Kansalliskirjasto kerää kansakunnan muistiin niin kulttuurimme helmet kuin hetken tuotteet, mutta on hyllyissä myös uskomattoman arvokkaita aarteita. Kaksi kalleutta on tosin kateissa, koska 11 vuotta sitten kokoelmia lehteili varas.

Teksti: Mikko Puttonen

Kansalliskirjasto kerää kansakunnan muistiin niin kulttuurimme helmet kuin hetken tuotteet, mutta on hyllyissä myös uskomattoman arvokkaita aarteita. Kaksi kalleutta on tosin kateissa, koska 11 vuotta sitten kokoelmia lehteili varas.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2012 

Tässä talossa on tehty rikos. Kansalliskirjaston perukoilla sijaitseva erikoislukusali on tarkoitettu kaikkien vanhimpien ja arvokkaimpien teosten tutkailuun. Pergamenttikäsikirjoitukset ja muut satojen vuosien ikäiset opukset nousevat tänne kirjahissillä varastojen syvyyksistä. Kerran eräällä asiakkaalla ei kuitenkaan ollut puhtaat aikeet.

Helmikuisena lauantaina 2001 siististi pukeutunut, kohtelias nelikymppinen brittimies astui sisään ja asettui silmäilemään kirjaston karttakokoelmista tilaamiaan arvoteoksia. Kirjojen joukossa oli antiikin kuuluisan maantieteilijän Klaudios Ptolemaioksen Geographia-kartasto, joka on painettu Venetsiassa 1486 ja jollaisesta huutokaupassa maksetaan miljoonia.

Ikivanhat karttakirjat ovat silmän herkkua. Nykykatsojalle niiden mantereet ovat kiehtovasti vinksallaan. Kartat ovat kuin taideteoksia kirkkaine väreineen ja kuvineen merihirviöistä tai posket pullollaan puhaltavista ihmishahmoista, jotka esittävät eri tuulia. Kartat ovat myös himoittuja keräilykohteita.

Vanhoista atlaksista kiinnostunut vieras oli Melvin Nelson Perry. Kun salivalvojan silmä vältti, mies pisti toimeksi. Hän otti taskustaan kynäveitsen, leikkasi irti karttalehden ja sujautti sen takkinsa alle. Näin hän menetteli usean karttakirjan kanssa. Sitten hän palautti kirjapinon takaisin tiskille ja luikki tiehensä sydän ehkä hieman pampattaen.

Vaatteidensa alla Perry vei kuusi karttalehteä kirjaston A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta. Kirjakokoelman arvoa kuvaa se, että se on valittu ihmiskunnan kulttuuriperintöä vaalivaan Unescon Memory of The World -rekisteriin. Suomesta siihen on valittu myös toinen aarre, puolalaisen Radziwillien aatelissuvun kirjakokoelma, joka on niin ikään Kansalliskirjaston hoivissa.

Suojakäsinein pyhimysten jäljille

Nyt lukusalissa eivät heilu kynäveitset. Päivänpaiste virtaa äänettömästi sisään ikkunoista. Pari kolme asiakasta istuu pienen pöytänsä ääressä kumartuneina kirjojen puoleen. Yhdellä on valkoiset puuvillakäsineet kuin allergikolla, ja hän lehteilee paksua, ikivanhaa nidettä, jonka sivut ovat käpristyneet laineille.

Käsinein varustautunut lehteilijä on Lauri Hirvonen. Käsineet eivät suojaa häntä kirjalta vaan kirjaa häneltä, siis sormista tarttuvilta epäpuhtauksilta ja rasvalta. Hirvonen on siitä harvinainen nuorimies, että lukee latinaa tuosta vain. Ilman sitä taitoa hän ei voisikaan tehdä mitä tekee eli väitöstutkimusta pyhimyksiin liittyvistä keskiajan kirkonmenoista ja kansanuskosta.

Tutkimustaan varten Hirvosen täytyy perehtyä esimerkiksi vanhoihin messukirjoihin, joista selviää, missä rooleissa pyhimykset esiintyivät keskiajan jumalanpalveluksissa.

Lallin surmaaman Pyhän Henrikin lisäksi katolisessa Ruotsissa ja sen itäisessä maakunnassa Suomessa kunnioitettiin siihen aikaan etenkin Pyhää Eerikiä. Perimätiedon mukaan he kävivät yhdessä käännyttämässä suomalaisia pakanoita uuteen tuontiuskoon.

