Ehkä oman sukupolvesi taipumus lihomiseen tai tiettyihin sairauksiin ei johdukaan vain omista huonoista elämäntavoista. Taipumukset saattavat olla perua kahden polven takaa.

Isovanhempien syömä ruoka vaikuttaa lastenlasten terveyteen ja elinikään. Tähän yllättävään tulokseen tulivat Uumajan yliopiston tutkijat professori Lars Bygren ja Gunnar Kaati. Tämä ja eräät muut vastaavat havainnot saattavat mullistaa suhtautumisemme perimään.

Bygren ja Kaati kollegoineen tutkivat eristyneen pohjoisruotsalaisen Överkalixin pitäjän asukkaita, jotka olivat syntyneet 1800- ja 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Asukkaiden terveystietoja verrattiin heidän isovanhempiensa nuoruuden ruokaoloihin. Tarkan sato- ja hintakirjanpidon ansiosta kunkin vuoden ravintotilanne saatiin määritetyksi.

Ruoan puutteesta 9-12-vuotiaina kärsineiden isovanhempien lastenlapset kuolivat muita harvemmin sydän- ja verisuonisairauksiin. Runsaasti ruokaa ennen murrosikää saaneiden miesten lastenlapsilla oli puolestaan kuollessaan aikuisiän diabetes neljä kertaa niin usein kuin niukasti eläneiden miesten lastenlapsilla.

Siittiöt kantavat ympäristövaikutuksia

Historiallisesta havainnosta innostuneina tutkijat halusivat selvittää, näkyykö edellisten sukupolvien nuoruusiän elinympäristön tai elintapojen vaikutus myös nykyisin.

Koska ravinnonsaannissa ei länsimaissa enää ole samankaltaista vaihtelua kuin pari vuosisataa aiemmin, piti keksiä toinen muuttuja. Lontoon University Collegen lääketieteellisen genetiikan professorin Marcus Pembreyn johtama tutkimusryhmä päätti tarkastella 5 000:ta tupakoivaa miestä, jotka olivat tulleet isäksi 1990-luvulla.

Miehistä 166 oli aloittanut sauhuttelun jo ennen 11. ikävuottaan. Kävi ilmi, että nuoresta asti tupakoineiden lapset olivat yhdeksänvuotiaina lihavampia kuin ikätoverinsa.

Tarkemmat analyysit paljastivat vielä jotain, mitä tutkijat eivät osanneet odottaa: isän varhain aloittama tupakointi kytkeytyi vain poikien ylipainoon, ei tyttöjen. Kun Överkalixin tulokset analysoitiin uudestaan, todettiin samankaltainen sukupuoleen liittyvä ero; tässä tapauksessa se vain siirtyi miesten sukusolujen mukana kahden sukupolven yli. Isoisän ravinnonsaanti näytti vaikuttavan pojanpoikien elinikään, isoäidin puolestaan pojantyttärien.

Nämä tulokset ovat saaneet maailmalla runsaasti huomiota. Niissä on paljon sellaista, mitä tutkijat eivät vielä pysty selittämään.

Marcus Pembrey toteaa kuitenkin Tiede-lehdelle: – Mielestäni voimme päätellä, että siittiöissä kulkeutuu informaatiota esi-isien ympäristöstä – sitä voisi kutsua ympäristön perinnöksi.

– Parhaiten nämä havainnot selittää epigeneettinen periytyminen, hän jatkaa.

Geenit eivät muutu, säätely vain

Geenien vaikutukset ovat koodautuneina dna-säikeiden emäsjärjestykseen, mutta geenien oikeanlaiseen toimintaan tarvitaan muutakin. Tarvitaan säätelytekijöitä, jotka ohjaavat geenejä käynnistymään ja sammumaan silloin, kun pitää.

Epigeneettisillä tekijöillä tarkoitetaan geenien toimintaan vaikuttavia, solusukupolvesta toiseen periytyviä säätelytekijöitä, jotka eivät muuta dna:n emäsjärjestystä. Siksi epigeneettinen vaikutus voi myös purkautua, toisin kuin emäsjärjestyksen muutos.

Tyypillinen epigeneettinen vaikutus on geenin dna:n metyloituminen tai sen metylaation purkautuminen.

Metyloitumisella tarkoitetaan metyyliryhmiksi nimitettyjen hiiliyhdisteiden tarttumista dna:han. Vahvasti metyloitunut geeni on yleensä sammuksissa, mutta metyyliryhmiä voi myöhemmin irrota dna:sta, jolloin geeni käynnistyy.

Uskottiin, ettei yleensä periydy

Yli vuosikymmenen ajan on tiedetty, että epigeneettiset tekijät voivat periytyä esimerkiksi Prader-Willin ja Angelmanin oireyhtymissä, jotka johtavat vaikeaan kehityshäiriöön. Perinnäisesti on kuitenkin uskottu, että epigeneettinen "ohjekirja" yleensä tyhjenee siittiöiden ja munasolujen muodostuessa, niin että hedelmöityneessä munasolussa ja vielä varhaisalkion soluissa kaikki geenit ovat tasa-arvoisesti käytettävissä.

Nämä solut ovat kaikkikykyisiä eli totipotentteja kantasoluja, jotka tuottavat kokonaisen uuden yksilön kaikkine solutyyppeineen (ks. Täällä kasvaa kantasoluja, Tiede 7/2005, s. 24-29). Sitä mukaa kuin solut erikoistuvat, yhä isompi osa niiden geeneistä sammuu esimerkiksi metyloitumisen takia.

Mutta nollautuuko epigeneettinen säätely tosiaan sukusoluissa kokonaan? Näyttää yhä todennäköisemmältä, ettei.

Esimerkiksi brittiläisen Cambridgen yliopiston Babraham-instituutissa työskentelevä professori Wolf Reik on kokeissaan sammuttanut ja sytyttänyt hiirten geenejä ja havainnut vaikutusten siirtyvän jälkipolville. Vastaavia tuloksia on saatu eläimillä muuallakin, ja samaan viittaavat myös Bygrenin, Kaatin ja Pembreyn ihmishavainnot.

Geeniemme käyttäytyminen saattaa siis välittyä jälkeläisille. Ravinnon lisäksi esimerkiksi yksilön kokema stressi ja elämäntavat voivat johtaa sukupolvelta toiselle siirtyviin epigeneettisen säätelyn muutoksiin.

Periytyminen äidiltä havaittiin aiemmin

Britti- ja ruotsalaistutkijoiden tulokset antoivat ensimmäisten joukossa viitteitä siitä, että elintapojen ja ravinnon vaikutukset periytyvät isän kautta. Jo ennen näitä havaintoja on tiedetty, että äidin raskaudenaikainen ravitsemus jättää jälkensä lasten terveyteen.

1980-luvun loppupuolella brittitutkija David Barker kiinnitti huomiota siihen, että sydänsairauksien riivaamilla seuduilla oli kuusikymmentä vuotta aiemmin ollut suuri lapsikuolleisuus. Havainto viittasi siihen, että samat tekijät, jotka uhkaavat lasta sikiökaudella, kasvattavat vaaraa kuolla aikuisena sepelvaltimotautiin.

Barker totesi, että mitä laihempana lapsi oli syntynyt, sitä suurempi riski hänellä oli sairastua myöhemmin elämässään sepelvaltimo- ja verenpainetautiin sekä aikuisiän eli tyypin 2 diabetekseen.

Syntymälaihuuden ja aikuisiän sairastavuuden yhteyttä on tutkittu runsaasti myös Suomessa.

Kansanterveyslaitoksen tutkimusten mukaan syntymälaihuus lisää sydän- ja verisuonisairauksien lisäksi muun muassa aivohalvauksen ja skitsofrenian riskiä.

Miksi laihuus sitten tuomitsee lapsen? Erään teorian mukaan aliravittu sikiö suojelee aivojaan ohjaamalla voimavaroja niiden kehittämiseen, jolloin muiden elimien, kuten verisuonten, sydämen, maksan ja lihasten, kehitys kärsii. Samalla sikiö ohjelmoi kehonsa tulemaan toimeen niukalla ravinnolla koko loppuelämän ajan. Sopeutumisjärjestelmästä tulee kuitenkin sairauksille altistava riskitekijä, kun sama henkilö saakin aikuisena runsaasti ravintoa.

Syntymälaihuuden myöhemmät vaikutukset voi selittää epigeneettisen säätelyn muutoksilla, joskin muitakin mahdollisia selityksiä on esitetty. Vaikutukset saattavat välittyä myös seuraaviin sukupolviin. Tieto perustuu lähinnä eläinkokeisiin, sillä ihmisten pitkän eliniän takia tällaista yhteyttä on vaikea tutkia. On kuitenkin havaittu, että pieninä ja laihoina syntyneet tanskalaisnaiset, jotka toisen maailmansodan aikana kärsivät nälästä, synnyttivät sodan jälkeen pienikokoisia lapsia, vaikkei ruoasta enää ollut pulaa.

Äidin paino yhdistetty syöpävaaraan

Maailmalla on tehty myös muita kiinnostavia havaintoja siitä, miten äidin ruokavalion vaikutus voi siirtyä lapsiin. Äidin raskaudenaikaisen ravinnon määrän on todettu vaikuttavan jälkeläisten riskiin sairastua tiettyihin syöpiin. Näillä havainnoilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä epigenetiikkaan.

Esimerkiksi Norjassa toisen maailmansodan aikana syntyneet miehet ovat sairastuneet harvemmin kivessyöpään kuin ennen sotaa tai sen jälkeen syntyneet. Tämän arvellaan johtuvan siitä, että sodan aikana ravitsemustilanne oli huono ja naiset olivat tavanomaista laihempia. Ylipainoon liittyvä suuri insuliinipitoisuus nimittäin aiheuttaa estrogeenin runsautta, jonka uskotaan sikiöön vaikuttamalla lisäävän kivessyövän riskiä.

Myös rintasyövästä on saatu samankaltaisia tuloksia. Äidin ruokavalion on todettu vaikuttavan tyttärien rintasyöpäriskiin enemmän kuin näiden oman ravitsemuksen.

– Viime aikoina on julkaistu laajoja tutkimuksia, joiden mukaan vihannesten syöminen ei vähennä keski-ikäisen naisen rintasyöpäriskiä, kertoo syöpätautien erikoislääkäri ja dosentti Sirkku Jyrkkiö Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. – Nyt ajatellaankin, että merkitystä olisi kasvun ja kehityksen aikaisella ruokavaliolla: odottavan äidin syömällä ja mahdollisesti lapsuuden ja nuoruuden aikaisella ruoalla.

Ihan suruttomasti ei keski-ikäisenkään silti kannata mässäillä. - Lihavuus itsessään lisää rintasyöpäriskiä, Jyrkkiö muistuttaa. – Sitä paitsi hoikkana on kevyt olla, eivätkä diabetes ja verenpainetauti uhkaa.

Syy-yhteyksien osoittaminen vaikeaa

Ei voida olla aivan varmoja siitä, ovatko kaikki edellä esitetyt havainnot todella syy-seuraussuhteessa toisiinsa, sillä tällaisia yhteyksiä on vaikea osoittaa ihmistutkimuksilla. Mutta jos oletetaan, että kyseessä ovat epigeneettiset periytymisen muutoksen vaikutukset, mitä tämä merkitsee esimerkiksi suomalaisten terveydelle?

– Tämä on uusi tutkimusalue, jonka tuloksilla voi olla huomattava vaikutus kansanterveyteen ja siihen, millä tavoin ajattelemme olevamme vastuussa jälkipolville, sanoo Marcus Pembrey. – Esimerkiksi nykyisestä lihavuusepidemiasta ei ehkä pitäisi syyttää vain nykypolven elintapoja. Voi olla, että tilanne onkin seurausta aiempien sukupolvien elämästä.

Syntymälaihuus puolestaan selättää David Barkerin mielestä haitallisuudessa jopa kolesterolin ja tupakan, joita on pidetty sepelvaltimotaudin pahimpina riskitekijöinä.

Voit yhä edistää terveyttäsi

Onko siis niin, että terveytesi määräytyy jo ennen syntymääsi etkä itse voi asialle mitään? Ei sentään.

– Peliä ei todellakaan ole menetetty. Aikuisiän sairaudet eivät ole ohjelmoituneet sellaisinaan; vain taipumus niihin on ohjelmoitunut, lohduttaa Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksen professori Johan Eriksson. – Aikaisia riskitekijöitä muokkaavat koko elämän aikana useat tekijät, muun muassa omat elintavat.

Yksi hyvä esimerkki on se, että jos on syntynyt laihana, kannattaa pysyäkin sellaisena.

Suomalaistutkimuksessa on nimittäin osoitettu, että jos syntymälaihat miehet liikkuvat runsaasti, heidän diabetesriskinsä ei ole sen suurempi kuin normaalipainoisina syntyneiden. Syntymälaihoista suurin riski on sellaisilla, jotka lihovat lapsina nopeasti ja pysyvät aikuisiässäkin lihavina.

Myös tavallista painavampina syntyneillä on keskimääräistä suurempi riski sairastua diabetekseen, joten vauvansa syntymäpainoa ei kannata yrittää tieten tahtoen lisätä. Nykytiedoin täsmällisintä, mitä sikiön saamista eväistä voidaan sanoa, onkin se, että äidin kannattaa huolehtia yleisestä hyvinvoinnistaan.

Näkökulma saattaa kuitenkin tulevaisuudessa muuttua, kun sairastuvuuden ja perinnöllisyyden yhteyttä opitaan ymmärtämään paremmin.

– Ainakin meidän pitää laajentaa nykykäsitystä periytymisestä niin, että sukupolvien yli periytyvät ympäristövaikutukset aletaan ottaa huomioon, toteaa Marcus Pembrey.

Saatamme siis jokainen olla oman perimämme vartijoita.

Yasmina Dadi on suomalainen tiedetoimittaja, joka opiskelee lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja on suorittanut lääketieteen toimittajan tutkinnon Westminsterin yliopistossa Lontoossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2006.

Miten käy koeputkilapsen geenien säätelylle

Hedelmällisyyshoitojen avulla syntyneet lapset ovat pääosin terveitä. Eräiden tutkimusten mukaan kehityshäiriöt ja epämuodostumat ovat kuitenkin näillä lapsilla hitusen keskimääräistä yleisempiä.

Esimerkiksi koeputkihedelmöityksessä alkio altistuu sekä mekaaniselle että kemialliselle ärsytykselle ja lämpötilan vaihteluille. Näiden on pelätty lisäävän kehityshäiriöiden vaaraa, sillä eläinkokeiden mukaan koeputkiviljely ja alkion käsittely vaikuttavat epigeneettisiin mekanismeihin.

Vielä on kuitenkin epäselvää, liittyvätkö koeputkilasten hiukan suurentuneet häiriöriskit itse hoitomenetelmiin vai esimerkiksi niihin tekijöihin, jotka ovat vanhempien heikentyneen hedelmällisyyden taustalla.

 

Epigeneettisillä säädöillä voisi torjua syöpää

Epigeneettisten vaikutusten tutkimus on vielä lapsenkengissään, mutta alan ennustetaan tulevan tärkeäksi sairauksien synnyn selvittämisessä.

Jo nyt epigeneettisiä mekanismeja on esitetty muun muassa psykoosien ja masennuksen taustalle. Eniten tiedetään epigeneettisten muutosten merkityksestä syövän synnyssä.

Syöpien taustalla on dna-muutoksia tietyissä syövänesto- ja syöpägeeneissä. Jo jonkin aikaa on tiedetty, että syöpäsoluissa tapahtuu lisäksi epigeneettisiä muutoksia.

Viimeaikaiset tutkimukset vihjaavat, että syöpä alkaisi kantasolujen tai esisolujen epigeneettisillä muutoksilla, jotka muun muassa vaimentavat tai sammuttavat syövän syntyä estäviä geenejä ja aktivoivat syöpägeenejä.

Havainnot voivat tulevaisuudessa auttaa syövän hoidossa, sillä epigeneettisten vaikutusten säätelyyn voidaan kehittää täsmälääkkeitä.

Epigeneettisiä muutoksia on havaittu syöpäpotilaiden normaaleissakin soluissa. Eräät tutkijat uskovat, että tunnistamalla nämä muutokset potilaita voisi hoitaa jo ennen kasvaimen kehittymistä - samaan tapaan kuin sydänlääkärit ehkäisevät sydän- ja verisuonisairauksia määräämällä esimerkiksi kolesterolia alentavia lääkkeitä.

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.