Hyvä esimerkki pieleen menneestä käytettävyydestä on pääkaupunkiseudun matkakorttijärjestelmä. Siitä tuli murheenkryyni, joka piti palautelinjat kuumina. Kunnollisella käytettävyystestauksella ongelmat olisi voitu välttää.


Kunnollisella käytettävyystestauksella ongelmat olisi voitu välttää.




Matkakorttijärjestelmä on pohjimmiltaan yksinkertainen: käyttäjä lataa korttiin matkustusaikaa tai rahaa (eli arvoa) ja näyttää korttia bussin, junan tai metron lukulaitteelle. Matkan hän maksaa painamalla sopivaa vaihtoehtoa painikkeista, joissa on numerot yhdestä kolmoseen. Kortin saldon ja voimassaoloajan pystyy tarkistamaan laitteen näytöstä samalla kun korttia luetaan, jolloin myös välähtää laitteen ylälaidassa oleva merkkivalo.
Mikä toimii teoriassa, ei välttämättä toimi käytännössä.

Alun perin laite päästi erilaisen piippauksen sen mukaan, onnistuiko kortin lukeminen vai ei. Käyttäjät eivät kuitenkaan erottaneet piippauksia toisistaan, vaan tulkitsivat ne molemmat merkiksi onnistuneesta maksutapahtumasta.

Tämä vika on nyt korjattu, mutta edelleen laitteen painikkeet ovat kuin yhtä kappaletta sen rungon kanssa eivätkä painu alas. Käyttäjä ei siten voi painaessaan tietää, reagoiko painike hänen kosketukseensa. Kun lukija vielä havaitsee kortin parin sekunnin viiveellä, moni kortin käyttäjä ehtii lähes nojata laitteeseen.

Onnistuneen kortinluvun päätteeksi välähtävä merkkivalo ohjaa katseen pois lukijan näytöstä, josta matkustaja olisi pystynyt tarkistamaan korttinsa jäljellä olevan käyttöajan tai -arvon.

Kortinlukijassa on tyypillisiä käytettävyyskömmähdyksiä: se antaa epäselvää palautetta ja suuntaa tarkkaavaisuuden väärin. Painikkeiden numerot taas ovat esimerkki epäselvästä terminologiasta, joka on kyllä tuttu julkisen liikenteen suunnittelijoille mutta ei tavallisille ihmisille: numerot nimittäin viittaavat pääkaupunkiseudun vyöhykejakoon. Varsinkaan satunnaisempi matkustaja ei ajattele tekevänsä kahden vyöhykkeen matkaa vaan menevänsä bussilla Helsingistä Espooseen.

Matkakorttijärjestelmään liittyy myös sosiaalisia pulmia. Laitetta joutuu käyttämään kaikkien bussissa istuvien silmien edessä, ja takana on usein jono kiireisiä matkustajia. Nolatuksi tulemisen pelko, tuplamaksaminen ja muut negatiiviset kokemukset ovat johtaneet siihen, että moni maksaa edelleen matkansa käteisellä tai matkustaa pummilla.


Käyttötilanne on a ja o

Kun suunnitellaan laitetta tai palvelua, ei riitä, että siitä tehdään teknisesti tehokas: on muistettava myös käyttötilanne ja laitteen käyttäjän ominaisuudet. Tekninen tehokkuus on usein jopa ristiriidassa inhimillisen logiikan kanssa. Toisaalta yksinkertaisestakin vempeleestä saa hankalan, ellei suunnittelija  pidä mielessä käyttäjää.

Ihmisten ajattelua ja havaitsemista määräävät yhteiset lait. Toiset meistä ovat älykkäämpiä tai parempimuistisia kuin muut, mutta meidän kaikkien ajattelu, muisti ja aistihavainnot perustuvat samoihin mekanismeihin. Ne pitää suunnittelijan tuntea.

Itse kunkin taidot ja tavoitteet vaikuttavat siihen, millaiset laitteet tuntuvat käyttökelpoisilta. Tavallinen lomakuvien ottaja haluaa, että kamera toimii nappia painamalla eikä mihinkään asetuksiin tarvitse koskea. Ammattikuvaaja puolestaan heittää vesilintua kameralla, joka ei päästä häntä säätämään esimerkiksi valotusaikaa ja aukkoa. Käyttäjän osa on miettiä tarpeensa ja mitoittaa hankintansa niiden mukaan.


