Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

Metsästys syntyi kiertoilmaukseksi, jolla haluttiin välttää metsän jumalien viha.

Suomen kieli on todellinen sampo, kun on kysymys sanaston kartuttamisesta. Sananmuodostuksen taito opitaan samalla kuin itse kielikin. Kun ainekset ovat hallussa, uusia sanoja voi muodostaa ja tulkita kuka tahansa.

Vaikka uusista sanoista suurin osa on yhdyssanoja, suomen omimpana sananmuodostuskeinona on perinteisesti pidetty johtamista. Johdoksia on muodostettu tuhansien vuosien ajan, ja osa niistä on kiteytynyt kieleen valmiina kokonaisuuksina.

Pyydystämistä tai keräämistä ilmaisevat johdosverbit ovat muistoa ajalta, jolloin luonnon antimien keräily oli tärkeä elinkeino. Tähän ryhmään vakiintuneita johdoksia ovat esimerkiksi kalastaa, linnustaa, marjastaa, ravustaa, sienestää.

Saman mallin mukaan voitaisiin periaatteessa tehdä uusiakin johdoksia, mutta näin tapahtuu vain harvakseltaan. Esimerkiksi kielentutkija voi nimestää tai sanastaa, kun hän kerää nimiä tai sanoja tutkimusaineistokseen. Bussinkuljettaja rahastaa, kun hän kerää kyytimaksuja matkustajilta. Uusissa oppitekoisissa linnunnimityksissä on tähän johdostyyppiin perustuvia edelleenjohdoksia, esimerkiksi kukastajat (Dicaeidae) ja medestäjät (Nectariniidae).

Johdosryhmälle on ominaista se, että kantasana ilmoittaa pyydystämisen tai keräämisen kohteen. Niinpä tuntuu kummalliselta, että eläinten pyydystämisestä käytetään verbiä metsästää. Tähän löytyy kuitenkin selitys kansankielestä ja kansanuskomuksista.

Pyyntionnen varmistamiseksi ja metsän jumalien vihan välttämiseksi ei riistaeläimistä käytetty niiden varsinaisia nimiä, vaan erilaisia kiertoilmauksia. Arvokkainta saalista eli karhua on kutsuttu metsäksi. ”Mehtä kuuluu olovan toas liikkeellä”, on sanottu Puolangalla, kun karhu on käynyt hätyyttämässä karjaa.

Metsä ei ole ollut pelkästään karhuun viittaava kiertoilmaus. Viron kansankielessä se on tarkoittanut sutta. Samaa metsä-nimitystä on käytetty myös metsänhaltijasta. Kainuussa on karhusta käytetty nimitystä iso metsä, ja muuta metsää ovat olleet pienemmät riistaeläimet.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2012

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018