Nykykäsityksen mukaan dinosaurukset olivat vilkkaita ja sosiaalisia, monesti lintumaisia otuksia, jotka elivät kiihkeän nuoruuden.

66 miljoonaa vuotta sitten dinosauruksista viimeinen laski päänsä maahan ja tunsi vielä yhden uloshengityksen kulkevan sieraimissaan. Sen myötä sammui sukukunta, joka oli ollut planeettamme menestyksekkäimpiä edelliset 165 vuosimiljoonaa. Niiden aikana dinosaurukset olivat ehtineet kehittyä niin monimuotoisiksi, ettei nykypäivän tutkijoilla vieläkään ole niistä koko kuvaa.

Alan tutkimus on nyt vilkkaampaa kuin koskaan, ja tieteelle uusia dinosauruslajeja karttuu useita joka vuosi. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana lajeja löytyi yhtä paljon kuin aiemman tieteenhistorian aikana yhteensä. Buumin suurin syy on kasvanut panostus fossiilien etsintään muun muassa Kiinassa ja Argentiinassa.

Toinen syy tiedon lisääntymiseen on tutkimusmenetelmien kehitys. Tietokoneilla pystytään nykyään mallintamaan dinosaurusten liikkumista niiden luuston rakenteen perusteella. Tomografiakuvaus taas päästää kurkistamaan fossiilien sisään. Kun vanhojakin fossiileja tutkitaan uusin menetelmin, on pystytty päättelemään lisää eri lajien elämäntavoista.

Kontaten elämän alkuun

Elämän alku ei ole hassumpi, jos heti munasta kuoriutuessaan saa huolehtijakseen emon, jolla on dinosauruksen kyvyt. Jo varhaiset dinosauruslajit hoitivat poikasiaan. Tämä näkyy vanhimmista tieteen tuntemista dinosaurussikiöiden fossiileista eli pesyeellisestä Massospondylus carinatuksen munia.

190 miljoonaa vuotta vanha Massospondyluksen pesä löytyi Etelä-Afrikasta jo vuonna 1978, mutta tuolloisella tekniikalla munien sisältöä ei uskallettu tutkia, koska ne olisivat voineet vahingoittua. Vasta vuonna 2005 Toronton yliopiston tutkijaryhmä Robert Reiszin johdolla alkoi avata niitä uusimmilla paleontologinvälineillä. Ilmeni, että vaikka poikaset olivat kuoriutumaisillaan, niillä ei ollut vielä lainkaan hampaita. Siispä tällä lajilla vähintään toisen vanhemmista on täytynyt aluksi ruokkia jälkikasvuaan.

Poikasista paljastui harvinaisempikin piirre. Massospondylus carinatus on ihmisen ohella ainoa tunnettu eläinlaji, jonka poikaset kulkevat ensin neljän ja myöhemmin kahden raajan varassa. Pään, niskan ja etujalkojen rakenteesta päätellen poikasten on nimittäin täytynyt kuoriuduttuaan liikkua aluksi neljällä jalalla, ennen kuin ne myöhemmin siirtyivät vanhempiensa tavoin kaksijalkaisuuteen. Vasta myöhemmät dinosauruslajit alkoivat kuoriutua valmiiksi kaksijalkaisina.

Myöhempien lajien joukossa on niitäkin, jotka olivat aikuisina nelijalkaisia. Tähän ryhmään sisältyvät kaikkien aikojen kookkaimmat maaeläimet, kuten 60-tonninen Sauroposeidon, joka olisi vaivatta voinut kurkistaa kuudennen kerroksen ikkunasta sisään. Myös jättiläisten alkuperä saattaa piillä Massospondyluksen kaltaisissa "konttaavissa" vauvoissa. Tutkijat pitävät mahdollisena, että nelijalkaiset dinosaurukset saivat alkunsa mutaatiosta, jonka seurauksena poikaset eivät enää nousseet kahdelle jalalle.

Teininä äidiksi

Tutkijoille oli pitkään mysteeri, miksi nuorten dinosaurusten fossiileja löytyy niin harvoin. Suhteettoman suuri osuus kivettymistä on aikuisia eläimiä. Nykyään vallitseva käsitys on, että dinosaurukset vain eivät kuolleet nuorina. Ainakin kookkaiden lajien nuorista yksilöistä valtaosa selviytyi täysikokoisiksi, mutta sitten kuolleisuus nousi jyrkästi. Usein elämää oli jäljellä vain kolme tai neljä vuotta sen jälkeen, kun dinosaurus parinkympin iässä saavutti sukukypsyyden.

