Ehkä oman sukupolvesi taipumus lihomiseen tai tiettyihin sairauksiin ei johdukaan vain omista huonoista elämäntavoista. Taipumukset saattavat olla perua kahden polven takaa.

Isovanhempien syömä ruoka vaikuttaa lastenlasten terveyteen ja elinikään. Tähän yllättävään tulokseen tulivat Uumajan yliopiston tutkijat professori Lars Bygren ja Gunnar Kaati. Tämä ja eräät muut vastaavat havainnot saattavat mullistaa suhtautumisemme perimään.

Bygren ja Kaati kollegoineen tutkivat eristyneen pohjoisruotsalaisen Överkalixin pitäjän asukkaita, jotka olivat syntyneet 1800- ja 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Asukkaiden terveystietoja verrattiin heidän isovanhempiensa nuoruuden ruokaoloihin. Tarkan sato- ja hintakirjanpidon ansiosta kunkin vuoden ravintotilanne saatiin määritetyksi.

Ruoan puutteesta 9-12-vuotiaina kärsineiden isovanhempien lastenlapset kuolivat muita harvemmin sydän- ja verisuonisairauksiin. Runsaasti ruokaa ennen murrosikää saaneiden miesten lastenlapsilla oli puolestaan kuollessaan aikuisiän diabetes neljä kertaa niin usein kuin niukasti eläneiden miesten lastenlapsilla.

Siittiöt kantavat ympäristövaikutuksia

Historiallisesta havainnosta innostuneina tutkijat halusivat selvittää, näkyykö edellisten sukupolvien nuoruusiän elinympäristön tai elintapojen vaikutus myös nykyisin.

Koska ravinnonsaannissa ei länsimaissa enää ole samankaltaista vaihtelua kuin pari vuosisataa aiemmin, piti keksiä toinen muuttuja. Lontoon University Collegen lääketieteellisen genetiikan professorin Marcus Pembreyn johtama tutkimusryhmä päätti tarkastella 5 000:ta tupakoivaa miestä, jotka olivat tulleet isäksi 1990-luvulla.

Miehistä 166 oli aloittanut sauhuttelun jo ennen 11. ikävuottaan. Kävi ilmi, että nuoresta asti tupakoineiden lapset olivat yhdeksänvuotiaina lihavampia kuin ikätoverinsa.

Tarkemmat analyysit paljastivat vielä jotain, mitä tutkijat eivät osanneet odottaa: isän varhain aloittama tupakointi kytkeytyi vain poikien ylipainoon, ei tyttöjen. Kun Överkalixin tulokset analysoitiin uudestaan, todettiin samankaltainen sukupuoleen liittyvä ero; tässä tapauksessa se vain siirtyi miesten sukusolujen mukana kahden sukupolven yli. Isoisän ravinnonsaanti näytti vaikuttavan pojanpoikien elinikään, isoäidin puolestaan pojantyttärien.

Nämä tulokset ovat saaneet maailmalla runsaasti huomiota. Niissä on paljon sellaista, mitä tutkijat eivät vielä pysty selittämään.

Marcus Pembrey toteaa kuitenkin Tiede-lehdelle: – Mielestäni voimme päätellä, että siittiöissä kulkeutuu informaatiota esi-isien ympäristöstä – sitä voisi kutsua ympäristön perinnöksi.

– Parhaiten nämä havainnot selittää epigeneettinen periytyminen, hän jatkaa.

Geenit eivät muutu, säätely vain

Geenien vaikutukset ovat koodautuneina dna-säikeiden emäsjärjestykseen, mutta geenien oikeanlaiseen toimintaan tarvitaan muutakin. Tarvitaan säätelytekijöitä, jotka ohjaavat geenejä käynnistymään ja sammumaan silloin, kun pitää.

Epigeneettisillä tekijöillä tarkoitetaan geenien toimintaan vaikuttavia, solusukupolvesta toiseen periytyviä säätelytekijöitä, jotka eivät muuta dna:n emäsjärjestystä. Siksi epigeneettinen vaikutus voi myös purkautua, toisin kuin emäsjärjestyksen muutos.

Tyypillinen epigeneettinen vaikutus on geenin dna:n metyloituminen tai sen metylaation purkautuminen.

