Eläimen ei tarvitse olla edes vauvamainen herättääkseen empatiaa. Tästä on ollut hyötyä ihmiselle.

 

Teksti: Helena Telkänranta

Eläimen ei tarvitse olla edes vauvamainen herättääkseen empatiaa. Tästä on ollut hyötyä ihmiselle.

Julkaistu Tiede -lehdessä 10/2012

Jos pitäisi kuvitella maailman toivottomin keskustelu, hyvä ehdokas voisi olla tällainen: Kesyrottien harrastaja esittelee lemmikkiään. Näetkö, miten herkästi sen utelias pieni kuono värisee nuuhkiessaan sinua? Ja miten se käyttää pikku etukäpäliensä varpaita melkein kuin sormia? Kuuntelija vetäytyy kohteliaan jäykkänä varmuuden vuoksi vielä vähän kauemmas. Hän ei parhaalla tahdollaankaan näe muuta kuin suomuisen, karvattoman hännän ja keskiaikaiset ruumissaatot mustan surman jäljiltä.

Mustassa surmassa rottien osuus oli uusien tutkimusten mukaan luultua pienempi, mutta siitä ei nyt ole hiukkaakaan apua. Nyt ei ole kyse tiedoista vaan tunteista, ja joskus sama eläin herättää kahdessa ihmisessä päinvastaisia tuntemuksia.

Tähän nähden on yllättävän yleistä, että ihmiset voivat viehättyä muistakin kuin kaikkein söpöimmistä eläimistä.

Rotat kelpaavat temppeliin

Maailmassa on ainakin yksi kolkka, jossa rottien ystävän ei tarvitse selitellä mitään. Karni Matan temppeli Rajasthanin osavaltiossa Intiassa on hindujen suosittu pyhiinvaelluskohde. Oleellinen osa Karni Matan legendaa ja temppelin nykyistä elämänmenoa ovat rotat, jotka elävät sulassa sovussa temppelin henkilökunnan ja vierailijoiden kanssa.

Temppelirotat puikkelehtivat tottuneesti kävelijöiden kenkien ja sandaalien välistä ja kerääntyvät pyöreän metallivadin ääreen. Yksi toisensa jälkeen ne hyppäävät riviin sen reunalle, kurottautuvat alas viikset väpättäen ja alkavat lipittää vadista maitoa.

YouTubessa on Karni Matan temppelistä viljalti videoita, joiden äärellä voi harrastaa nojatuoliantropologiaa. Länsimaisten turistien suhtautuminen vaihtelee laidasta laitaan: dramaattisista kauhunväristyksistä rauhalliseen, arvostavaan eläinten havainnointiin. Intialaisten suhtautumisesta näyttää puuttuvan haitarin dramatisoiva pää. Sen sijaan näkyy luontevan uteliaita pikkulapsia, jotka haluaisivat koskettaa rottia, ja yhtä luontevia vanhempia neuvomassa, että niitä on tarkoitus vain katsoa.

Opittua ja synnynnäistä

Pienten lasten suhtautuminen eläimiin heijastelee vanhempien suhtautumista siinä määrin, että monet psykologian tutkijat myöntävät tämän hankaloittavan sen selvittämistä, miten lapset ”luonnostaan” suhtautuvat eläimiin. Jo vauvaikäiset alkavat omaksua osviittaa perheensä aikuisten käyttäytymisestä. Opastus on sekä tietoista – katso, miten söpö kissanpentu! – että vähintään yhtä tehokkaasti tiedostamatonta, kun aikuinen kavahtaa jotain.

Oma kokemus vaikuttaa myös. Aikuisten kyky tuntea empatiaa eläimiä kohtaan riippuu osaksi siitä, minkä eläinlajien yksilöitä he ovat tunteneet hyvin. Todennäköisesti tämä juontaa psykologeille tutuista mekanismeista, joilla ihmiset luokittelevat toisiaan. Tutut ovat ”meitä”, vieraat saattavat olla uhkia.