Kännykkää vaivaa pöhö

Käytettävyyden kannalta paras matkapuhelin on kookas, ja siinä on suuret painikkeet. Lisäksi siinä on vain ne ominaisuudet, joita käyttäjä tarvitsee, tai ei ainakaan paljon turhaa. Tällaista puhelinta on nykyisin lähes mahdotonta löytää, sillä markkinatrendi on juuri päinvastainen.

Kännykkä on pieni mutta pöhöttynyt. Puhelimesta pitää löytyä muun muassa kamera, mp3-soitin, mobiili-internet, radio ja nauhuri. Todellisuudessa suuri osa kännykän omistajista ei koskaan käytä laitteen kehittyneitä ominaisuuksia, joten niiden valmistuskustannukset menevät käytännössä hukkaan.

Markkinoille on yritetty tuoda kookkaita ja helppokäyttöisiä puhelimia, mutta käyttäjät ja lehdistö ovat oitis leimanneet ne bimbomalleiksi. Jos puhelimeen liittyy ajatus vanhuudesta, tyhmyydestä tai toistaitoisuudesta, se ei käy kaupaksi, vaikka se olisi käytössä erinomaisen kätevä ja toiminnoiltaan täysin riittävä. Ihminen ei maksa laitteesta, joka leimaa hänet huonommaksi kuin muut.

Sosiaaliset seikat ohjaavat näin valmistajat tekemään laitteita, joiden käyttäminen on esimerkiksi vanhuksille vaikeaa. Kännykkävalmistajilta löytyy myös ominaisuuksiltaan pelkistettyjä puhelimia, mutta ne on suunnattu lähinnä kehitysmaiden markkinoille.


Äänivalikko menee ohi

Hyvä esimerkki ajattelumme kanssa ristiriidassa olevasta palvelusta ovat "paina yksi, jos asiasi koskee…" -tyyppiset automaattiset puhelinvalikot.

Ihmiset pystyvät yleensä keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, ja lyhytkestoiseen muistiimme mahtuu vain rajallinen määrä tietoa, kuten valikkovaihtoehtoja. Soittaja olettaa kuulevansa omaan asiaansa liittyvän vaihtoehdon, esimerkiksi "internetin käyttäminen matkapuhelimella". Mikäli vaihtoehtoina tarjotaan "internet-asiat" ja "matkapuhelinasiat", asiakas hämmentyy, sillä hänen asiansa istuu kumpaankin kategoriaan. Kun hän keskittyy miettimään, kumman valitsisi, muut vaihtoehdot sujahtavat ohi korvien.

Montako kertaa sinulle on käynyt niin, että olet joutunut kuuntelemaan äänivalikon toistamiseen? Joskus kolmestikin?

Ihmisen kannalta ihanteellista on, että kaikki vaihtoehdot ovat koko ajan näkyvissä eikä niitä joudu pitämään työmuistissa. Valikosta voi rauhassa etsiä sopivaa avainsanaa, pohtia sille synonyymejä, ja ellei vieläkään tärppää, lähteä sulkemaan vaihtoehtoja pois epäsopivimmasta lähtien. Tällaista valikkoa ei kuitenkaan voi toteuttaa pelkän äänen avulla.


Opaste vie sormen suuhun

Suuria käytettävyyskömmähdyksiä löytyy ohjekirjoista ja laitteiden opasteista, joita ovat esimerkiksi painikkeiden ohjetekstit ja kuvat. Asiaan vihkiytymättömälle opasteet saattavat olla täysin käsittämättömiä. Naisia naurattaa, kun aviomies tai poikaystävä ei osaa käyttää pyykkikonetta. Hymy saattaisi hyytyä, jos pesukoneista tuttu numeroilla, kummallisilla koukeroilla ja kolmioilla varustettu nuppi liitettäisiin vaikkapa televisioon tai dvd-soittimeen.
Ohjekirjoissa käytetään termejä ja ilmauksia, joita varsinaiset käyttäjät eivät tunne. Tässä mennään metsään kahdella tavalla. Toinen on erikoisalan termistön käyttö, joka ei rajoitu vain tietoteknisiin aloihin. Esimerkiksi pankki- ja rahoitusalalla törmää annuiteetteihin ja diskonttauksiin, joita ei sen kummemmin selitetä.

Päinvastainen ongelma on ns. kielitoimisto suosittaa -lähestymistapa: sanoista käytetään väkisin käännöksiä, jotka eivät ole todellisessa käytössä. Itse jouduin ihmettelemään hyvän tovin erään älypuhelimen nettiloki-ominaisuutta, ennen kuin takaisin englanniksi kääntämällä selvisi, että kyseessä on blogi-nettipäiväkirjatoiminto.