Paras lisääntymisstrategia olikin teiniäitiyteen panostaminen. Jos dinosaurus alkoi tuottaa perheenlisäystä kesken oman kasvunsa, se sai täysikokoisena aloittamiseen verrattuna kymmenisen vuotta lisää lisääntymisaikaa. Tuoreet, vuosina 2007 ja 2008 julkaistut tutkimukset vahvistavat, että näin todella tapahtui. Tyrannosaurus rex -fossiileihin sisältyy 18-vuotias naaras, joka ei ollut vielä täysikasvuinen mutta oli alkanut jo munia. Vastaavia löytöjä on sen edeltäjästä Allosauruksesta ja kookkaasta kasvinsyöjästä Tenontosauruksesta.

Flirttiä dinojen tapaan

Vähintään osalla dinosauruslajeista on ilmeisesti ollut monimutkaisia kosiorituaaleja. Arvelut nojaavat koristuksiin, joille on vaikea keksiä muuta käyttöä.

Eteläamerikkalaisen, nelijalkaisen Amargasauruksen jokaisesta selkänikamasta törrötti kaksi melkein metrin mittaista luupiikkiä. Nämä omituiset tangot olivat niin hauraita, etteivät ne olisi suojanneet petoja vastaan. Tutkijat arvelevat luurivien kannatelleen kahta purjemaista ihopoimua. Niiden tehtävänä lienee ollut vaikutuksen tekeminen: niillä joko houkuteltiin vastakkaista sukupuolta tai lannistettiin kilpakosijoita.

Yksi mystisimmistä löydetyistä dinosauruksenluista on pohjoisamerikkalaisen kasvinsyöjän Parasaurolophuksen otsan yli kulkeva ontto luu, joka sojottaa päälaelta taaksepäin yli metrin mittaisena putkena. Sen käyttötarkoituksesta on esitetty monia arvauksia. Käyttiköhän eläin sitä aseena? Hengitysputkena sukeltaessaan? Vai oliko sillä huippuherkkä hajuaisti ja ennätysmäärä aistinsoluja tässä taaksepäin venähtäneessä nenässään?

Tietokonemallinnuksella tehtyjen kokeilujen jälkeen todennäköisimpänä pidetään sitä, että Parasaurolophus tuotti luuputkellaan ääniä. Lisäke nimittäin muistuttaa akustisilta ominaisuuksiltaan puhallinsoittimia. Putkeen saattoi vielä olla kiinnittyneenä värikäs ihopoimu, jolla tehtiin vaikutus vastakkaiseen sukupuoleen.

Tyrannosaurus - aikansa hyeena?

Dinosaurustenkaan elämä ei ollut pelkkää flirttiä ja ruusuilla tanssimista. Suurin osa huomiosta oli kohdistettava ruoan hankkimiseen. Pitkään on tiedetty, että monien lajien ruokalistan kärjessä olivat toiset dinosaurukset, mutta tiedot saalistustavoista tarkentuvat edelleen.

Hirmuliskojen ikoni Tyrannosaurus rex on viime vuosina ollut uudelleenarvioinnin kohteena. Tutkijat pitävät nyt luultavana, ettei se ollutkaan saalistava peto vaan raadonsyöjä. Sen lyhyillä ja heiveröisillä etujaloilla ei oikein saisi otetta saaliista, eivätkä sen tylpät, banaaninmuotoiset hampaatkaan vaikuta sopivilta tarttumiseen. Sen sijaan tällaiset hampaat käyvät mainiosti raatojen syömiseen, koska niillä voi murskata paksuimmatkin luut.

Eräät muut dinosaurukset olivat aktiivisia saalistajia ilman epäilyksen häivää. Ihmisen kokoinen, Pohjois-Amerikassa elänyt Deinonychus oli kahdella jalalla juokseva peto, jolla oli takajaloissa suuret sirppimäiset kynnet. Niillä sen on oletettu potkineen saaliinsa hengiltä, mutta nyttemmin onkin osoittautunut, että Deinonychus saalisti samaan tapaan kuin leijona. Philip Manning Manchesterin yliopistosta on rakentanut fossiilien perusteella sen raajoista robottiversion, joka valaisee, mihin eläin on aikoinaan kyennyt ja mihin ei. Uusi oletus on, että Deinonychus juoksi saaliinsa kiinni ja loikkasi sen selkään. Sitten se kietoi kauhistuneen uhrin pitkien etujalkojensa tiukkaan halaukseen, riippui siinä kiinni ja viilteli takajalkojensa kynsillä, kunnes saalisparka kuoli verenhukkaan.

Sirommat pöytätavat oli pienellä pohjoisamerikkalaisella Bambiraptorilla. Sen ruumiinrakenteeseen sisältyi erikoisuus, jota ei sen lisäksi tunneta miltään muulta lajilta kuin ihmiseltä: sormien tarkkuusote. Bambiraptor pystyi painamaan kahden uloimman sormensa päät yhteen kuten ihminen peukalonsa johonkin muista sormista. Lajia tutkinut Phil Senter texasilaisesta Lamarin yliopistosta arvelee, että näin se saattoi siepata yhdelläkin kädellä sammakoita tai pikkunisäkkäitä, joista viimeksimainittuihin lukeutuivat myös omat tuolloiset esimuotomme.

Yhteistyö on voimaa

Yksi kaikkien aikojen suurimmista tunnetuista maaeläimistä oli Etelä-Amerikassa elänyt kasvinsyöjä Argentinosaurus. Se painoi sata tonnia eli saman verran kuin 30 norsua. Sen elämä ei kuitenkaan ollut niin huoletonta kuin voisi luulla. Samalla seudulla eli nimittäin petodinosaurus Mapusaurus rosae. Aikuinen Mapusaurus oli "vain" bussin kokoinen: 12-13 metrin mittainen ja painoi kuusi tonnia. Silti tutkijat arvelevat, että Mapusaurukset ovat metsästäneet yhteisvoimin jopa nuoria Argentinosauruksia, jollaisen kaataminen ei yksinäiseltä pedolta onnistuisi.

Eräiden muidenkin petodinosaurusten uskotaan metsästäneen laumoina, joskin päätelmät ovat niiden osalta epävarmempia. Joukkoon kuuluvat muun muassa Allosaurus, joka näyttää Tyrannosaurukselta pienoiskoossa, ja Giganotosaurus, yksi kookkaimmista koskaan eläneistä petodinosauruksista. Giganotosaurus kasvoi enimmillään 14-metriseksi ja kahdeksantonniseksi. Sekin näytti Tyrannosaurukselta, mutta kuono oli pidempi ja hampaat terävät kuin lihaveitset.

Kun lauma puoliperävaunurekan kokoisia petoja ryntää kohti, saaliilla ovat vitsit vähissä. Kokemuksen hyytävyyttä lisäsi Giganotosaurusten saalistustaktiikka. Sen uskotaan olleen sama kuin nykypäivien komodonvaraanilla, nelimetrisellä liskolla, joka on kenties ollut alkuna Aasian lohikäärmetaruille. Peto iskee saaliiseen hampaillaan syvät haavat mutta ei jää kamppailemaan sen kanssa ja riskeeraamaan omaa vahingoittumistaan. Sen sijaan se odottaa, että uhri ennemmin tai myöhemmin menehtyy. Verivanan perusteella saalista on helppo seurata, vaikka se yrittäisi paetakin.

Leikkuupuimureita ja varpusia

Uudet fossiililöydöt muuttavat käsitystämme dinosaurusten muotojen ja elintapojen moninaisuudesta jatkuvasti laajemmaksi.

Oman alansa äärimmäisyys oli Saharasta löytynyt, pitkälle erikoistunut ruohonsyöjä Nigersaurus taqueti, joka oli lähinnä leikkuupuimurin näköinen ja kokoinen.

Nykyisen Mongolian alueella puolestaan eli saksanpaimenkoiran kokoinen, kaksijalkainen Mononykus. Sen etujalat olivat pikkuriikkiset, ja kumpikin niistä päättyi yhteen ainokaiseen varpaaseen, mutta sen jatkeena olikin sitten vaikuttava kynsi. Kenties se repi niillä auki termiittikekoja.

Harva dinosaurus sopii yhtä huonosti perinteiseen käsitykseen hirmuliskosta kuin Kiinasta löytynyt Epidendrosaurus, jolla oli huikeasti pidentynyt keskisormi ja joka ilmeisesti vietti elämänsä puissa kiipeillen. Tämä toistaiseksi vain yhden fossiilin perusteella tunnettu höyhenpeitteinen eläin oli varpusen kokoinen.

Suurimmat aivot suhteessa ruumiin kokoon oli Troodonilla, joka eli aivan dinosaurusten valtakauden lopulla. Sen uskotaan olleen paitsi dinosauruksista fiksuin myös älykkäämpi kuin yksikään silloinen nisäkäs. Jos asteroidi ei olisi sattunut iskeytymään maapalloon juuri noihin aikoihin, kenties jokin Troodonin jälkeläinen saattaisi nyt olla tilallasi ja lukea juttua sukupuuttoon kuolleista nisäkkäistä.

Helena Telkänranta on eläin- ja ympäristöaiheisiin erikoistunut tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2008.

Vain linnut jäljellä

Tietyssä mielessä dinosaurukset eivät kuolleet sukupuuttoon. Pienikokoisista kaksijalkaisista petodinosauruksista erkani 150 miljoonaa vuotta sitten kehityshaara, joka johti Archaeopteryx-liskolintuun ja sen seuraajiin. Ne selviytyivät dinosaurusten joukkotuhosta 66 miljoonaa vuotta sitten, ja niistä polveutuvat linnut, dinosaurusten ainoat yhä elävät suorat jälkeläiset.

Uudet fossiililöydöt todistavat monien pienten kaksijalkaisten dinosaurusten lintumaisuudesta:
- höyhenpeite
- keuhkoja auttava ilmapussijärjestelmä
- munien hautominen ja poikasten hoitaminen.

 

Dinosaurus juoksee tietokoneessa

Kuinka kovaa dinosaurukset juoksivat? William Sellers ja Philip Manning Manchesterin yliopistosta kehittivät vuonna 2007 tietokoneohjelman, jolla eläinten liikkeitä mallinnettiin luuston rakenteen perusteella.

Tulosten mukaan Tyrannosaurus rex olisi pinkonut samaa vauhtia kuin esimerkiksi huippujalkapalloilijat.

Jurassic Park -elokuvasta tuttu älykäs ja nopea laumaeläin Velociraptor oli nopeampi: se olisi vaivatta ottanut ihmisen kiinni, kuten elokuvassakin. Eläinten ulkonäön puolesta filmi on kuitenkin ehtinyt jo vanhentua, sillä uusien fossiilien perusteella Velociraptor oli höyhenpeitteinen.

Sellersin ja Manningin mallintamiin juoksijoihin sisältyi myös kanan kokoinen Compsognathus, jonka yllättäen päihitti kaikki muut: sen huippunopeudeksi saatiin huikeat 64 kilometriä tunnissa. Tämä on herättänyt myös epäilyksiä muiden tutkijoiden keskuudessa.

 

Ruumiinlämpö rajoitti kokoa?

Biofyysikot ovat arvioineet dinosaurusten ruumiinlämpöä muun muassa sydämen rakenteen ja ruumiin koon perusteella. Pienikokoisimmat lajit ovat olleet vaihtolämpöisiä kuten nykyiset matelijat. Kookkaat lajit taas ovat osoittautuneet kirjaimellisesti lämminverisiksi.

Mitä isompi eläin, sitä vähemmän sillä on pinta-alaa ruumiin tilavuuteen nähden. Dinosauruksen kasvaessa sen aineenvaihdunnan tuottama lämpö siis haihtuu yhä huonommin. 13-tonnisen Apatosauruksen (aiemmin Brontosaurus) ruumiinlämmön on laskettu olleen 41 astetta.

Sauroposeidon, yksi suurimmista tunnetuista dinosauruksista, oli laskelmien mukaan ruumiinlämmöltään 48-asteinen. Paljon kuumempi se ei olisi voinut ollakaan, sillä tämä alkaa olla korkein lämpötila, jonka elimistön kudokset kestävät. Tutkijat arvelevat, että juuri ruumiinlämmön kohoaminen saattoi estää dinoja kasvamasta vielä suuremmiksi.

 

Valtaosa vielä löytymättä

Jatkuvista uudista löydöistä huolimatta suurin osa maailman dinosauruslajeista on yhä tieteelle tuntemattomia. Tämä paljastui, kun tilastotieteilijä Steve Wang ja paleontologi Peter Dodson Pennsylvanian yliopistosta vertasivat tiedettyjen lajien sukulaisuussuhteita.

Jos jokin dinosaurus on sukupuussa kaukana lähimmistä serkuistaan, erilaisuuden asteesta pystytään arvioimaan, millainen määrä puuttuvia oksia välissä on täytynyt olla. Wangin ja Dodsonin laskelman mukaan dinosaurussukuja lienee ollut yhteensä noin 1 850. Tähän mennessä on löydetty 527 eli alle kolmasosa. Lajeista on löytynyt vielä pienempi osuus.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.