Hirvonen jatkaa työnsä kuvailua erikoislukusalin ulkopuolella. Olemme siirtyneet sinne, jotta emme häiritsisi muita asiakkaita. Lukusalissa kuiskauskin on liian kova ääni, joka saa lukijat kohottamaan kirjasta katseensa ja murhaamaan sillä häiriköt. Sitä emme halua.

Kirja lumoaa esineenäkin

Kansalliskirjaston kokoelmien lisäksi Hirvosen tutkimuksen aineistoa löytyy Tukholmasta, Uppsalasta, Bolognasta, Dresdenistä, Roomasta ja Lontoosta, muun muassa. Kaikkiin kaupunkeihin hänen ei kuitenkaan tarvitse matkustaa, sillä aineisto on saatavissa joko digitoituina tai mikrofilmattuna.

Aika teknoa on entisaikain tutkimus tätä nykyä. Ikivanha kirja ei kuitenkaan ole vain dataa, sillä teos lumoaa esineenäkin, kun siihen pääsee käsiksi.

– On äärimmäisen jännittävää koskea 600 vuotta vanhoja kirjoja. Niistä näkee, että ne on kirjoitettu käsin, mihin on mennyt ihan tuhottomasti aikaa, Hirvonen sanoo.

Elämän merkki on myös pikkurillin mentävä reikä, jota Hirvonen näyttää lukemansa keskiaikaisen pergamenttikirjan lehdestä. Pergamentit valmistettiin yleensä vasikan- tai lampaannahasta. Jos eläintä oli purrut paarma, nahkaan jäi pieni reikä, joka suureni, kun nahkaa venytettiin pergamentin valmistuksessa. Puremasta kasvoi tällainen soikio: O.

Kirjastonhoitajalta ei juttu lopu

Kirjastonhoitaja Esko Rahikainen osaa hänkin lumoutua kirjaston aarteista. Hän on siirtynyt jo eläkkeelle, mutta edelleen hänellä on vauhti päällä. Hän on yhä kirjaston oman lehden päätoimittaja, kuljettaa Tiede-lehden toimittajaa ja valokuvaajaa ympäri työpaikkaansa ja hoitaa muitakin projekteja.

Hiljattain hän on esimerkiksi auttanut biologi, tietokirjailija ja emeritusprofessori Anto Leikolaa, kun tämä tekee kirjaa eläinkuvituksen historiasta keskiajalta 1800-luvulle. Suuri osa kirjan kuvituksesta on peräisin Kansalliskirjaston kokoelmien kuvateoksista.

Jos joku luulee, että kirjasto on hiljaisten ihmisten työpaikka, hän ei ole tavannut Rahikaista. Jutut eivät mieheltä lopu, ja niissä käsitellään niin Usain Boltin nopeutta, Lutherin uskonpuhdistusta, pohjoisnavan valloitusretkiä kuin tietenkin kirjoja. Rahikainen tuntee kirjastonsa liki 40 vuoden kokemuksesta. Jo 1970-luvulla hän omien sanojensa mukaan katseli lukusalivalvojana opiskelijatyttöjä ja sai yhden puhutuksi naimisiinkin kanssaan.

Niistä ajoista lukusalien väki on vähentynyt, koska nykyisin opiskelijat ja tutkijat saavat tieteelliset artikkelit napin painalluksella tietokoneelleen.

Digitoijakin menee kananlihalle

Rahikainen kiidättää meidät käytävien ja rappusten muodostaman sokkelon läpi digitoinnin pioneerin Kari Timosen pajalle. Kansalliskirjasto kopioi kovaa tahtia vanhoja käsikirjoituksia, kirjoja, aikakauslehtiä, sanomalehtiä ja muita painotuotteita digitaaliseen muotoon, jolloin ne ovat internetistä kaikkien saatavilla. Liki teollisessa mitassa työ etenee Mikkelissä Kansalliskirjaston digitointikeskuksessa, jossa on valjastettu koneet kääntelemään ja skannaamaan kirjojen sivuja.

Timonen tekee työhuoneellaan yksittäisiä tilaustöitä talon sisäisiin tarpeisiin ja ulkopuolisille. Siksi tähän juttuun tuleekin nyt mainoskatko.

Maksamalla 28 euroa saat Kansalliskirjastosta itsellesi tai vaikkapa synttärisankarille upean kankaalle tai hienopaperille tulostetun julisteen. Valmiiksi digitoiduissa kuva-aiheissa on valinnan varaa: esimerkiksi jokin kummallisen muotoista Suomea esittävä keskiaikainen kartta, anatominen kuva ihmisen lihaksista 1500-luvulta tai vuoden 1929 Muoti-Kuvaston kansi elegantteine naishahmoineen. Lisämaksusta saat julisteen lähes mistä tahansa Kansalliskirjaston kokoelmista löytyvästä teoksesta. Sellaista ei ole kenellä tahansa.