Suuri osa ohjekirjoista muistuttaa tietosanakirjaa: niissä luetellaan tietoja laitteesta sekä laitevalmistajan toiminnoille valitsemia nimiä. Tämän sijaan käyttäjät pitäisi selkeästi askel askeleelta opastaa yleisimpien käyttötilanteiden läpi. Kun ihminen avaa ohjekirjan, hän etsii tietoa siitä, miten hän voi suorittaa laitteella jonkin tehtävän, esimerkiksi soittaa puhelun tai päästä puhelimella nettiin.


Tarkkaavaisuudella omat lait

Mitä enemmän laitteen suunnittelussa otetaan huomioon ihmisen havaintokyvyn ja ajattelun mekanismeja, sitä helppokäyttöisempi on lopputulos.

Suunnittelussa on tärkeä ymmärtää, että näkeminen ja havaitseminen eivät ole sama asia. Ihminen näkee jatkuvasti valtavan määrän asioita, mutta tietoista huomiota saa vain murto-osa. Kun kävelemme kaupungin läpi, näemme satoja ihmisiä mutta huomiomme kiinnittyy vain tuttuihin kasvoihin tai erikoisiin tapauksiin. Kun taas suuntaamme huomiomme johonkin kohteeseen, esimerkiksi keskitymme tuijottamaan merkkivaloa, havaitsemme huonosti muuta ympäristöä.

Ihmisen huomio voi myös automaattisesti siirtyä kohteeseen, jota on opittu pitämään tärkeänä tai mielenkiintoisena. Kun ajaessaan äkkää tien varressa  nopeuskameran, katse hakeutuu heti nopeusmittariin, joka on kaikissa nykyisissä automalleissa samassa paikassa.

Niin kutsuttu suuntautumisrefleksi suuntaa huomiomme automaattisesti äkilliseen ärsykkeeseen: välähtävä valo tai  soiva summeri kaappaa huomion kuin itsestään. Kyseessä on hyvin alkukantainen reaktio, joka suojeli ihmistä petoeläimiltä ja muilta vaaroilta.

Jos laite päästää äkillisiä ääni- tai valomerkkejä, niiden tulee vetää käyttäjän tarkkaavaisuus huomiota vaativaan kohteeseen, ei siitä pois. Tämä tuntuu itsestään selvältä - mutta unohtui esimerkiksi matkakortin lukijassa.


Aikaa ja rahaa palaa

Hyvällä käytettävyydellä on sekä taloudellisia että sosiaalisia seurauksia. Eräässä pankissa puhelinneuvontaa hoitavalla henkilöstöllä ilmeni muita työntekijöitä enemmän stressiä ja loppuun palamista. Ainoa heitä yhdistävä tekijä oli ohjelmisto, joka oli suunniteltu kasvokkain tapahtuvaan asiakaspalveluun eikä soveltunut puhelinneuvontaan. Ylitöinä ja sairauskuluina paloivat huomattavat summat.

Suuret yritykset eivät enää markkinoi hyvää käytettävyyttä laitteen lisäarvona, se oletetaan selviöksi ja sitä halutaan kehittää. Pienten ja keskisuurten yritysten tuotteissa käytettävyys on useammin retuperällä.

Pahimmillaan yrityksessä ei ole mitään kuvaa siitä, millaiset ihmiset käyttävät heidän tuotettaan ja mitkä näiden tarpeet ovat.

Esimerkiksi nettipalvelun tai ohjelmiston saattaa toteuttaa alihankkija, joka ei tunne palvelun kohteena olevaa alaa. Jos toteuttaja vielä vaihtuu kesken projektin, katastrofi on valmis. Suunnittelupöydän ääreen tulisikin istuttaa  palvelun tilaaja, käytettävyysasiantuntija ja edustava otos palvelun todellisia käyttäjiä.



Janos Honkonen on vapaa tiede- ja tekniikkatoimittaja.


Artikkeli perustuu käytettävyysasiantuntija Irmeli Sinkkosen, professori Kari-Jouko Räihän ja tutkija Tomi Heimosen haastatteluun sekä Käytettävyyden psykologia -kirjaan (tekijät Sinkkonen, Kuoppala, Parkkinen & Vastamäki, kustantaja IT-Press, 2002).

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti