Antiikin Rooman kuuluisin keisari jäi historiaan mielipuolena, joka surmautti sukuaan, poltti komean kaupunkinsa ja vainosi raa’asti kristittyjä. Kuva muuttuu, kun tapahtumia tarkastellaan nykytutkimuksen menetelmin. Julma maine on suurelta osin propagandaa.

Myyttien takanaArtikkelisarjassa kerrotaan historian henkilöistä, joista tiedetään enemmän värikkäitä tarinoita kuin tosiasioita.

Teksti: Marianne Ojanaho

Antiikin Rooman kuuluisin keisari jäi historiaan mielipuolena, joka surmautti sukuaan, poltti komean kaupunkinsa ja vainosi raa’asti kristittyjä. Kuva muuttuu, kun tapahtumia tarkastellaan nykytutkimuksen menetelmin. Julma maine on suurelta osin propagandaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2006

Heinäkuun 18. päivän iltana vuonna 64 Rooma, aikansa miljoonakaupunki, uinui täysikuun loisteessa. Äkkiä Circus Maximuksen kauppapuodit olivat liekeissä. Pian tulimeri lähti leviämään, saavutti kukkulat ja alkoi ahnehtia alakaupunkia. Koko Rooma joutui sekasorron valtaan.Ahtaiden kujien Roomassa oli nähty tulipaloja ennenkin, mutta tässä palossa oli jotakin erilaista, jotakin pirullisen hirveää. Se raivosi päiväkausia, eikä vastatoimista ollut apua. Hätääntyneet ihmiset koettivat kyllä sammuttaa paloa, mutta toisaalla miesjoukot viskoivat soihtuja taloihin ja jouduttivat tulta, vieläpä väittäen toimivansa käskyn mukaan. Kuin liekkimeri konsanaan levisi nyt huhu, että itse keisari oli palon takana.Keisari Nero sai tiedon pääkaupungin palosta noin 60 kilometrin päähän Antiumiin, nykyiseen Anzioon, missä sijaitsi hänen vapaa-ajan villansa. Hän kiirehti Roomaan, ja huhut keisarin syyllisyydestä sen kuin kiihtyivät. Niitä ruokki Neron outo käytös. Keisarin kerrottiin innostuneen liekehtivästä kaupungista siinä määrin, että hän sonnustautui näyttelijänpukuun, otti lyyransa, nousi yksityiselle näyttämölleen ja alkoi laulaa Troijan sodasta.Palo päättyi, mutta huhut jäivät. Hälventääkseen epäilyjä Nero vieritti syyn kristittyjen niskoille. Heitä pidätettiin, ristiinnaulittiin, annettiin koirien raadeltaviksi ja illan hämärtyessä sytytettiin soihduiksi valaisemaan katuja.

Narri keisarin vaatteissaKeisari Nero tunnetaan hallitsijana, joka poltti mahtavan Rooman saadakseen tilaa nimeään kantavalle uudelle kaupungille, Neropolikselle. Parhaiten tulipalo muistetaan kuitenkin siksi, että sen syntipukiksi joutui lahko, jonka uskonnosta tuli yksi maailman suuria uskontoja. Moni meistä lienee kuullut Nerosta ensimmäisen kerran, kun koulun uskonnon tai historian tunnilla käsiteltiin kristittyjen ensimmäisiä vainoja.Antiikin historioitsijoille Tacitukselle ja Suetoniukselle varhaisten kristittyjen kokemat kärsimykset eivät olleet suuri asia, eivätkä he tuominneet Neron toimia. Sen sijaan he kiinnittivät huomiota keisarin luonteeseen. He moittivat Neroa liiallisesta julmuudesta. Keisari oli käyttänyt teloitusmenetelmiä, jotka brutaaliudessaan ylittivät tarkoituksenmukaisuuden.Samankaltainen keisarin persoonan kritisointi värittää Tacituksen ja Suetoniuksen kertomuksia pitkin matkaa. Itse asiassa melkeinpä alusta lähtien on selvää, ettei Nero täytä kriteerejä, joita asetettiin silloisen maailman merkittävimmälle ihmiselle.Vain 17-vuotiaana valtaan noussut Nero oli kreikkalaisen kulttuurin ihailija, joka karsasti väkivaltaista areenaviihdettä. Häntä kiinnostivat enemmän musiikki, taide ja teatteri kuin hallinnolliset tehtävät. Suetoniuksen mukaan Nerolla oli elämässään vain yksi tavoite: tulla suureksi näyttelijäksi, jota koko maailma ihailisi.Keisari näyttelijän vaatteissa oli kauhistus Rooman ylhäisölle. Vaikka hienosto harrasti teatteria ja esiintyikin yksityisissä tilaisuuksissaan, ammatiksi näytteleminen sopi vain alimmille sosiaaliluokille. Senaattorisäädylle Nero edustikin narria, joka polki lokaan keisariuden, esi-isien perinteet ja yhteiskunnan moraaliset tukipilarit.

