaa myrkyiksi.

Hajulukko. Lomamatkan aikana kuivahtanut viemäri. Suurin piirtein niiltä haisee Kakolanmäen vedenpuhdistamon uumenissa. Tänne kertyvät noin 300 000 turkulaisen ja muun varsinaissuomalaisen viemärijätteet.

– Minusta täällä haisee vain tunkkaiselta maakellarilta, vähättelee Julia Talvitie,  jonka nenä on jo turtunut puhdistamojen hajumaailmaan. – Tietäisitpä, miltä tänne tuleva vesi haisee!

Suomen ympäristökeskuksen tutkimusavustajan, meribiologi Talvitien ovat houkutelleet puhdistamoon mikroroskat. Valtamerissä kelluvista muovilautoista on kohistu vuosia, mutta mikroskooppisen pientä roskaa arvioidaan olevan vielä enemmän kuin näkyvää, niin maailmanlaajuisesti kuin Itämeressäkin. Talvitie on päättänyt ottaa selvää, mistä mikroroskat ovat mereen joutuneet.

Näytteenottopaikka on kymmenen metriä maan alla, missä pääsee käsiksi puhdistamosta poistuvaan veteen. Talvitie avaa betonilattiasta luukun. Siitä avautuu suora näkymä kuohuihin.

Vessapaperia ja hammasharjoja virrassa ei näy, ne on haravoitu pois jo puhdistusprosessin alussa. Talvitie on kuitenkin varma, että hänen tutkimassaan kokoluokassa roskia löytyy. Hän avaa työkalupakkinsa, mustan styroksisen kylmälaukun, ja ottaa esiin muoviputkia, letkua, pumpun, rautatangon ja suodatinkankaita. Niistä hän alkaa koota näytteenottolaitetta.

Alun perin Julia Talvitien ei pitänyt työkseen kontata viemärinhajussa betonilattioilla. Hän opiskeli mikrobiologiaa Helsingin yliopistossa ja ajatteli ryhtyvänsä meduusatutkijaksi. Sitten hän kuuli mikroroskista. Meduusoja metsästää maailman merillä moni muukin, mutta jätevedenpuhdistamojen mikroroskista löytyi vain yksi tutkimus. Siinä jätevettä oli suodatettu alle litra. Talvitie päätti pistää paremmaksi.

Mikroroskatutkimus on merentutkimuksen kuumimpia ja uusimpia tutkimusalueita. Koska standardoidut tutkimusmenetelmät ja -välineet vielä puuttuvat, Talvitien on täytynyt askarrella työkalunsa itse.

Viritelmänsä avulla hän on löytänyt Helsingin puhdistetusta jätevedestä muun muassa vaatekuituja ja muuta epäorgaanista mikroroskaa, jota hän epäilee ihonhoitotuotteiden kuoriviksi muovirakeiksi, sampoiden silikoniksi ja gore-tex-tyypppisten kalvovaatteiden pinnoitteeksi.

1 900 kuitua joka pesussa

Julia Talvitie kiertää laitteistonsa viimeisen muoviputken paikoilleen, ja näytteenotto voi alkaa. Lattialuukun alapuolisista kuohuista nousee kirkas letku, joka imee sähköpumpun voimalla vettä muoviputkista koottuun tötteröön. Putkien liitoskohdassa on aina suodatinkangas, ensin 200 mikrometriä, sitten 100 ja lopulta 20 mikrometriä tiheä.

– Oikeastaan nuo ensimmäiset kankaat ovat vain sitä varten, ettei hienoin suodatin heti tukkeutuisi.

Kun vesi virtaa putkeen, huomaa, että se on aavistuksen kellertävää. Puhdistetussakin jätevedessä on aina jonkin verran kiintoainesta eli orgaanista mössöä, joka värjää veden. Kukaan tuskin haluaisi pestä tällä hampaitaan.

Välillä pumppu päästää pöräyksen, kun letkussa kulkee ilmakuplia. Vesi virtaa mereen vauhdilla, joka vaihtelee hieman kellonajan ja sademäärän mukaan.

– Näin päivällä ihmiset ovat töissä eivätkä pese pyykkiä tai käy suihkussa. Talvella puolestaan vaatekuitujen määrä kasvaa. Esimerkiksi fleecepaidasta irtoaa 1 900 kuitua per pesu.

Pesuvedet eivät ole ainoa mikroroskan lähde. Sitä tulee myös katukaivojen kautta sadevesistä sekä teollisuudesta.

Kadulta tuleva vesi sisältää niin sanottuja mustia kappaleita eli epäorgaanisia hiiliyhdisteitä, kuten asfalttia, bitumia, kumia ja lentotuhkaa. Ne ovat peräisin liikenteen pakokaasuista, tehtaista ja kaikenlaisista palamisprosesseista. Mustia kappaleita päätyy vesiin myös paikoissa, joissa teiltä aurattu lumi varastoidaan lähelle rantaa tai lumilasti kipataan mereen tai jäälle.

Villaa vai viskoosia?

Eri roskatyyppien tunnistus perustuu silmämääräiseen analyysiin valomikroskoopilla. Siihen oppii harjaantumalla.

– Esimerkiksi tekokuidut erottaa luonnonkuiduista siitä, että ne ovat pyöreämpiä, kiiltävämpiä ja tasapaksuja.

– Kerran tosin kun mikroskopoin, yksi kuitu alkoi kiemurrella. Se olikin mato, Talvitie naurahtaa.

Television poliisisarjoissa kuitujen materiaaleja tunnistetaan kemiallisen analyysin keinoin. Analyysin teettäminen on kallista, joten monen mikroroskatutkijan on selvitettävä näytteensä koostumus ja mahdollinen lähde kokemuksen ja järkeilyn avulla.

Helsingin Viikinmäen puhdistamolla ottamistaan näytteistä Talvitie on lisäksi huomannut, että mikroroskan määrä vähenee puhdistusprosessin aikana merkittävästi. Seuraavaksi hän yrittää selvittää, miten roskat leviävät jätevedenpuhdistamolta ympäristöön.

Kakolanmäen puhdistuslaitoksen edustaja on valistanut, että jos putoaisimme lattialuukun alla virtaavaan veteen, hengitystä täytyisi pidättää viisi minuuttia. Sitten pulpahtaisimme Turun satama-altaaseen ruotsinlaivojen sekaan. Sinne päätyvät Talvitien bongaamat mikroroskatkin.

Muikun matkaan

Seuraavana päivänä olemmekin jo siellä. Julia Talvitie jatkaa suodatuksiaan meribiologille tyypillisemmässä ympäristössä, merentutkimusalus Muikulla. Aamuaurinko häikii merenpinnasta ja pakottaa kaivamaan aurinkolasit esiin.

Talvitie on tuonut mustan kylmälaukun taas mukanaan. Laivan kyydissä on muitakin merentutkijoita härveleineen. He tutkivat matkalla merenpohjan happitilannetta ja näkösyvyyttä.

Mukana matkassa on myös Julia Talvitien oppiäiti, Suomen ympäristökeskuksen tutkija Outi Setälä. Hänkin on mikroroskien perässä. Tänään Setälä kokeilee uudenlaista planktonhaavia, joka on juuri saapunut Yhdysvalloista.

Haavista voisi löytyä ratkaisu yhteen mikroroskatutkimuksen ongelmaan. EU on säätänyt direktiivin, joka määrittelee, millainen on veden hyvä tila. Se sisältää raja-arvot mikroroskan määrälle, mutta tutkijoilta puuttuu standardoitu näytteenottomenetelmä, jolla saataisiin vertailukelpoisia tuloksia. Planktonhaavi voisi olla näppärä tähän käyttöön.

Merenkäynti on vähäistä ja tuulikin niin vieno, että takissa on tulla hiki. Aamuvuoron ruotsinlaivat ovat jo vaihtaneet asiak-kaansa ja lähteneet takaisin kohti länttä. Väylää reunustavat pastellisävyiset pitsihuvilat, vierasvenesatamat ja tammilehdot.

Määränpäämme on Airisto, avonainen merenselkä Turun edustalla. Näin lähelle aavan meren tunnelmaa ei pääse missään muualla Saaristomeren metsäisten saarten suojissa, ja merenselälle on omistettu jopa oma valssinsa.

Saarten välinen kapeikko päättyy ja kesämökit kutistuvat horisonttiin. Outi Setälän uusi laite lasketaan vinssillä veteen. Päistään avonaisella metallilaatikolla on siivet ja verkkokankaasta tehty pyrstö, jonka päässä on suodatin ja näytepullo. Härvelistä tulee mieleen valashai tai rausku, joka kulkee valtameressä suu ammollaan odottaen, että plankton ui sen kitaan. Laite onkin nimetty paholaisrauskun mukaan Mantaksi.

– Mantalla on hyvä suodattaa pintavettä, jossa kelluu kevyttä mikroroskaa, Setälä kehuu.

Kaikki roska ei vielä meriin päätyessään ole pientä, mutta isommatkin muoviesineet hajoavat mekaanisen kulutuksen, mikrobien ja ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta pienemmiksi hitusiksi. Esimerkiksi muovipussi häviää meressä silmistä eli muuttuu mikroroskiksi 10–20 vuodessa.

On arvioitu, että jätettä päätyy mereen sata miljoonaa tonnia vuodessa. Siitä 80 prosenttia on muovia. Maailman muovintuotanto on kasvanut räjähdysmäisesti niin, että kymmenen viime vuoden aikana on tuotettu yhtä paljon muovia kuin 1900-luvulla yhteensä. Tämä ei ennusta ainakaan muoviroskan vähemistä.

Hajonnutkin muovi haittaa

Eräissä tutkimuksissa on saatu näyttöä siitä, että pitkällä aikavälillä muovi hajoaa lopullisesti. Hajoaminen kuulostaa äkkiseltään hyvältä uutiselta, mutta se tuottaa uusia ongelmia.

Esimerkiksi styroksin hajoamistuotteiden epäillään aiheuttavan hermostovaikutuksia ja mahdollisesti syöpää. Merivesissä  on myös  ftaalihappoestereitä, joita käytetään pehmittiminä muovisissa juomapulloissa. Ne on yhdistetty hedelmällisyysongelmiin.

Myös säilyke- ja juomatölkkien ja vesijohtojen pinnoitteista tuttua bisfenoli A:ta löytyy merestä. Sen epäillään elimistöön päätyessään häiritsevän hormonitoimintaa.

Jotkut muovit muuttuvat myrkyllisiksi, kun ne alkavat meressä kerätä ympäristömyrkkyjä. Mikroskooppisen pienistä muoviroskista on mitattu jopa miljoona kertaa korkeampia pitoisuuksia kuin ympäröivästä merivedestä. Tutkijat yrittävät parhaillaan selvittää, voivatko roskat ja niiden kantamat myrkyt päästä ravintoketjuun.

Outi Setälä on tehnyt kokeita, joissa eläinplanktonille syötettiin halkaisijaltaan kymmenen mikrometrin  kokoisia fluoresoivia muovikuulia. Plankton puolestaan syötettiin halkoisjalkaäyriäisille. Koska kuulat hohtivat pimeässä ja koe-eläimet olivat läpinäkyviä, mikroskoopilla pystyi seuraamaan, kuinka muovikuulat siirtyivät eläimestä toiseen.

– Osa eläimistä myös kakki muovikuulat ulos. Mutta mitä tapahtuu, kun ne nielevät oikeaa, kulmikasta tai terävää roskaa?

Irlannissa on löydetty hummereiden vatsasta ja suolista kuituja, jotka ovat peräisin pyydyksistä. Alle millimetrin mittaisia muovinpaloja on löydetty myös kaloista, myrskylinnuista ja merikarhuista.

Havaintoja kuunnellessaan ryhtyy pakostakin miettimään, voivatko mikroroskat päätyä lautasen kautta myös ihmiskehoon.

Eka näyte uunista ulos

Julia Talvitie on saanut laitteistonsa viritettyä Muikun takakannelle. Muoviletku imee suodattimiin merivettä kahden metrin syvyydestä.

Laivan vieno keinunta vaikeuttaa näytteenottoa. Talvitien on varottava, ettei tuuli lennätä suodatinkankaita petrimaljoilta. Kannella kierinyttä suodatinta ei voi käyttää, sillä kontaminaation eli näytteen pilaantumisen riski kasvaa.

– Jos näytettä mikroskopoidessaan huomaa oman villapaitansa värisen, virheettömän kuidun, kontaminaatio on todennäköisesti tapahtunut, Talvitie sanoo.

Setälä kerää jo omasta haavistaan näytteitä Muikun laboratoriossa. Näytepulloon jääneet roskat huuhdellaan astiaan, jonka sisältö kaadetaan suodatinkankaan läpi. Kankaat näytteineen lykätään uuniin kuivumaan.

– Mantan silmäkoolla ei saa kiinni vaatekuituja, vaan lentotuhkaa ja muovia. Jos käyttäisin pienempää silmäkokoa, haavi tukkeutuisi heti, Setälä kertoo.
Mantan etu on nopeus. Kymmenen minuutin aikana sillä suodattaa 50 kuutiota Airiston vettä. Talvitien laitteiston läpi ehtii päivän aikana vain kaksi kuutiota.

Näyte on sopivasti kuivahtanut uunissa, ja Setälä asettelee sen valomikroskoopin lasille. Ripset räpsyvät linssiä vasten, kun näytettä yrittää tihrustaa keinuvassa laivassa.

Setälä esittelee petrimaljalla näkyvät mustat hiutaleet lentotuhkaksi ja värikkäät laivoista irronneeksi maaliksi. Lentotuhkahippusia hän löytää merivesikuutiosta yleensä noin 100 000. Ne kiinnostavat Setälää eniten, sillä mustat kappaleet sisältävät suhteellisen paljon haitallisia aineita, kuten syöpää ja perimämuutoksia aiheuttavia PAH-yhdisteitä.

Tekokuidusta tulee morkkis

Laboratorion ikkunoista näkyy taas huviloita. Muikku lähestyy Turun satamaa. Aurinko paahtaa Hirvensalon laiturilla vielä kuumemmin kuin lähtiessä. Melkein kaikki matkustajat nousevat kyydistä, heidän työpäivänsä jatkuu toimistossa.

Talvitie jää vielä alukseen. Se heittää pienen kierroksen satama-altaassa, jotta hän voi ottaa näytteitä läheltä jätevedenpuhdistamon purkuputkea.

Turun ympäristökeskus on pyytänyt häntä selvittämään, toimiiko jätevedenpuhdistamo mikroroskan pistelähteenä, eli onko roskan määrä suurempi puhdistamon poistoputken edustalla kuin ulompana merellä.

– Oikeastaan puhdistamon kutsuminen pistelähteeksi on harhaanjohtavaa, sillä roskat eivät ole lähtöisin sieltä vaan yhteiskunnasta, meidän kulutuksestamme. Putsari vain kokoaa jätteemme yhteen.

Jäteveden tutkiminen on muuttanut Talvitien tapaa kuluttaa. Tekokuituvaatteen ostamisesta tulee nykyään huono omatunto, ja sampoot ja ihonhoitotuotteet ovat vaihtuneet luontaistuotekaupan merkkeihin. Talvitie ei kuitenkaan usko, että hänen tai muiden yksittäisten ihmisten valinnoilla olisi tarpeeksi vaikutusta. Sen sijaan hän toivoo, että hänen tuottamastaan tiedosta on apua, jos roskaantumista päätetään ryhtyä hillitsemään.

Turun lempiväri selviää

Näytteiden lopulliset analyysit valmistuvat kuukausien päästä, mutta kokemuksen pohjalta Julia Talvitie uskaltaa odottaa, että jätevedenpuhdistamosta lähtevästä vedestä löytyy huomattavia mikroroskapitoisuuksia. Helsingin Viikinmäen puhdistamolta virtaa vesikuution mukana mereen 4 883 kuitua ja 8 639 muuta mikroroskakappaletta, kun Helsingin rannikon merivedestä löytyy 126 kuitua ja 1 729 muuta kappaletta kuutiossa.

Poistoputken edustalla mikroroskaa on enemmän kuin kauempana merellä, mutta kaikki ei näytä olevan kotoisin vain puhdistamosta.

Vasta pitkät päivät mikroskoopin ääressä kertovat, millaisia kuituja ja muita mikroroskia Turun vesistä löytyy. Samalla selviää, pukeutuvatko turkulaiset pääkaupunkilaisten tapaan enimmäkseen mustaan ja siniseen, kuten Talvitie on näytteidensä kuiduista päätellyt.

Johanna Junttila on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Lähteitä: Mikroskopiskt skräp i havet –  metodutveckling för miljöövervakning, Kerstin Magnusson  ja Fredrik Norén 2011.
Plastic – the Facts 2012. Vihreä kirja ympäristössä olevaa muovijätettä koskevasta eurooppalaisesta strategiasta, Euroopan komissio 2013.