Metyloitumisella tarkoitetaan metyyliryhmiksi nimitettyjen hiiliyhdisteiden tarttumista dna:han. Vahvasti metyloitunut geeni on yleensä sammuksissa, mutta metyyliryhmiä voi myöhemmin irrota dna:sta, jolloin geeni käynnistyy.

Uskottiin, ettei yleensä periydy

Yli vuosikymmenen ajan on tiedetty, että epigeneettiset tekijät voivat periytyä esimerkiksi Prader-Willin ja Angelmanin oireyhtymissä, jotka johtavat vaikeaan kehityshäiriöön. Perinnäisesti on kuitenkin uskottu, että epigeneettinen "ohjekirja" yleensä tyhjenee siittiöiden ja munasolujen muodostuessa, niin että hedelmöityneessä munasolussa ja vielä varhaisalkion soluissa kaikki geenit ovat tasa-arvoisesti käytettävissä.

Nämä solut ovat kaikkikykyisiä eli totipotentteja kantasoluja, jotka tuottavat kokonaisen uuden yksilön kaikkine solutyyppeineen (ks. Täällä kasvaa kantasoluja, Tiede 7/2005, s. 24-29). Sitä mukaa kuin solut erikoistuvat, yhä isompi osa niiden geeneistä sammuu esimerkiksi metyloitumisen takia.

Mutta nollautuuko epigeneettinen säätely tosiaan sukusoluissa kokonaan? Näyttää yhä todennäköisemmältä, ettei.

Esimerkiksi brittiläisen Cambridgen yliopiston Babraham-instituutissa työskentelevä professori Wolf Reik on kokeissaan sammuttanut ja sytyttänyt hiirten geenejä ja havainnut vaikutusten siirtyvän jälkipolville. Vastaavia tuloksia on saatu eläimillä muuallakin, ja samaan viittaavat myös Bygrenin, Kaatin ja Pembreyn ihmishavainnot.

Geeniemme käyttäytyminen saattaa siis välittyä jälkeläisille. Ravinnon lisäksi esimerkiksi yksilön kokema stressi ja elämäntavat voivat johtaa sukupolvelta toiselle siirtyviin epigeneettisen säätelyn muutoksiin.

Periytyminen äidiltä havaittiin aiemmin

Britti- ja ruotsalaistutkijoiden tulokset antoivat ensimmäisten joukossa viitteitä siitä, että elintapojen ja ravinnon vaikutukset periytyvät isän kautta. Jo ennen näitä havaintoja on tiedetty, että äidin raskaudenaikainen ravitsemus jättää jälkensä lasten terveyteen.

1980-luvun loppupuolella brittitutkija David Barker kiinnitti huomiota siihen, että sydänsairauksien riivaamilla seuduilla oli kuusikymmentä vuotta aiemmin ollut suuri lapsikuolleisuus. Havainto viittasi siihen, että samat tekijät, jotka uhkaavat lasta sikiökaudella, kasvattavat vaaraa kuolla aikuisena sepelvaltimotautiin.

Barker totesi, että mitä laihempana lapsi oli syntynyt, sitä suurempi riski hänellä oli sairastua myöhemmin elämässään sepelvaltimo- ja verenpainetautiin sekä aikuisiän eli tyypin 2 diabetekseen.

Syntymälaihuuden ja aikuisiän sairastavuuden yhteyttä on tutkittu runsaasti myös Suomessa.

Kansanterveyslaitoksen tutkimusten mukaan syntymälaihuus lisää sydän- ja verisuonisairauksien lisäksi muun muassa aivohalvauksen ja skitsofrenian riskiä.

Miksi laihuus sitten tuomitsee lapsen? Erään teorian mukaan aliravittu sikiö suojelee aivojaan ohjaamalla voimavaroja niiden kehittämiseen, jolloin muiden elimien, kuten verisuonten, sydämen, maksan ja lihasten, kehitys kärsii. Samalla sikiö ohjelmoi kehonsa tulemaan toimeen niukalla ravinnolla koko loppuelämän ajan. Sopeutumisjärjestelmästä tulee kuitenkin sairauksille altistava riskitekijä, kun sama henkilö saakin aikuisena runsaasti ravintoa.