Loppukausi tyranniaaNero johti Roomaa 14 vuotta. Hänen hallintokautensa oli valtakunnan historian rauhallisimpia, mutta tästä keisari ei saa kunniaa. Sotakuntoa ja valloituksia arvostavassa yhteiskunnassa hän on pelkuri, joka kaihtaa taistelutantereita eikä siksi ansaitse aristokratian eikä armeijan kunnioitusta.Yläluokasta vieraantuminen oli poliittisesti vaarallista, ja pikkuhiljaa seuraukset alkavat näkyä. Hallinto taantuu ja kääntyy kohti tyranniaa. Neron hallituskauden loppuvuosia leimaavatkin murhat ja salaliitot. Nero pelkäsi asemansa ja henkensä menettämistä ja unohti kuuluisan opettajansa filosofi Senecan viisauden: "Vaikka tappaisit kuinka monta miestä, et voi koskaan tappaa seuraajaasi." Neron kerrotaan murhauttaneen velipuolensa, ensimmäisen vaimonsa, äitinsä, opettajansa ja lukuisia aristokratian edustajia. Toisen vaimonsa hän tappoi itse.Välirikko aristokratian kanssa koitui lopulta Neron kohtaloksi. Vuonna 68 keisari julistettiin valtion viholliseksi. Käytännössä tämä merkitsi kuolemaa, mutta Nero valitsi mieluummin itsemurhan. Avustajana toimineen palvelijan mukaan Nero lausui viime sanoikseen: "Millaisen taiteilijan maailma minussa menettääkään!"

Keskiajalla teologien hampaisiinVarhaiskristittyjen kohtalo nousi Neroa koskevan historiankirjoituksen keskiöön vasta keskiajalla kristillisten historiankirjoittajien käsissä. Samalla Nero-kuva musteni. Hän ei ollut syyllistynyt ainoastaan tulipalon jälkeisiin vainoihin vaan myös surmauttanut apostolit Pietarin ja Paavalin. Kun kirkko nousi koko yhteiskunnan arvoja määrittäväksi instituutioksi, Nerosta tuli itse Paholainen, Antikristus, jonka syytä oli koko universaali moraalinen rappio.

Maailman mahtimies istui tuulisella paikalla

Kun Nero Claudius Caesar Augustus Germanicus vuonna 54 nousi Rooman keisariksi, maailman suurimmassa valtiossa oli eletty keisariaikaa 80 vuotta ja nähty neljä keisaria. Kuten aina uuden keisarin aloittaessa, odotukset olivat korkealla. Neron hallinnon viisi ensimmäistä vuotta menivätkin suotuisissa merkeissä. Sitten alkoivat ongelmat - eivätkä aivan yllättäen. Maailman mahtavimman miehen virka oli myös maailman epävarmin virka.

