Näennäisestä hiljaiselostaan huolimatta kasvit kilpailevat jolleivät verisesti niin ainakin kiivaasti. Ankarissa oloissa versoo naapurisopua.

Metsää tai niittyä katsellessasi mieleesi ei ehkä tule, että edessäsi käydään kamppailua olemassaolosta. Vaikuttavathan kasvit vain jököttävän paikallaan. Todellisuudessa niissä kuitenkin tapahtuu valtavasti, sillä ravinteista ja valosta kilpaillaan kaikin mahdollisin asein. Jäkälä puskee maaperään kemiallisia yhdisteitä torjuakseen putkilokasvien siementen itämisen liian lähellä. Maaperän sienirihmaverkoston kautta ravinteita jaetaan - tai varastetaan.

Pienelläkin alalla voi kasvaa satoja kasviyksilöitä, ja niiden mutkikkaista suhteista riippuu, millaiseksi lajisto muotoutuu ja miten kukin laji menestyy. Suhteet voivat olla yksilöille hyödyllisiä tai haitallisia tai kumpiakin yhtä aikaa; tähän vaikuttavat esimerkiksi kasvuvaihe, ajankohta ja kasvinsyöjien mieltymykset.

Mutkikkuuden takia suhteiden lopputulosta on vaikea ennustaa. Eniten on tutkittu kasvien kilpailua ja kasvinsyöntiä. Tutkijoita on kuitenkin alkanut yhä enemmän kiinnostaa, miten kasvit hyödyttävät toisiaan. Nouseva tutkimusala on myös, miten ne vaikuttavat toisiinsa maaperän välityksellä.

Mestarikilpailija nuijii naapurit

Kasvi tarvitsee kasvaakseen ja lisääntyäkseen tilaa, valoa, vettä ja noin viittätoista epäorgaanista ravinnetta. Samoja tietenkin kaipaa myös naapurikasvi, joten kyynärpäät alkavat levitä.

Kasvi haalii resursseja kykyjensä mukaan, ja lisäksi se saattaa pyrkiä häiritsemään muita yksilöitä. Resursseista on kyse jälkimmäisessäkin tapaksessa: kun toisten kasvun saa hiipumaan, jää enemmän ravinteita ja valoa itselle.

Ravinnekilpailun voittaa kasvi, joka pystyy alentamaan maaperän ravinnepitoisuutta eniten mutta sietämään niukkuuden itse. Se voi ajan mittaan syrjäyttää muut lajit. Vastaavasti valosta kilpailtaessa korkea kasvi varjostaa muita ja saavuttaa valta-aseman.

Häirintäkilpailussa ovat käytössä myös järeät kemialliset aseet. Kotoinen variksenmarja on hyvä esimerkki kasvista, jonka tuottamat yhdisteet heikentävät muiden kasvien juurten kykyä ottaa maasta ravinteita. Se myös huonontaa esimerkiksi männyn siementen itämistä.

Menestys yleensä paikallista

Miten sitten voi olla olemassa monilajisia kasviyhteisöjä, jos aina jokin on muita parempi kilpailemaan? Miksei paras syrjäytä muita?

Käytännössä kunkin kasvupaikan kasvuolot muodostavat pienipiirteisiä mosaiikkeja, joiden kussakin palassa esimerkiksi ravinteiden, valon ja veden saatavuus on omanlaistaan. Tämä vaihtelu mahdollistaa lajien yhteiselon, koska kukin on erilainen kilpailija eri oloissa. Lisäksi eri vuodenaikoina olot voivat suosia eri lajeja. Kilpailua lieventää sekin, että eri kasvien juuret ulottuvat eri kerroksiin maaperässä.

Usein lajit, jotka ovat kilpailussa heikkoja, levittäytyvät vahvoja paremmin uusille, vapaille kasvualueille. Monet lyhytikäiset rikkakasvit ovat tästä erinomaisia esimerkkeja. Ne eivät yleensä ole kummoisia kilpailijoita mutta tuottavat nopeasti valtavan määrän siemeniä ja leviävät tehokkaasti.

