He olivat asuneet Eurooppaa kaksisataatuhatta vuotta, kun me vasta saavuimme Afrikasta. Mikä heidät hävitti? Miksi me jäimme eloon?


saavuimme Afrikasta. Mikä heidät hävitti? Miksi me jäimme eloon?




"Tiikeri valitti ja aukaisi silmänsä. Hän tuijotti suoraan leveisiin, kammottaviin kasvoihin, jotka virnistivät hänelle hullun tavoin. Peikko, ajatteli Tiikeri. (- -)"

"Sama outo hahmo oli yhä kumartuneena hänen ylitseen. Se oli peikkokoiras, jolla oli leveä nenä, valtavan suuri suu ja vaaleanharmaat silmät raskaitten kulmakaarien alla. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä ja pää oli täysin kalju. (- -)"

"Sitten peikko kääntyi sivuun ja sanoi jotakin yllättävän korkealla äänellään. Hetkessä monet muutkin suuret ja kalpeat kasvot katsoivat Tiikeriin."


Näin ihmisnuorukainen nimeltä Tiikeri kohtaa ensimmäisen kerran neandertalinihmisiä. Tapahtumapaikka on Pohjolassa jääkauden lämpimän välivaiheen aikana, 35 000 vuotta sitten. Aluksi neandertalilaiset kauhistuttavat Tiikeriä lapsuudessa kuultujen peikkotarinoiden ja oudon ulkonäkönsä takia. He kuitenkin hoitavat terveeksi mammutinmetsästyksessä loukkaantuneen pojan ja ovat hyvin kohteliaita sekä vieraalle että toisilleen. Ajan mittaan Tiikeri rakastuu hoitajaansa, neandertaltyttö Morsinkoon.

Neandertalilaiset ovat valkoihoisia, sillä he ovat asuneet Euroopassa jo kaksisataatuhatta vuotta ja sopeutuneet vähäisempään auringon¬paisteeseen kuin mustan Tiikerin esi-isät, jotka ovat tuoreita tulokkaita Afrikasta.

Näin kuvitteli Björn Kurtén romaanissa Musta Tiikeri 1970-luvulla. Edesmennyt Kurtén oli kuulu suomalainen paleontologi, joka tiesi jääkauden ihmisistä sen, mikä tiedettävissä oli. Mitään suoria todisteita ihmislajien kohtaamisista, ihonväristä tai sukupuuttojen syistä hänellä ei kuitenkaan ollut. Niinpä Kurtén kirjoitti valistuneet arvauksensa mieluummin romaaniksi kuin tieteellisiksi artikkeleiksi.

Nuo arvaukset ovat hyviä yhä, paitsi että neandertalilaisten nenä tuskin oli litteä vaan kallojen nenäaukoista ja eteenpäin sojottavasta luisesta osasta päätellen varsin suuri.

Uunituore geenitutkimus kertoo, että osa heistä oli iholtaan aivan vaaleita ja punatukkaisia.

Moni arvoitus on uudesta tutkimuksesta huolimatta säilynyt, ja neandertalilaisten kohtalo ihmetyttää meitä edelleen. Miksi tuo toinen ihmislaji hävisi Euroopasta niin nopeasti meidän tultuamme 40 000 vuotta sitten - elettyään ensin täällä niin kauan ja laajalla alueella, nykyisestä Israelista vähintään Britannian korkeudelle, Iberiasta Siperiaan? Miksi me uudet tulokkaat selvisimme ja kansoitimme koko maailman?


Ilmasto muuttui

Fossiililöytöjen perusteella tiedetään, että neandertalilaiset katosivat melkein kaikkialta Euroopasta noin 30 000 vuotta sitten. Pieni joukko sinnitteli vielä 24 000 vuotta sitten luolassa Gibraltarin niemimaalla.

Nykytiedon mukaan pääsyy neandertalien katoamiseen saattoi olla ilmaston muuttuminen. Lämpötilassa tapahtui rajuja heilahduksia, kun jääkausi alkoi kääntyä kohti viimeistä kylmyyshuippuaan.

