Kuva: Dan/Wikimedia
Kuva: Dan/Wikimedia

Rakkaalla leskenlehdellä on monta nimeä.

Tulppaanien, narsissien ja muiden ulkomaisten kevätkukkien loisto jättää armotta varjoonsa tienpenkoilla ja joutomailla kukkivan pienoisen leskenlehden. Sen suomuiset kukkavanat ovat niin paksut ja lyhyet, ettei sinänsä sievistä mykeröistä millään saa kaunista kimppua. Paljaat kukat vaikuttavat yksinäisiltä ja hylätyiltä, kun ei niillä ole lehtiä turvanaan. Lehdet ovat kyllä vahvat ja komeat, mutta ne nousevat maasta vasta myöhemmin, kun keltaiset kukat ovat enää muisto vain.

Kansan parissa leskenlehti on niin laajalti tunnettu kasvinnimi, että sen täytyy olla vanha, mutta muitakin nimiä löytyy. Esimerkiksi kylmäkukka ja kirsikukka viittaavat kukinta-aikaan. Leskenlehti nousee esiin aurinkoisilta paikoilta, joilta kirsi eli routa ensin sulaa.

Hevoseen viittaavat nimet, esimerkiksi hevoisenkavio, kaviolehti ja varsanjalka ovat tavallisia vanhassa kirjallisuudessa, ja tämä panee epäilemään, että ainakin osa niistä on oppitekoisia. Pikainen vertailu osoittaa, että kasvin lehden muoto ja kavion painallusta muistuttava kuviointi ovat innoittaneet nimenantajia muuallakin.

Ruotsissa leskenlehti on hästhov eli ’hevosenkavio’, englannissa coltfoot eli ’varsanjalka’ ja saksassa Huflattich eli ’kaviosalaatti’. Saksan sanan jälkiosa herättää kysymyksen, voiko leskenlehteä syödä, ja totta vieköön: ainakin kirjallisten lähteiden mukaan sen suurista lehdistä voi valmistaa esimerkiksi kaalikääryleitä muistuttavan aterian.

Itse asiassa leskenlehti on ikivanha terveyskasvi. Sen latinankielinen sukunimi Tussilago on muodostettu sanasta tussis, ’yskä’. Myös Suomen kansa on osannut valmistaa leskenlehdestä rohtoja hengitystievaivoihin. Tästä todistavat nimet yskäheinä ja yskäruoho.

Leskenlehdestä löytyy myös muunlaista ytyä. Perinne kertoo, että kun lehtiruusukkeen kuivaa ja muokkaa sopivasti, siitä saa erinomaista taulaa, varsinkin jos mukaan sekoittaa hiukan ruutia. Tätä ei kuitenkaan kannata kokeilla kotona. Ties vaikka kasvin nimi viittaisikin yliannostuksen vaaraan.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

 Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2009