Kasvinsyöjillä ja taudinaiheuttajillakin on vaikutusta. Jos kilpailussa voimakkain laji maistuu kasvinsyöjille tai lajiin erikoistunut sienitauti iskee, yhteisön muiden lajien kilpailuasema paranee.

Ravinnelisä ei aina ole eduksi

Kun olot muuttuvat, kilpailuasetelmakin menee uusiksi. Näin käy esimerkiksi, jos ravinteiden saatavuus jostain syystä lisääntyy luontaisesti vähätuottoisessa ekosysteemissä, kuten vuoristossa tai arktisella tundralla.

Ravinteikkaissa oloissa kasvit voivat kasvaa isoiksi ja alkaa varjostaa toisiaan. Hyvät valokilpailijat menestyvät kasvattamalla suuren lehvästön muiden kasvien yläpuolelle, jolloin pienikokoiset ja hidaskasvuiset lajit kärsivät.

On ennustettu, että ilmaston lämpeneminen lisää tunturien ravinteikkuutta, mikä voi muuttaa kasvien kilpailua. Toinen kirjoittajista, Anu Eskelinen, tutki tämän kehityksen vaikutusta Kilpisjärvellä lannoittamalla ja poistamalla naapurikasvit. Tulokset julkaisi Journal of Ecology -lehti.

Ravinnelisä voimisti kilpailua, mikä heikensi pienikokoisten tunturilajien kasvua ja menestymistä. Matala tunturikallioinen kärsi kilpailusta, mutta kookkaampi eteläinen kultapiisku ei ollut naapureista moksiskaan.

On siis odotettavissa, että tunturien alkuperäislajeja taantuu ja häviää ja korvautuu suuremmilla eteläisillä kasveilla.

Naapurista voi olla iloakin

Kasvit myös hyötyvät toisistaan, ja hyötyvaikutusten kirjo on laaja.
Naapurista voi olla apua esimerkiksi huonossa vesitilanteessa. Varjostamalla lehvästöllään suurempi kasvi hidastaa veden haihtumista maanpinnalta, jolloin kosteus säilyy alla kasvavien iloksi. Kun syväjuurinen kasvi pumppaa vettä itselleen, se pitää sivutuotteena maaperän kosteana myös lähellään kasvaville matalajuurisille naapureille.

Ankarissa oloissa, kuten arktisilla alueilla ja aavikoilla, avunsaannin tärkeys korostuu kilpailun rinnalla. Kylmässä, tuulisessa ja kuivassa paikassa naapurikasvit suojaavat tuulen ja auringon aiheuttamalta haihtumiselta ja lämmittävät hieman. Vuoristossa naapurin suoja auttaa alemman korkeusvyöhykkeen lajeja leviämään ja menestymään ylempänä. Apu voi siis laajentaa kasvin levinneisyysaluetta, kun taas kilpailu yleensä kaventaa sitä.

Venäjän tundralla tehtyjen tutkimusten mukaan tunturikoivun taimet menestyvät tuulisilla paikoilla paremmin kasvaessaan lähellä aikuista koivua kuin yksinään. Näin kertoo väitöskirjassaan Turun yliopiston ekologi Janne Eränen.

Isompi koivu suojaa tainta äärilämpötiloilta varjostamalla sekä keräämällä kosteutta, kariketta ja lunta. Suurten koivujen lähistöllä on todennäköisesti myös keskimääräistä sopivampi maaperä. Siellä taimet pääsevät nopeasti osallisiksi sienijuuriverkostosta ja saavat sen avulla ravinteita.

Hyviä esimerkkejä naapuriavusta ovat myös voimakkaasti laidunnetut ympäristöt, missä kasveilla on suuri riski tulla syödyksi. Laidunnusta torjuvat piikkiset, myrkylliset tai pahanmakuiset lajit voivat toimia turvasaarekkeina muille. Esimerkiksi hyvänmakuisen haavan vieressä kasvaessaan koivu kelpaa jänikselle, mutta huonomman makuisen harmaalepän lähellä se ei enää olekaan niin houkutteleva.

