Uusilla valmennusohjelmilla laiskanpulskasta kasvatuskalasta kehkeytyy luonnossa pärjäävä vonkale.



Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2009

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meistä yksi tykkää treenata ulkoilmassa, toisen taskussa painaa kuntosalin jäsenkortti ja kolmas täyttelee sudokuja työmatkoillaan. Henkilökohtaisen huippukunnon haussa käytetään yhä yleisemmin valmentajiakin - ja nyt suuntaus on leviämässä myös kalankasvatukseen.

Kalojen kuntokouluun kuuluu lihaskuntoharjoituksia ja älypelejä vaihtelevissa ympäristöissä.

On aikakin. Nykyiset kasvatuskalat eivät nimittäin jaksa uida riittävän pontevasti suoriutuakseen saalistamisesta, petojen välttelemisestä ja vaelluksista, eivätkä taidotkaan tahdo riittää.

Ruuhkaisten pyöröaltaiden hitaissa virtauksissa laiskottelevia sinttejä ruokitaan rasvaisella kuivarehulla. Nämä ylenpalttisesti hoivatut "pohjaperunat" pärjäävät kasvatusaltaan hulluilla päivillä, mutta vapaassa vedessä alkaa luonnonvalinnan armoton karsinta.

Kalankasvatuslaitoksista tulevista istukasyksilöistä arvioidaan luonnossa selviytyvän alle viisi prosenttia. Suomessa tämä merkitsee vuosittain lähes 15 miljoonan euron tappioita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kunto ajoitettava oikein

Heikon lihaskunnon mainitseminen tuottaa monelle meistäkin omantunnonpistoksen, ja kuntoilu alkaa taas kiinnostaa. Vinkkejä kaipaava voi etsiä niitä vaikkapa Katja Anttilan väitöskirjasta, josta löytyy optimaalinen treeniohjelma ainakin kasvatuskaloille.

- Kaloja olisi hyvä harjoittaa pikkuhiljaa ennen niiden siirtämistä luontoon, Anttila ohjeistaa. - Jos harjoittelu päättyy, ihmisten tavoin myös kalojen kunto heikkenee huomaamatta takaisin lepotasolle.

Kestävyysharjoittelu muuttaa kalojenkin elimistössä sekä rakennetta että toimintaa. Rakennemuutoksia syntyy vasta vuosien mittaan, mutta säännöllisillä harjoituksilla voi piankin tehostaa solujen aineenvaihduntaa ja lihasten energiantuottokykyä sekä maitohapon sieto- ja poistokykyä.

- Kasvatettujen kalojen lihasten energiantuottokyky on heikompi ja supistumiseen osallistuvien reseptoreiden määrä vähäisempi kuin villien lajitoverien. Lisäksi kasvatuskalojen lihakset sisältävät suuria määriä rasvaa, ja uimisessa syntyvä maitohappo poistuu heikommin kuin villikaloilta, Anttila listaa.


Sprintteriksi vai maratoonariksi?

Samoin kuin osa ihmisistä on luonnostaan sprinttereitä ja osa nauttii vasta maratonin jälkitunteista, myös kalalajit eroavat toisistaan. Esimerkiksi pitkiä matkoja uivaa siikaa tulisi treenata kestävyysurheilijan tavoin ja kovemmalla ohjelmalla kuin lajeja, jotka luonnossa tekevät vain pikapyräyksiä saaliin perään.

Käytännössä kaloja harjoitetaan nopeuttamalla kasvatusaltaisiin tulevan veden juoksua. Luonnossa kalat joutuvat uimaan jopa yli kuusi kertaa kasvatusaltaan perustasoa vikkelämpää virtausta vastaan vain pysyäkseen paikallaan, joten harjoitusvastusta on syytäkin lisätä. Kun nopeus on sopiva, kalojen uintikyky ja lihaksen supistumiskoneiston ominaisuudet kehittyvät maksimaalisesti.


Räätälöitävä lajikohtaisesti

Kalojen treeniohjelman laatiminen on taitolaji siinä missä ihmisurheilijoidenkin. Liian kova ohjelma voi johtaa ylikuntoon ja loppuunpalamiseen, ja toisaalta liian vähäinen harjoittelu ei paranna kalojen peruskuntoa merkittävästi.

Anttila tutkimusryhmineen kokeili erilaisia harjoitusohjelmia lohelle, taimenelle ja siialle. Kävi ilmi, ettei ole olemassa yleispätevää joka lajin ohjelmaa. Sopivuus riippuu kehitettäväksi toivotusta kyvystä ja kalan luontaisesta käyttäytymisestä.

Esimerkiksi lohenpoikasille optimaaliseksi harjoitusvastukseksi osoittautui 1,5 ruumiinmittaa virrannopeutta sekunnissa.


Olojen muuntelu treenaa älliä

Myös fiksu käyttäytyminen on osa selviytymistaistelua. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen ja Helsingin yliopiston Menestyvä istukas -tutkimus on parin viime vuoden ajan perehtynyt luonnossa menestyvien kalojen tapoihin ja samojen taipumusten voimistamiseen istutettavissa yksilöissä.

- Tavallisessa yksinkertaisessa kasvatusaltaassa poikaset eivät harjaannu monimutkaiseen ja nopeasti vaihtelevaan luonnonympäristöön, joten menestymiselle tärkeät ominaisuudet eivät pääse kehittymään, kertoo hankkeen vetäjä erikoistutkija Pekka Hyvärinen.

Kainuun kalantutkimusaseman altaisiin on rakennettu muovinpaloista ja tiilistä rivitaloja ja piilopaikkoja, jotka tarjoavat kaloille mahdollisuuden vaivata älynystyröitään. Lisähaasteeksi veden virtauksen suuntaa, nopeutta ja syvyyttä vaihdellaan ajoittain. Loppusilauksena kalojen ruoka-annokset tarjotaan joka päivä eri paikasta.

Muuttuvien olojen myötä altaan eri osien käyttökelpoisuus esimerkiksi suojautumis- tai syömäpaikkana vaihtelee. Kalat joutuvat siis sopeutumaan aina uuteen kilpailutilanteeseen.


Tehokasta, helppoa ja edullista

Tutkimukset älyä ruokkivista kasvatusmenetelmistä ovat vielä kesken, mutta jo alustavat tulokset lupaavat paljon.
- Virikealtaat vähentävät taimenen herkkyyttä loistaudeille, mikä pienentää kalankasvatuksen aikaista kuolevuutta, tarkentaa Hyvärinen innoissaan.

Terve-eväisempinä samat kalat ovat myös tavanomaisesti kasvatettuja lajitovereitaan nopeampia uimareita ja hyödyntävät tehokkaammin luonnonravintoa eli hyönteisiä ja järvikatkoja.

Uudet menetelmät ovat kaiken lisäksi helppoja ja edullisia toteuttaa tavallisissa viljelyoloissa - valmentajan lajikohtaisten ohjeiden mukaan.


Pauliina Louhi on biologi, joka viimeistelee väitöskirjaa vesiekologian alalta Oulun yliopistossa ja opiskelee myös tiedeviestintää.
Kalojen älystä ja koulutuksesta aiemmin:
Missä särki, siellä järki, Tiede 6/2007, s. 52-56
Sinttikoulussa reputtaneet syödään, Tiede 4/2003, s. 40-41
Tekstit myös nettiarkistossa: tiede.fi/arkisto

Sisältö jatkuu mainoksen alla