Eräät psykologit ovat pitkään uumoilleet, että ihmisten viehtymyksessä eläimiin täytyy olla muutakin. Lasten mielenkiinto eläimiä kohtaan ei ole pelkästään vanhemmilta opittua. Lukuisissa perheissä, joissa vanhemmat suhtautuvat eläimiin ilman intohimoja, lapset haluavat kiihkeästi lemmikkiä. Toinen hyvä kysymys on, miksi eläinkontakteja sisältävät terapiamuodot ovat osoittautuneet niin tehokkaiksi lasten käytöshäiriöiden ja vanhusten masennuksen hoidossa. Voiko eläinseuralaisissa olla jotain, millä on juuret syvällä ihmisen evoluutiossa?

Empatialla löysi parin

Amazonin sademetsän uumenissa värikkäät siipisulat välähtävät auringossa, kun papukaija laskeutuu odottavalle käsivarrelle. Sille tekee tilaa pieni apina, joka kipaisee omistajansa niskaan ja nojaa takanaan sojottavaan metsästysjouseen. Ainakaan näille lemmikeille omistajineen ei tulisi mieleen ajatella, että seuraeläinten pito pelkän huvin vuoksi olisi vain teollisuusmaille tyypillinen, ihmiskunnassa uusi ilmiö.

Antropologit ovat kohdanneet lemmikkieläimiä hyvinkin alkukantaisissa metsästäjä-keräilijäyhteisöissä eri puolilla maailmaa. Siitä päätellen eläinten pitäminen seuralaisina ilman, että niitä esimerkiksi syötäisiin, on saattanut jatkua ihmiskunnassa jo vähintään kymmeniätuhansia vuosia, mahdollisesti paljon kauemmin.

Ihmisten ja eläinten vuorovaikutukseen erikoistuneet tutkijat Elizabeth Paul ja John Bradshaw brittiläisestä Bristolin yliopistosta ovat esittäneet, että empatia ”hyödyttömiäkin” eläimiä kohtaan on voinut olla ihmisen evoluutiossa hyödyllistä. Eläimistä huolehtimisella on saattanut olla merkitystä muinaisten esivanhempiemme parinvalinnassa. Jos nuori nainen tai nuori mies osaa hoitaa lemmikkejään hyvin, hän luultavasti pärjää vauvanhoidossakin. Ei hassumpi kumppaniehdokas siis.

Hyödyksi metsästäjällekin

Paul ja Bradshaw esittävät myös toisen selityksen, joka ei sulje edellistä pois: eläimiin kohdistuva empatia oli eduksi metsästäville esivanhemmillemme. Empatia eli toisen tuntemuksiin samastuminen edellyttää pitkälle kehittynyttä älyä. Ei vielä tiedetä, mikä meitä edeltäneistä ihmislajeista ensimmäisenä kunnolla ylti tälle tasolle, mutta kun siihen asti oli päästy, eläimen mielenliikkeiden ymmärtämisestä oli ilmeistä hyötyä metsästyksen suunnittelussa.

Parhaiten perheensä sai ruokituksi se metsästäjä, jota eläinten käyttäytyminen kiehtoi eniten – ja joka siksi oppi parhaiten ymmärtämään ja ennustamaan, mitä edessä oleva antilooppi aikoi tehdä.

Koska ihminen ei ole robotti, ymmärryksen kohteeksi ei voinut vain mekaanisesti valikoida eläimen seuraavia liikkeitä, vaan samalla saatiin koko paketti. Eläintä alettiin ymmärtää tuntevana olentona. Ei liene sattumaa, että metsästäjä-keräilijäkulttuureissa eri puolilla maailmaa on rituaaleja, joilla pyydetään kaadetulta saaliseläimeltä anteeksi.

Kuin musiikki tai nauru

Vihjeitä eläinseuralaisten merkityksestä evoluutiossamme voi löytää lähempääkin: omasta ruumiistamme. Vaarattoman eläimen läsnäolo ja erityisesti sen koskettaminen saa meistä monien verenpaineen ja stressitason alenemaan. Osassa ihmisistä jo eläimen tarkkaileminen saa aikaan nämä reaktiot.

Voi olla, että kiinnostus eläimiin on ollut evoluutiossa samantapainen ilmiö kuin musiikki tai nauru. Eläinkunnan sukupuussa ne ovat ilmestyneet vasta ihmisen sukulinjaan mutta muodostuneet meille niin tärkeiksi, että niihin reagoivat nyt sekä mielemme että ruumiimme.

Helena Telkänranta on eläintieteeseen erikoistunut tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018