Syntymälaihuuden myöhemmät vaikutukset voi selittää epigeneettisen säätelyn muutoksilla, joskin muitakin mahdollisia selityksiä on esitetty. Vaikutukset saattavat välittyä myös seuraaviin sukupolviin. Tieto perustuu lähinnä eläinkokeisiin, sillä ihmisten pitkän eliniän takia tällaista yhteyttä on vaikea tutkia. On kuitenkin havaittu, että pieninä ja laihoina syntyneet tanskalaisnaiset, jotka toisen maailmansodan aikana kärsivät nälästä, synnyttivät sodan jälkeen pienikokoisia lapsia, vaikkei ruoasta enää ollut pulaa.

Äidin paino yhdistetty syöpävaaraan

Maailmalla on tehty myös muita kiinnostavia havaintoja siitä, miten äidin ruokavalion vaikutus voi siirtyä lapsiin. Äidin raskaudenaikaisen ravinnon määrän on todettu vaikuttavan jälkeläisten riskiin sairastua tiettyihin syöpiin. Näillä havainnoilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä epigenetiikkaan.

Esimerkiksi Norjassa toisen maailmansodan aikana syntyneet miehet ovat sairastuneet harvemmin kivessyöpään kuin ennen sotaa tai sen jälkeen syntyneet. Tämän arvellaan johtuvan siitä, että sodan aikana ravitsemustilanne oli huono ja naiset olivat tavanomaista laihempia. Ylipainoon liittyvä suuri insuliinipitoisuus nimittäin aiheuttaa estrogeenin runsautta, jonka uskotaan sikiöön vaikuttamalla lisäävän kivessyövän riskiä.

Myös rintasyövästä on saatu samankaltaisia tuloksia. Äidin ruokavalion on todettu vaikuttavan tyttärien rintasyöpäriskiin enemmän kuin näiden oman ravitsemuksen.

– Viime aikoina on julkaistu laajoja tutkimuksia, joiden mukaan vihannesten syöminen ei vähennä keski-ikäisen naisen rintasyöpäriskiä, kertoo syöpätautien erikoislääkäri ja dosentti Sirkku Jyrkkiö Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. – Nyt ajatellaankin, että merkitystä olisi kasvun ja kehityksen aikaisella ruokavaliolla: odottavan äidin syömällä ja mahdollisesti lapsuuden ja nuoruuden aikaisella ruoalla.

Ihan suruttomasti ei keski-ikäisenkään silti kannata mässäillä. - Lihavuus itsessään lisää rintasyöpäriskiä, Jyrkkiö muistuttaa. – Sitä paitsi hoikkana on kevyt olla, eivätkä diabetes ja verenpainetauti uhkaa.

Syy-yhteyksien osoittaminen vaikeaa

Ei voida olla aivan varmoja siitä, ovatko kaikki edellä esitetyt havainnot todella syy-seuraussuhteessa toisiinsa, sillä tällaisia yhteyksiä on vaikea osoittaa ihmistutkimuksilla. Mutta jos oletetaan, että kyseessä ovat epigeneettiset periytymisen muutoksen vaikutukset, mitä tämä merkitsee esimerkiksi suomalaisten terveydelle?

– Tämä on uusi tutkimusalue, jonka tuloksilla voi olla huomattava vaikutus kansanterveyteen ja siihen, millä tavoin ajattelemme olevamme vastuussa jälkipolville, sanoo Marcus Pembrey. – Esimerkiksi nykyisestä lihavuusepidemiasta ei ehkä pitäisi syyttää vain nykypolven elintapoja. Voi olla, että tilanne onkin seurausta aiempien sukupolvien elämästä.

Syntymälaihuus puolestaan selättää David Barkerin mielestä haitallisuudessa jopa kolesterolin ja tupakan, joita on pidetty sepelvaltimotaudin pahimpina riskitekijöinä.

Voit yhä edistää terveyttäsi

Onko siis niin, että terveytesi määräytyy jo ennen syntymääsi etkä itse voi asialle mitään? Ei sentään.

– Peliä ei todellakaan ole menetetty. Aikuisiän sairaudet eivät ole ohjelmoituneet sellaisinaan; vain taipumus niihin on ohjelmoitunut, lohduttaa Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksen professori Johan Eriksson. – Aikaisia riskitekijöitä muokkaavat koko elämän aikana useat tekijät, muun muassa omat elintavat.

Yksi hyvä esimerkki on se, että jos on syntynyt laihana, kannattaa pysyäkin sellaisena.

Suomalaistutkimuksessa on nimittäin osoitettu, että jos syntymälaihat miehet liikkuvat runsaasti, heidän diabetesriskinsä ei ole sen suurempi kuin normaalipainoisina syntyneiden. Syntymälaihoista suurin riski on sellaisilla, jotka lihovat lapsina nopeasti ja pysyvät aikuisiässäkin lihavina.

Myös tavallista painavampina syntyneillä on keskimääräistä suurempi riski sairastua diabetekseen, joten vauvansa syntymäpainoa ei kannata yrittää tieten tahtoen lisätä. Nykytiedoin täsmällisintä, mitä sikiön saamista eväistä voidaan sanoa, onkin se, että äidin kannattaa huolehtia yleisestä hyvinvoinnistaan.

Näkökulma saattaa kuitenkin tulevaisuudessa muuttua, kun sairastuvuuden ja perinnöllisyyden yhteyttä opitaan ymmärtämään paremmin.

– Ainakin meidän pitää laajentaa nykykäsitystä periytymisestä niin, että sukupolvien yli periytyvät ympäristövaikutukset aletaan ottaa huomioon, toteaa Marcus Pembrey.

Saatamme siis jokainen olla oman perimämme vartijoita.

Yasmina Dadi on suomalainen tiedetoimittaja, joka opiskelee lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja on suorittanut lääketieteen toimittajan tutkinnon Westminsterin yliopistossa Lontoossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2006.

Miten käy koeputkilapsen geenien säätelylle

Hedelmällisyyshoitojen avulla syntyneet lapset ovat pääosin terveitä. Eräiden tutkimusten mukaan kehityshäiriöt ja epämuodostumat ovat kuitenkin näillä lapsilla hitusen keskimääräistä yleisempiä.

Esimerkiksi koeputkihedelmöityksessä alkio altistuu sekä mekaaniselle että kemialliselle ärsytykselle ja lämpötilan vaihteluille. Näiden on pelätty lisäävän kehityshäiriöiden vaaraa, sillä eläinkokeiden mukaan koeputkiviljely ja alkion käsittely vaikuttavat epigeneettisiin mekanismeihin.

Vielä on kuitenkin epäselvää, liittyvätkö koeputkilasten hiukan suurentuneet häiriöriskit itse hoitomenetelmiin vai esimerkiksi niihin tekijöihin, jotka ovat vanhempien heikentyneen hedelmällisyyden taustalla.

 

Epigeneettisillä säädöillä voisi torjua syöpää

Epigeneettisten vaikutusten tutkimus on vielä lapsenkengissään, mutta alan ennustetaan tulevan tärkeäksi sairauksien synnyn selvittämisessä.

Jo nyt epigeneettisiä mekanismeja on esitetty muun muassa psykoosien ja masennuksen taustalle. Eniten tiedetään epigeneettisten muutosten merkityksestä syövän synnyssä.

Syöpien taustalla on dna-muutoksia tietyissä syövänesto- ja syöpägeeneissä. Jo jonkin aikaa on tiedetty, että syöpäsoluissa tapahtuu lisäksi epigeneettisiä muutoksia.

Viimeaikaiset tutkimukset vihjaavat, että syöpä alkaisi kantasolujen tai esisolujen epigeneettisillä muutoksilla, jotka muun muassa vaimentavat tai sammuttavat syövän syntyä estäviä geenejä ja aktivoivat syöpägeenejä.

Havainnot voivat tulevaisuudessa auttaa syövän hoidossa, sillä epigeneettisten vaikutusten säätelyyn voidaan kehittää täsmälääkkeitä.

Epigeneettisiä muutoksia on havaittu syöpäpotilaiden normaaleissakin soluissa. Eräät tutkijat uskovat, että tunnistamalla nämä muutokset potilaita voisi hoitaa jo ennen kasvaimen kehittymistä - samaan tapaan kuin sydänlääkärit ehkäisevät sydän- ja verisuonisairauksia määräämällä esimerkiksi kolesterolia alentavia lääkkeitä.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.