Neandertalilaiset eivät hävinneet siksi, että he olisivat paleltuneet kuoliaaksi. Todennäköisemmin he kuolivat nälkään. Heillä oli roteva ruumis, paksu ja leveä rintakehä ja lyhyet raajat. Tällainen rakenne säilyttää lämpöä paremmin kuin meidän ruipelo vartalomme. Se eristää myös sisäelimet kylmältä.

Neandertalilaisten suuret lihakset kuluttivat paljon energiaa. He tarvitsivat runsaasti ravintoa, kaksi kertaa niin paljon kuin me nyt. Siksi ruoan perässä vaeltaminen oli heille kuluttavampaa ja epätaloudellisempaa.

Jos ilmaston heilahdukset veivät mammutit, hirvet ja peurat, neandertalilaiset joutuivat pulaan. He olivat taitavia suurriistan metsästäjiä ja ennen kaikkea lihan syöjiä. Nykyihminen tuli toimeen vähemmällä ruoalla ja oli sitä paitsi vähemmän ronkeli. Me söimme myös kalaa ja marjoja. Huonoina aikoina saatoimme pysytellä hengissä kasviksilla ja pikkunisäkkäitä pyytämällä, hätätilassa vaikka heinäsirkkoja ja muita ötököitä syömällä.

Miksi neandertalilaiset eivät alkaneet tehdä samoin, kun liha alkoi loppua? Kyllä he tekivätkin, muun muassa kalastivat. Meidän esi-isämme olivat kuitenkin valmiiksi kouliintuneita keräilemään ruokaa monista lähteistä. He tekivät sen näppärämmin ja tehokkaammin. Kaiken kukkuraksi he osasivat varastoida ruokaa ja vettä.


Me heitimme keihästä

Riista oli toki herkkua nykyihmisellekin, silloin kun sitä oli saatavissa. Suurriistan metsästyksessä oli iso etu heittokeihäistä. On arveltu, että neandertaleilla oli metsästysaseinaan vain kirveitä ja raskaita keihäitä, jotka eivät sopineet heitettäviksi. Ne täytyi survaista saaliiseen läheltä.

On myös epäilty, ettei käden ja silmän yhteistyö toiminut neandertaleilla yhtä hyvin kuin meillä eivätkä he olisi pystyneet sinkoamaan kevyttäkään keihästä tarkasti maaliin.

Neandertalien olisi siis täytynyt päästä väijyen aivan saaliin viereen. Vaarana oli jäädä mammutin jalkoihin tai hirven sarviin. Ja jos ilmaston äkilliset muutokset hävittivät metsää, hävisivät myös suojaisat ympäristöt, joissa olisi päässyt huomaamatta riistaeläinten lähelle.

Heittokeihäät ovat kuitenkin jo 400 000 vuotta vanha keksintö, ja niitä on löytynyt esineadertalilaisten asumilta alueilta. Silloin olisi outoa, että ne olisivat hävinneet neandertalien kulttuurista.


Oli älliä ja kulttuuria

Nykyihmistä tyhmemmiltä neandertalilaiset eivät vaikuta. Pääkallot kertovat, että heillä oli suuremmat aivot kuin nykyihmisillä, ja monimutkaisesta ajattelusta vastaavat aivoalueet saattoivat olla aivan yhtä kehittyneet.

Ihmisyys ei ole pelkkää fysiologiaa. Se on ennen kaikkea kulttuuria. Kulttuurin kehittymiselle keskeistä on pitkä nuoruus. Sitä ei ollut varhaisilla ihmisillä, esimerkiksi meidän ja neandertalien yhteisellä kantamuodolla afrikanpystyihmisellä (Homo ergaster). 1,6 miljoonaa vuotta sitten elänyt Turkanan poika oli kuollessaan kymmenvuotiaana jo lähes aikuinen.

Hampaat paljastavat, että neandertalilaiset ja nykyihmiset kypsyivät myöhemmin. Neandertaleilla oli isot härän hampaat ja meillä paljon sirommat, mutta niiden juuren hidas kehitys kertoo samaa tarinaa pitkästä nuoruudesta.