Paraikaa Timonen tarkastelee viimeksi valmistamaansa tilaustyötä. Se on suomalaisten vapaamuurarien tilaama jäljenne Sibeliuksen tekemästä Finlandian käsikirjoituksesta, jossa on vasiten vapaamuurareille laadittu sanoitus. Säveltäjämestari kuului itsekin järjestöön. Hän soitteli loosin kokouksissa urkuja ja sävelsi hymnejä rituaaleihin.

Timonen kuulee työssään jatkuvasti kulttuurihistorian siipien huisketta.

– Saan käsitellä Mikael Agricolan Abc-kirjoja ja muita. Menen niistä aina ihan kananlihalle. Puolet palkasta on tieto siitä, miten kirja liittyy maailmanhistoriaan, Timonen sanoo.

Kirjariviä riittäisi Lahden ohi

Kirjaston kylmiä väreitä aiheuttavat aarteet on suljettu peruskallion sisään. Maan alle on rakennettu nelikerroksinen talo, jolla on leveyttä 180 metriä. Kirjavarastoon mahtuu 60 hyllykilometriä kirjoja ja muita julkaisuja, runsaat puolet koko kirjaston kokoelmista. Yhteen riviin asetettuna lukemistosta voisi tehdä Helsingistä Lahden ohi ulottuvan letkan.

Aarteiden naapurista löytyy myös alati kasvava kokoelma vähemmän ylevää tavaraa, kaikkea, mitä painokoneista tulee. Vuosittain kirjasto ottaa kirjapainoilta vastaan 50 000–60 000 pienpainatetta. Se on huikea läjä mainoksia, tuoteluetteloita, ohjelmalehtisiä, ruokalistoja, oppaita, ohjekirjoja ja ties mitä. Onko kirjastolla pakkomielteinen rohmuamisen halu? Ei suinkaan.

– Tarkoitus on, että joku saattaa niitä joskus tutkia, Rahikainen sanoo.

Kansalliskirjasto panee talteen aikamme koko painetun ja levytetyn kuvan. Suomen viralliseen muistiin säilötään tänäkin vuonna Sofi Oksasen uusin romaani, Jukka Pojan levy, keskisuomalaisen lomamökkikauppiaan mainosesite, Aku Ankat, jopa aikuisviihdeosaston painatteet. Talteen otetaan myös valtavat määrät kotimaan verkkosivuja.

Kun historian tutkija vuonna 2092 kehittelee mullistavaa tulkintaansa kuluneen vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen kulttuurista, hän penkoo juuri noita dokumentteja. Tutkija on jo tottunut vanhoihin aikoihin, mutta hänen aikalaisiaan huvittaa se, miten liikuttavan muinaisilta nuo kirjat ja lehtiset vaikuttavat. Jukka Poikakin kuulostaa ihan antiikkiselta.

Aarrehyllyt pullistelevat kalleuksia

Toistaiseksi meitä kiehtovat enemmän nahkaselkäiset niteet 500 vuoden takaa kuin viime kesän mökkimainokset. Rahikainen luettelee aarrehyllyiltä nimiä: Galenos, Augustinus, Tuomas Akvinolainen… Sääli, että kaikki on kirjoitettu latinaksi enkä pysty lukemaan näitä aikansa hengenelämän supertähtiä. Koska rahan kieltä me latinan ummikotkin ymmärrämme, kysyn Rahikaiselta, mitä kirjojen keräilijät maksaisivat näistä hyllymetreistä.

Rahikainen ei osaa heittää summia lonkalta, vaan hän neuvoo katsomaan kirjan tiedot ja kysymään Googlelta. Sen teenkin. Nappaan hyllystä nahkakantisen järkäleen. Se on antiikin kirjailijan Plutarkhoksen teos Vitae illustrium virorum eli Kuuluisien miesten elämäkertoja, ja se on painettu Venetsiassa vuonna 1478. Kirjasta on olemassa suomennoskin.

Myöhemmin löydän Heritage Auctions -huutokaupan sivuilta, että samanlainen opus on keväällä myyty 2 500 dollarilla eli 2 000 eurolla.

Otan toisen kirjan, ison, painavan ja kuvitetun. Kansilehdellä tehdään naisvainajalle ruumiinavausta pylväiden kehystämässä hallissa, joka on tungokseen asti täynnä väkeä. Kirja osoittautuu lääketieteen klassikoksi. Belgialaisen Andreas Vesaliuksen ihmisen anatomiaa esittelevä De humani corporis fabrica libri septem on painettu Baselissa vuonna 1555.

– Tämä on mullistava teos. Tällöin ei vielä edes tiedetty, miten ihmisen verenkierto toimii, Rahikainen kertoo.

Haku internetistä paljastaa, että olin hypistellyt paitsi klassikkoa myös kultakimpaletta. Lontoolainen vanhojen kirjojen kauppias pyytää nettikaupassa teoksesta 130 000 dollaria eli 104 000 euroa, amerikkalainen kollega omasta kappaleestaan peräti 180 000 dollaria, 144 400 euroa. Sillä saisi pienen yksiön Etelä-Helsingistä.

Etsintäkuulutettu: Mappa mundi 1486

Kallista lukemista keräsi myös suomalainen 1800-luvulla elänyt geologi ja mineralogi A. E. Nordenskiöld. Hän oli maineikas tutkimusmatkailija, jonka johtama retkikunta purjehti ensimmäisenä maailmassa Siperian pohjoispuolitse Atlantilta Tyynellemerelle. Samainen koillisväylä kiinnostaa taas, kun lämpenemisen takia napajää vetäytyy ja saattaa jättää reitin avoimeksi ympäri vuoden.

Nordenskiöldin keräämän 600 karttakirjan kokoelman osti Suomen suuriruhtinaskunnan senaatti aikanaan yliopiston kirjaston kokoelmiin.

– Hän olisi myynyt sen Eurooppaan mutta vain kokonaisena. Se taas olisi ollut liian kallista jollekin Pariisin tai Amsterdamin antikvariaatille, Rahikainen kertoo.

Runsaat sata vuotta myöhemmin tuli kuitenkin Melvin Perry ja pilkkoi ilman lupaa kokoelmaa kynäveitsellään. Saaliiksi saamansa kuusi karttalehteä hän postitti Englantiin, missä myi osan ja osan panttasi. Kaksi karttaa kuitenkin palautettiin Suomen Lontoon-lähetystöön. Lisäksi Perry järjesti panttaamansa kaksi karttaa takaisin sen jälkeen, kun poliisi oli napannut hänet.

Kaksi kartoista jäi sille tielleen. Toinen niistä on aukeama Ptolemaioksen atlaksesta: maailmankartta Mappa mundi, josta keräilijä voi maksaa 100 000 euroa.

Päätämmekin jutun etsintäkuulutukseen. Jos satut näkemään maailmalla liikkuessasi Mappa mundin vuodelta 1486 (kuva ohessa), vaadi se heti takaisin. Kyse on meidän kansallisaarteestamme. Myös Interpol on sen perässä.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Kilometri lisää joka vuosi112 hyllykilometriä on Kansalliskirjaston kokoelmien nykymäärä. Se kasvaa vuosittain yhdellä kilometrillä.

3 000 000 kirjaa ja kausijulkaisua.

4 000 000 muuta aineistoa: esimerkiksi 100 000 karttaa ja 3 000 000 pienpainatetta.

150 000 kotimaista äänitettä.

50 000 kotimaista nuottijulkaisua.

689 000 mikrofilmiä ja mikrokorttia.

718 000 000 tiedostoa kotimaisessa verkkoarkistossa.

2 osakokoelmaa Unescon Maailman muisti -rekisterissä: A. E. Nordenskiöldin kartat ja Radziwillien kirjasto.

Muisti liekeissä

Kun kansalliskirjasto vielä majaili yliopiston osana Turussa, sitä kohtasi hävitys. Turun palossa 1827 kirjasto kokoelmineen tuprusi savuna ilmaan. Liki 40 000 niteestä säästyi vain 800 – ne sattuivat olemaan kotilainassa.

Pahin menetys olivat erityisesti Suomen historiaa käsittelevät käsikirjoitukset. Tragedioitakin koettiin: iäksi katosi vuonna 1719 painettu Pälkäneen puuaapinen. Ainoa säilynyt kappale tuhoutui palossa.

Palon jälkeen lähes 200 vuotta Turussa toiminut yliopisto kirjastoineen muutti seuraavana vuonna Helsinkiin. Siellä alkoi kokoelmien kartuttaminen lähes tyhjästä.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018