Paul M
Seuraa 
Viestejä8560
Liittynyt16.3.2005

Kalassa muovimerellä

Mikroroskat ovat paljolti energiajätettä. Tyynenmeren jätepyörrettä pohtiessa tuli mieleen, jotta jätettä tulisi ottaa talteen tehokkaasti rikastumisalueelta. Kustannukset katettaisiin jätettä tuottavia verottamalla. Näin saataisiin takaisinkytkentä tuottavaan päähän. Ei ole myöskään mahdotonta järjestää tuotteisiin kemiallista sormenjälkeä, jolla kohdentamista voisi tarkentaa. Jos tavaraa irtoaisi tonnikaupalla vuorokaudessa yhden laivan ponnistuksin, tulisi siitä jotain takaisin energian...
Lue kommentti

Hiirimeluexpertti. Majoneesitehtailija. Luonnontieteet: Maailman suurin uskonto. Avatar on halkaistu tykin kuula

Suomalaisten tutkijoiden mukaan masennus ei ole yksi vaan 12 eri sairautta. Kukin alatyyppi vaatisi myös omanlaisen hoidon.

Masennus ei ole sama sairaus kaikille siitä kärsiville. Tosiasiassa masennus jakautuu 12 alatyyppiin, jotka eroavat syntytavaltaan, oireiltaan ja jopa fysiologisilta ominaisuuksiltaan.

Teorian esittää ryhmä suomalaisia tutkijoita latvialaisen kollegansa kanssa Brain, Behavior, and Immunity -tiedelehdessä, ja siitä kertoo Helsingin Sanomien juttu.

Uuden teorian takana ovat evoluutiopsykologi, dosentti Markus J. Rantala ja psykiatrian professori Hasse Karlsson Turun yliopistosta, Severi Luoto Aucklandin yliopistosta ja Indrikis Krams Latvian yliopistosta.

He erottelevat masennuksen lajit niiden syiden perusteella.

Masennus voi johtua infektiosta, pitkäkestoisesta stressistä, yksinäisyydestä, traumaattisesta kokemuksesta, surusta, hylkäämisestä rakkaussuhteessa, synnytyksestä, hierarkiaristiriidasta, vuodenajasta, kemikaaleista kuten päihteistä, sekä ruumiillisesta sairaudesta tai nälkiintymisestä.

Hierarkiaristiriita kehittyy esimerkiksi silloin, kun ihminen jää työttömäksi tai kokee kolauksia urallaan. Masennus tarkoittaa tällöin sitä, että henkilö ikään kuin vetäytyy sosiaalisesta kisasta ja arvioi uudelleen tavoitteitaan ja mahdollisuuksiaan

Sairauskirjon ideaa tukee se huomio, että kliinistä masennusta potevilla ihmisillä on lukuisia erilaisia oireita. Oireet voivat olla jopa ristiriidassa keskenään.

Kun yhdet kärsivät unettomuudesta, toiset voisivat vain nukkua nukkumistaan. Joidenkin ruokahalu vähenee, toisilla lisääntyy.

Potilaat poikkeavat toistaan myös fysiologisesti. Aivojen välittäjäaine serotoniini ja stressihormoni kortisoli eivät käyttäydy samalla tavalla kaikkien masentuneiden elimistössä.

Masennukseen liittyy usein matala-aktiivinen tulehdus mutta ei aina. Myös tulehdus siis erottelee erilaisia masennuksen tiloja toisistaan.

Karlsson tunnistaa hoitotyönsä pohjalta kaksi suurinta masennuksen ryhmää.

”Toiset laukeavat isosta menetyksestä kuten hylkäämisestä tai läheisen kuolemasta. Toiset taas alkavat pitkäkestoisesta stressistä, joka voi aiheutua työttömyydestä tai työpaineista.”

Tutkijoiden mukaan masennuksen hoidossa pitäisi puuttua enemmän syihin, jotka sen aiheuttavat.

”Toistaiseksi on hoidettu masennuksen oireita. Meidän ideamme on, että hoidetaan sen syitä ja vähennetään alttiutta masennukselle eli matala-aktiivista tulehdusta. Samalla oireet hoituvat”, Rantala sanoo.

Kysely

Mikä sinua on masentanut?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017