Kasvinsyöjä sekoittaa pelin

Kaksi kasvilajia voi olla vuorovaikutuksessa myös epäsuorasti kolmannen osapuolen kautta. Joskus tämä kiepauttaa lajien suhteen aivan toisenlaiseksi. Esimerkiksi kasvinsyöjät voivat kääntää kasvien välisen kilpailun naapuriavuksi.

Buenos Airesin yliopiston tutkija Pamela Graff työtovereineen kuvailee Ecology-lehdessä, miten lampaiden laidunnus muuttaa kasvien kilpailusuhteita Argentiinan kuivilla aroilla. Siellä, minne lampaita ei päästetä, kattarat ja nurmikat menestyvät vesikilpailun takia paremmin yksinään kuin höyhenheinän lähellä. Sen sijaan lampaiden ulottuvilla kattaroiden ja nurmikoiden kannattaa veljeillä pahemmanmakuisten höyhenheinien kanssa. Niitä vältellessään lampaat jättävät myös makoisammat heinät syömättä.

Sopiva laidunnus rikastaa

Kasvien suhteita rukkaamalla kasvinsyöjät vaikuttavat ajan mittaan lajistoon.

Voimakas laidunnus voi hyödyttää heinämäisiä kasveja muiden kustannuksella, koska heinien kasvupisteet sijaitsevat lähellä maata ja jäävät useimmiten syömättä. Omat tunturialueemme tarjoavat tästä hyvän esimerkin. Porojen raskaasti laiduntamilla alueilla kasvillisuus usein heinittyy, mutta vähemmän laidunnetuilla alueilla varvut, jäkälät ja sammalet menestyvät paremmin.

Hyvin voimakkaasti laidunnetussa ympäristössä lajisto voi yksipuolistua, koska vain harva laji sietää jatkuvaa silpoutumista. Nämä harvat alkavat vallita kasvillisuutta.

Toisaalta lajimäärä saattaa laskea myös, jos laidunnus estetään kokonaan. Tuolloin valokilpailu voimistuu, ja vain muutamat siinä parhaiten pärjäävät lajit menestyvät.

Kasviyhteisön lajimäärä pysyy siis suurimmillaan, kun kasvinsyöjät aterioivat juuri sopivasti.

Ravinteikkaassa paikassa kasvit sietävät lajien vähenemättä voimakkaampaa laidunnusta kuin niukassa. Rehevän niityn maaperä tarjoaa kasveilla paljon enemmän eväitä menetetyn lehvästön korvaamiseen kuin vaikkapa karun kankaan.

Maaperä kannattaa tehdä itse

Kasvit voivat muuttaa maaperän ominaisuuksia monin tavoin, ja muutos voi olla kasville itselleen hyödyllinen tai haitallinen.

Hyötyä voi tuottaa esimerkiksi kasvista syntyvän karikkeen laatu. Variksenmarjan kaltaisen varvun hajotessa maahan syntyy mikrobitoiminnasta vähäravinteista ainesta, joka kelpaa varpujen omaan kasvuun muttei monelle muulle kasville. Vaikutusta täydentää varpujen juurissa elävä, kariketta hajottava sieni. Se jakaa vapautuneet ravinteet takaisin isännälleen niin, etteivät muut kasvit saa niitä. Yhteisön lajikirjo saattaa supistua.

Maaperässä haittaa voi aiheuttaa vaikkapa tiettyyn lajiin erikoistuneiden taudinaiheuttajien tai juuria syövien sukkulamatojen kertyminen lajin pitkäaikaiselle kasvupaikalle. Niiden takia kasvu taantuu. Viljapelloilla yhteen lajiin erikoistuneiden tautien kertyminen on tuttu ilmiö. Luonnossa tällainen rajoittaa vahvimman kilpailijan yksinvaltaa ja lisää siksi lajikirjoa. Tämä voi osaltaan selittää esimerkiksi sademetsien puulajien valtavaa määrää.

Kasvi-maaperäsuhteiden moninaisuus on vielä pitkälti salassa tutkijoilta - pääosin siksi, että maaperän monet eliöryhmät ovat yhä tuntemattomia. Aiheessa riittää siis työsarkaa pitkälle tulevaisuuteen.

Välimeren nuoret lajit auttavat vanhempia

Välimeren tyypin ilmastovyöhykkeellä esimerkiksi monet akasiat tottuivat alun perin nykyistä kosteampaan ilmastoon. Sellainen vallitsi tertiäärikaudella 66-2,6 miljoonaa vuotta sitten. Sen jälkeinen kuivuminen toi alueelle runsaasti uusia, kuivempaan ilmanalaan sopeutuneita lajeja.

Kosteamman ajan lajeja kuitenkin jäi, minkä ansiosta vyöhyke on nykyisin biologisesti yllättävän monimuotoinen. Vaikka se kattaa alle viisi prosenttia maapallon pinta-alasta, siellä kasvaa parikymmentä prosenttia kaikista kasvilajeista.

Muinaislajit tarvitsevat nykyisin apua kuivempaan sopeutuneilta, raportoi meksikolaisekologi Alfonso Valiente-Banuet kollegoineen Pnas-lehdessä.

Kuivan ajan tulokkaat pystyvät itämään ja kasvamaan taimina aukeilla paikoilla, mutta vanhemmat lajit tarvitsevat itääkseen kosteampia oloja. Ne itävätkin useimmiten muiden kasvien latvuston antamassa suojassa.

Naapuriapu on siis ollut tärkeää alueen monimuotoisuudelle.
Tutkimustulos muistuttaa, että ilmastonmuutoksen vaikutuksia pohdittaessa pitää ottaa huomioon myös kasvien väliset suhteet. Ne saattavat vaikuttaa yllättävän paljon lajien säilymiseen nykyisillä kasvualueillaan.

 

Myskihärkä suojelee ruohoja ilmastonmuutokselta?

Grönlannissa tehdyn tutkimuksen mukaan suuret laiduntajaeläimet voivat sikäläisissä oloissa toimia ilmastonmuutoksen vastavoimana. Vaikuttamalla kasvien väliseen kilpailuun ne parhaassa tapauksessa lieventävät ilmastonmuutoksen vaikutusta arktisen alueen lajikirjoon.

Ilmaston lämmetessä pienet arktiset ruohovartiset lajit eivät pärjää valokilpailussa suurille pensaille vaan alkavat kärsiä ja hävitä. Pensaat ruokkivat muutoskierrettä esimerkiksi keräämällä ympärilleen lunta, jonka suojin ne selviytyvät ankarassa ympäristössä yhä paremmin.

Kun yhtälöön lisätään suurina laumoina alueella vaeltavat tunturipeurat ja myskihärät, lopputulos voi kuitenkin muuttua.
Näin tapahtui ainakin Tanskan Århusin yliopiston Eric Postin ja työtovereiden tutkimuksessa. Kokeessa lämmitetyllä alueella eläinten laidunnus vähensi selvästi pensaiden, kuten vaivaiskoivujen ja pohjanpajujen, runsautta. Tuloksen julkaisi Pnas-lehti.

Havainto on kiinnostava, mutta koska toisaalta liian voimakas laidunnus voi olla haitallista, asiaa pitää tutkia vielä lisää.

Julkaistu Tiede- lehdessä 2/2010 

Pirjo Rautiainen työskentelee erikoissuunnittelijana Metsähallituksen Lapin luontopalveluissa. Hän on väitellyt uhanalaisten kasvilajien populaatiobiologiasta.
Anu Eskelinen toimii tutkijana Oulun yliopiston biologian laitoksessa. Hän on väitellyt kasvien keskinäisistä sekä kasvien ja kasvinsyöjien välisistä vuorovaikutuksista tunturiekosysteemeissä.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5227
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti