Nykykäsityksen mukaan dinosaurukset olivat vilkkaita ja sosiaalisia, monesti lintumaisia otuksia, jotka elivät kiihkeän nuoruuden.

66 miljoonaa vuotta sitten dinosauruksista viimeinen laski päänsä maahan ja tunsi vielä yhden uloshengityksen kulkevan sieraimissaan. Sen myötä sammui sukukunta, joka oli ollut planeettamme menestyksekkäimpiä edelliset 165 vuosimiljoonaa. Niiden aikana dinosaurukset olivat ehtineet kehittyä niin monimuotoisiksi, ettei nykypäivän tutkijoilla vieläkään ole niistä koko kuvaa.

Alan tutkimus on nyt vilkkaampaa kuin koskaan, ja tieteelle uusia dinosauruslajeja karttuu useita joka vuosi. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana lajeja löytyi yhtä paljon kuin aiemman tieteenhistorian aikana yhteensä. Buumin suurin syy on kasvanut panostus fossiilien etsintään muun muassa Kiinassa ja Argentiinassa.

Toinen syy tiedon lisääntymiseen on tutkimusmenetelmien kehitys. Tietokoneilla pystytään nykyään mallintamaan dinosaurusten liikkumista niiden luuston rakenteen perusteella. Tomografiakuvaus taas päästää kurkistamaan fossiilien sisään. Kun vanhojakin fossiileja tutkitaan uusin menetelmin, on pystytty päättelemään lisää eri lajien elämäntavoista.

Kontaten elämän alkuun

Elämän alku ei ole hassumpi, jos heti munasta kuoriutuessaan saa huolehtijakseen emon, jolla on dinosauruksen kyvyt. Jo varhaiset dinosauruslajit hoitivat poikasiaan. Tämä näkyy vanhimmista tieteen tuntemista dinosaurussikiöiden fossiileista eli pesyeellisestä Massospondylus carinatuksen munia.

190 miljoonaa vuotta vanha Massospondyluksen pesä löytyi Etelä-Afrikasta jo vuonna 1978, mutta tuolloisella tekniikalla munien sisältöä ei uskallettu tutkia, koska ne olisivat voineet vahingoittua. Vasta vuonna 2005 Toronton yliopiston tutkijaryhmä Robert Reiszin johdolla alkoi avata niitä uusimmilla paleontologinvälineillä. Ilmeni, että vaikka poikaset olivat kuoriutumaisillaan, niillä ei ollut vielä lainkaan hampaita. Siispä tällä lajilla vähintään toisen vanhemmista on täytynyt aluksi ruokkia jälkikasvuaan.

Poikasista paljastui harvinaisempikin piirre. Massospondylus carinatus on ihmisen ohella ainoa tunnettu eläinlaji, jonka poikaset kulkevat ensin neljän ja myöhemmin kahden raajan varassa. Pään, niskan ja etujalkojen rakenteesta päätellen poikasten on nimittäin täytynyt kuoriuduttuaan liikkua aluksi neljällä jalalla, ennen kuin ne myöhemmin siirtyivät vanhempiensa tavoin kaksijalkaisuuteen. Vasta myöhemmät dinosauruslajit alkoivat kuoriutua valmiiksi kaksijalkaisina.

Myöhempien lajien joukossa on niitäkin, jotka olivat aikuisina nelijalkaisia. Tähän ryhmään sisältyvät kaikkien aikojen kookkaimmat maaeläimet, kuten 60-tonninen Sauroposeidon, joka olisi vaivatta voinut kurkistaa kuudennen kerroksen ikkunasta sisään. Myös jättiläisten alkuperä saattaa piillä Massospondyluksen kaltaisissa "konttaavissa" vauvoissa. Tutkijat pitävät mahdollisena, että nelijalkaiset dinosaurukset saivat alkunsa mutaatiosta, jonka seurauksena poikaset eivät enää nousseet kahdelle jalalle.

Teininä äidiksi

Tutkijoille oli pitkään mysteeri, miksi nuorten dinosaurusten fossiileja löytyy niin harvoin. Suhteettoman suuri osuus kivettymistä on aikuisia eläimiä. Nykyään vallitseva käsitys on, että dinosaurukset vain eivät kuolleet nuorina. Ainakin kookkaiden lajien nuorista yksilöistä valtaosa selviytyi täysikokoisiksi, mutta sitten kuolleisuus nousi jyrkästi. Usein elämää oli jäljellä vain kolme tai neljä vuotta sen jälkeen, kun dinosaurus parinkympin iässä saavutti sukukypsyyden.

Paras lisääntymisstrategia olikin teiniäitiyteen panostaminen. Jos dinosaurus alkoi tuottaa perheenlisäystä kesken oman kasvunsa, se sai täysikokoisena aloittamiseen verrattuna kymmenisen vuotta lisää lisääntymisaikaa. Tuoreet, vuosina 2007 ja 2008 julkaistut tutkimukset vahvistavat, että näin todella tapahtui. Tyrannosaurus rex -fossiileihin sisältyy 18-vuotias naaras, joka ei ollut vielä täysikasvuinen mutta oli alkanut jo munia. Vastaavia löytöjä on sen edeltäjästä Allosauruksesta ja kookkaasta kasvinsyöjästä Tenontosauruksesta.

Flirttiä dinojen tapaan

Vähintään osalla dinosauruslajeista on ilmeisesti ollut monimutkaisia kosiorituaaleja. Arvelut nojaavat koristuksiin, joille on vaikea keksiä muuta käyttöä.

Eteläamerikkalaisen, nelijalkaisen Amargasauruksen jokaisesta selkänikamasta törrötti kaksi melkein metrin mittaista luupiikkiä. Nämä omituiset tangot olivat niin hauraita, etteivät ne olisi suojanneet petoja vastaan. Tutkijat arvelevat luurivien kannatelleen kahta purjemaista ihopoimua. Niiden tehtävänä lienee ollut vaikutuksen tekeminen: niillä joko houkuteltiin vastakkaista sukupuolta tai lannistettiin kilpakosijoita.

Yksi mystisimmistä löydetyistä dinosauruksenluista on pohjoisamerikkalaisen kasvinsyöjän Parasaurolophuksen otsan yli kulkeva ontto luu, joka sojottaa päälaelta taaksepäin yli metrin mittaisena putkena. Sen käyttötarkoituksesta on esitetty monia arvauksia. Käyttiköhän eläin sitä aseena? Hengitysputkena sukeltaessaan? Vai oliko sillä huippuherkkä hajuaisti ja ennätysmäärä aistinsoluja tässä taaksepäin venähtäneessä nenässään?

Tietokonemallinnuksella tehtyjen kokeilujen jälkeen todennäköisimpänä pidetään sitä, että Parasaurolophus tuotti luuputkellaan ääniä. Lisäke nimittäin muistuttaa akustisilta ominaisuuksiltaan puhallinsoittimia. Putkeen saattoi vielä olla kiinnittyneenä värikäs ihopoimu, jolla tehtiin vaikutus vastakkaiseen sukupuoleen.

Tyrannosaurus - aikansa hyeena?

Dinosaurustenkaan elämä ei ollut pelkkää flirttiä ja ruusuilla tanssimista. Suurin osa huomiosta oli kohdistettava ruoan hankkimiseen. Pitkään on tiedetty, että monien lajien ruokalistan kärjessä olivat toiset dinosaurukset, mutta tiedot saalistustavoista tarkentuvat edelleen.

Hirmuliskojen ikoni Tyrannosaurus rex on viime vuosina ollut uudelleenarvioinnin kohteena. Tutkijat pitävät nyt luultavana, ettei se ollutkaan saalistava peto vaan raadonsyöjä. Sen lyhyillä ja heiveröisillä etujaloilla ei oikein saisi otetta saaliista, eivätkä sen tylpät, banaaninmuotoiset hampaatkaan vaikuta sopivilta tarttumiseen. Sen sijaan tällaiset hampaat käyvät mainiosti raatojen syömiseen, koska niillä voi murskata paksuimmatkin luut.

Eräät muut dinosaurukset olivat aktiivisia saalistajia ilman epäilyksen häivää. Ihmisen kokoinen, Pohjois-Amerikassa elänyt Deinonychus oli kahdella jalalla juokseva peto, jolla oli takajaloissa suuret sirppimäiset kynnet. Niillä sen on oletettu potkineen saaliinsa hengiltä, mutta nyttemmin onkin osoittautunut, että Deinonychus saalisti samaan tapaan kuin leijona. Philip Manning Manchesterin yliopistosta on rakentanut fossiilien perusteella sen raajoista robottiversion, joka valaisee, mihin eläin on aikoinaan kyennyt ja mihin ei. Uusi oletus on, että Deinonychus juoksi saaliinsa kiinni ja loikkasi sen selkään. Sitten se kietoi kauhistuneen uhrin pitkien etujalkojensa tiukkaan halaukseen, riippui siinä kiinni ja viilteli takajalkojensa kynsillä, kunnes saalisparka kuoli verenhukkaan.

Sirommat pöytätavat oli pienellä pohjoisamerikkalaisella Bambiraptorilla. Sen ruumiinrakenteeseen sisältyi erikoisuus, jota ei sen lisäksi tunneta miltään muulta lajilta kuin ihmiseltä: sormien tarkkuusote. Bambiraptor pystyi painamaan kahden uloimman sormensa päät yhteen kuten ihminen peukalonsa johonkin muista sormista. Lajia tutkinut Phil Senter texasilaisesta Lamarin yliopistosta arvelee, että näin se saattoi siepata yhdelläkin kädellä sammakoita tai pikkunisäkkäitä, joista viimeksimainittuihin lukeutuivat myös omat tuolloiset esimuotomme.

Yhteistyö on voimaa

Yksi kaikkien aikojen suurimmista tunnetuista maaeläimistä oli Etelä-Amerikassa elänyt kasvinsyöjä Argentinosaurus. Se painoi sata tonnia eli saman verran kuin 30 norsua. Sen elämä ei kuitenkaan ollut niin huoletonta kuin voisi luulla. Samalla seudulla eli nimittäin petodinosaurus Mapusaurus rosae. Aikuinen Mapusaurus oli "vain" bussin kokoinen: 12-13 metrin mittainen ja painoi kuusi tonnia. Silti tutkijat arvelevat, että Mapusaurukset ovat metsästäneet yhteisvoimin jopa nuoria Argentinosauruksia, jollaisen kaataminen ei yksinäiseltä pedolta onnistuisi.

Eräiden muidenkin petodinosaurusten uskotaan metsästäneen laumoina, joskin päätelmät ovat niiden osalta epävarmempia. Joukkoon kuuluvat muun muassa Allosaurus, joka näyttää Tyrannosaurukselta pienoiskoossa, ja Giganotosaurus, yksi kookkaimmista koskaan eläneistä petodinosauruksista. Giganotosaurus kasvoi enimmillään 14-metriseksi ja kahdeksantonniseksi. Sekin näytti Tyrannosaurukselta, mutta kuono oli pidempi ja hampaat terävät kuin lihaveitset.

Kun lauma puoliperävaunurekan kokoisia petoja ryntää kohti, saaliilla ovat vitsit vähissä. Kokemuksen hyytävyyttä lisäsi Giganotosaurusten saalistustaktiikka. Sen uskotaan olleen sama kuin nykypäivien komodonvaraanilla, nelimetrisellä liskolla, joka on kenties ollut alkuna Aasian lohikäärmetaruille. Peto iskee saaliiseen hampaillaan syvät haavat mutta ei jää kamppailemaan sen kanssa ja riskeeraamaan omaa vahingoittumistaan. Sen sijaan se odottaa, että uhri ennemmin tai myöhemmin menehtyy. Verivanan perusteella saalista on helppo seurata, vaikka se yrittäisi paetakin.

Leikkuupuimureita ja varpusia

Uudet fossiililöydöt muuttavat käsitystämme dinosaurusten muotojen ja elintapojen moninaisuudesta jatkuvasti laajemmaksi.

Oman alansa äärimmäisyys oli Saharasta löytynyt, pitkälle erikoistunut ruohonsyöjä Nigersaurus taqueti, joka oli lähinnä leikkuupuimurin näköinen ja kokoinen.

Nykyisen Mongolian alueella puolestaan eli saksanpaimenkoiran kokoinen, kaksijalkainen Mononykus. Sen etujalat olivat pikkuriikkiset, ja kumpikin niistä päättyi yhteen ainokaiseen varpaaseen, mutta sen jatkeena olikin sitten vaikuttava kynsi. Kenties se repi niillä auki termiittikekoja.

Harva dinosaurus sopii yhtä huonosti perinteiseen käsitykseen hirmuliskosta kuin Kiinasta löytynyt Epidendrosaurus, jolla oli huikeasti pidentynyt keskisormi ja joka ilmeisesti vietti elämänsä puissa kiipeillen. Tämä toistaiseksi vain yhden fossiilin perusteella tunnettu höyhenpeitteinen eläin oli varpusen kokoinen.