Puhekalut löytyivät

Neandertalilaisillakin oli siis nuoriso-ongelmia. He pitivät huolta vanhuksistaan ja hautasivat vainajansa. Haudoista löydetystä siitepölystä on päätelty, että he laittoivat hautoihin kukkia. Neandertaleilla oli myös monipuoliset työkalut. Taidetta heidän jäljiltään ei ole löytynyt - ei ainakaan sellaisia upeita luolamaalauksia, joita meidän esi-isämme ovat jättäneet eri puolille Eurooppaa.

Yksi taito on ongelmien selvittelyssä, yhteistyössä ja kulttuurin välittämisessä ylitse muiden. Se on puhetaito.

Osasivatko neandertalilaiset puhua? Heiltä on löytynyt FoxP2-geeni, joka nykyihmisillä on välttämätön puheen kehittymiselle (ks. Mitkä geenit tekivät ihmisen, Tiede 7/2007, s. 44-48). Neandertalinihmisen jäännöksistä on löydetty myös kieliluu, joka näyttää sijoittuvan kalloon niin, että äänteiden muodostaminen olisi ollut mahdollista. Muutenkin puhe-elimistö näyttää puhumiseen kelpaavalta.

Miesten ääntöväylä eli tila, jossa äänteet muodostuvat, oli lyhyempi ja leveämpi kuin nykyisten miesten. Se muistutti naisten ääntöväylää. Neandertalmiehillä oli siis mahdollisesti korkea ääni, jota tuntuisi nyt hassulta kuulla romuluisen äijän suusta.


Työnjako antoi meille etua

Muutenkin neandertalmiehet ja -naiset muistuttivat enemmän toisiaan kuin meidän lajimme koiraat ja naaraat. Miehet olivat noin 165 senttiä pitkiä. Naiset olivat kymmenisen senttiä lyhyempiä mutta melkein yhtä voimakasrakenteisia. He saattoivat osallistua metsästykseen tasaveroisesti miesten kanssa.

Yhdeksi selitykseksi nykyihmisen parempaan menestykseen on tarjottu sukupuolten työnjakoa. Koska naiset olivat metsästäjiksi hentoja, he jäivät kotikonnuille huolehtimaan lapsista ja muista töistä. Erikoistuminen eri tehtäviin lisäsi yhteisön menestystä.


Kilpailu, taistelu vai rakkaus?

Kävikö siis niin, että neandertalilaisilta loppui ruoka? Laji oli selviytynyt aiemmista nälän ja vilun kausista, mutta tällä kertaa nykyihminen saattoi edistää sen tuhoa kilpailemalla ravinnosta. Omakin voittomme olemassaolon taistelussa näyttää olleen niukka. Koko ihmiskunta oli vähällä hävitä jääkauden viimeisen huipun aikana.

Vai teurastiko heiveröinen Homo sapiens paremmilla aseillaan toisenlaiset ihmiset koko Euroopasta? Tuskin. Laajoista verilöylyistä ei ole jäänyt todisteita.

Vanha paleontologi ei valinnut romaaniinsa mitään näistä selityksistä, vaan jotain paljon yllättävämpää. Hidas lisääntyminen on suuri riski ihmissuvun säilymiselle. Yksi jälkeläinen vuoden tai useamman välein on kovin vähän kilpaileviin lajeihin verrattuna. Neandertalien kohtaloksi koitui ihastuminen joustavasti liikkuviin, kauniisiin tummiin ihmisiin, joiden kasvoissa säilyi aikuisenakin lapsekas sulokkuus. Neandertaleilta se hävisi jyrkkien kulmakaarten alle heidän kehittyessään täysikasvuisiksi.

Kurténin kirjassa neandertalit tekivät tulokkaiden kanssa lapsia niin innokkaasti, että suuri osa heidän jälkeläisistään oli lopulta ristisiitoksia. Uudet ihmiset olivat ennakkoluuloisempia ja pariutuivat mieluummin keskenään, vaikka kokeilivat lemmenleikkejä myös naapureiden kanssa.

Yhteiset jälkeläiset olivat kuitenkin hedelmättömiä, niin kuin hybridit usein ovat. Morsingon neandertalsuku hiipui ja lopulta sammui, kun ristisiittoinen sukupolvi ei koskaan saanut lapsia. Tässä tarinassa neandertalilaisia ei hävittänyt sota vaan rakkaus.

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012