Suurimmat aivot suhteessa ruumiin kokoon oli Troodonilla, joka eli aivan dinosaurusten valtakauden lopulla. Sen uskotaan olleen paitsi dinosauruksista fiksuin myös älykkäämpi kuin yksikään silloinen nisäkäs. Jos asteroidi ei olisi sattunut iskeytymään maapalloon juuri noihin aikoihin, kenties jokin Troodonin jälkeläinen saattaisi nyt olla tilallasi ja lukea juttua sukupuuttoon kuolleista nisäkkäistä.

Helena Telkänranta on eläin- ja ympäristöaiheisiin erikoistunut tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2008.

Vain linnut jäljellä

Tietyssä mielessä dinosaurukset eivät kuolleet sukupuuttoon. Pienikokoisista kaksijalkaisista petodinosauruksista erkani 150 miljoonaa vuotta sitten kehityshaara, joka johti Archaeopteryx-liskolintuun ja sen seuraajiin. Ne selviytyivät dinosaurusten joukkotuhosta 66 miljoonaa vuotta sitten, ja niistä polveutuvat linnut, dinosaurusten ainoat yhä elävät suorat jälkeläiset.

Uudet fossiililöydöt todistavat monien pienten kaksijalkaisten dinosaurusten lintumaisuudesta:
- höyhenpeite
- keuhkoja auttava ilmapussijärjestelmä
- munien hautominen ja poikasten hoitaminen.

 

Dinosaurus juoksee tietokoneessa

Kuinka kovaa dinosaurukset juoksivat? William Sellers ja Philip Manning Manchesterin yliopistosta kehittivät vuonna 2007 tietokoneohjelman, jolla eläinten liikkeitä mallinnettiin luuston rakenteen perusteella.

Tulosten mukaan Tyrannosaurus rex olisi pinkonut samaa vauhtia kuin esimerkiksi huippujalkapalloilijat.

Jurassic Park -elokuvasta tuttu älykäs ja nopea laumaeläin Velociraptor oli nopeampi: se olisi vaivatta ottanut ihmisen kiinni, kuten elokuvassakin. Eläinten ulkonäön puolesta filmi on kuitenkin ehtinyt jo vanhentua, sillä uusien fossiilien perusteella Velociraptor oli höyhenpeitteinen.

Sellersin ja Manningin mallintamiin juoksijoihin sisältyi myös kanan kokoinen Compsognathus, jonka yllättäen päihitti kaikki muut: sen huippunopeudeksi saatiin huikeat 64 kilometriä tunnissa. Tämä on herättänyt myös epäilyksiä muiden tutkijoiden keskuudessa.

 

Ruumiinlämpö rajoitti kokoa?

Biofyysikot ovat arvioineet dinosaurusten ruumiinlämpöä muun muassa sydämen rakenteen ja ruumiin koon perusteella. Pienikokoisimmat lajit ovat olleet vaihtolämpöisiä kuten nykyiset matelijat. Kookkaat lajit taas ovat osoittautuneet kirjaimellisesti lämminverisiksi.

Mitä isompi eläin, sitä vähemmän sillä on pinta-alaa ruumiin tilavuuteen nähden. Dinosauruksen kasvaessa sen aineenvaihdunnan tuottama lämpö siis haihtuu yhä huonommin. 13-tonnisen Apatosauruksen (aiemmin Brontosaurus) ruumiinlämmön on laskettu olleen 41 astetta.

Sauroposeidon, yksi suurimmista tunnetuista dinosauruksista, oli laskelmien mukaan ruumiinlämmöltään 48-asteinen. Paljon kuumempi se ei olisi voinut ollakaan, sillä tämä alkaa olla korkein lämpötila, jonka elimistön kudokset kestävät. Tutkijat arvelevat, että juuri ruumiinlämmön kohoaminen saattoi estää dinoja kasvamasta vielä suuremmiksi.

 

Valtaosa vielä löytymättä

Jatkuvista uudista löydöistä huolimatta suurin osa maailman dinosauruslajeista on yhä tieteelle tuntemattomia. Tämä paljastui, kun tilastotieteilijä Steve Wang ja paleontologi Peter Dodson Pennsylvanian yliopistosta vertasivat tiedettyjen lajien sukulaisuussuhteita.

Jos jokin dinosaurus on sukupuussa kaukana lähimmistä serkuistaan, erilaisuuden asteesta pystytään arvioimaan, millainen määrä puuttuvia oksia välissä on täytynyt olla. Wangin ja Dodsonin laskelman mukaan dinosaurussukuja lienee ollut yhteensä noin 1 850. Tähän mennessä on löydetty 527 eli alle kolmasosa. Lajeista on löytynyt vielä pienempi osuus.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25795
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.