Keisareiksi nousi ottopoikiaToisin kuin monarkioissa yleensä Roomassa kruunu ei periytynyt isältä vanhimmalle pojalle, vaan itse kukin hallitsija valitsi mieleisensä seuraajan. Jos sellaista ei löytynyt omasta jälkikasvusta, keisari adoptoi jonkun lupaavana pitämänsä henkilön. Näin tapahtui Nerolle.Nero syntyi vuonna 37 vaikutusvaltaiseen virkamiessukuun ja sai nimen Lucius Domitius Ahenobarbus. Isä kuoli kolme vuotta myöhemmin, ja kun Lucius oli 12-vuotias, äiti Agrippina avioitui keisari Claudiuksen kanssa. Claudius kihlasi Luciuksen tyttärelleen Octavialle ja kutsui arvostetun filosofin Senecan pojan opettajaksi. Pian hän adoptoi pojan ja nimitti tämän kruununperijäkseen.Keisarikunnan perustajan Augustuksen luoman käytännön oli alun pitäen tarkoitus turvata poliittista jatkuvuutta, mutta keisariudesta tuli vehkeilyjen kohde. Jos senaatti, sotavoimat tai keisarillinen henkivartiokaarti ei ollut tyytyväinen hallitsijaan, tämä raivattiin pois tieltä. Näin kävi toisen keisarin Tiberiuksen suosikille Caligulalle. Tuhlariksi osoittautunut hallitsija murhattiin neljäntenä hallitusvuotenaan, ja valtikka siirrettiin Caligulan sedälle Claudiukselle. Myös Claudius pääsi hengestään ennen aikojaan. Luultavasti Agrippina myrkytti hänet jouduttaakseen Neron valtaanpääsyä.

Maa ajautui kriisiinNero pilasi menestymisen mahdollisuutensa poliittista taitamattomuuttaan ja piittaamattomuuttaan. Viimeistään Rooman palon jälkeen hänen olisi pitänyt nähdä, että asiat olivat ajautumassa kohti katastrofia. Aristokratia kritisoi Neroa hallinnon ja armeijan laiminlyömisestä. Neron neuvonantajia pidettiin sekopäinä. Senaatissa suunniteltiin hänen salamurhaansa. Juudeassa kyti juutalaiskapina. Silti Nero lähti vuoden teatterikiertueelle Kreikkaan.Kun hän palasi Roomaan vuoden 68 alussa, tilanne oli riistäytynyt käsistä. Juudeassa käytiin juutalaissotaa. Gallia ja Germania sanoutuivat irti alamaisuudestaan. Terraconensiksessa huudettiin uudeksi keisariksi maaherra Galba. Senaatti julisti Neron isänmaan viholliseksi ja määräsi hänet vangittavaksi. Nöyryytyksen välttääkseen Nero pakeni Roomasta ja teki itsemurhan.Neron kuolema ei ratkaissut poliittista kriisiä. Seuraavan vuoden aikana keisari vaihtui väkivaltaisesti peräti neljä kertaa. Viimeisenä valtaan nousi juutalaissodan ylipäällikkönä kunnostautunut Vespasianus. Häntä senaattikin piti kruunun arvoisena, ja vuonna 70 Vespasianuksen keisarius vahvistettiin lailla. Tämän jälkeen olot rauhoittuivat huomattavasti. Keisarit saivat silti olla varuillaan.

Teksti: Tuula Kinnarinen

Todisteet kirkko löysi Raamatusta Johanneksen ilmestyksestä, jonka mukaan ennen Kristuksen toista tulemista kaksi petoa perustaa maan päälle terrorin valtakunnan. Kansalle visio todistettiin tunnistamalla Johanneksen näyissä esiintyvät pedot.Ensimmäinen peto oli Rooma, joka oli rakennettu seitsemälle kukkulalle. Toinen peto oli Nero, johon lopulta vuonna 1835 onnistuttiin liittämään myös pedon luku 666. Saksalainen tiedemies FerdinandBenary keksi, että Neron nimestä ja arvosta - Nero Kesar - syntyy luku 666, kun kirjaimet käännetään hepreaksi, jossa kirjaimilla on myös lukuarvo.Kukaan ei tiedä, tarkoittiko Johannes petonsa Roomaksi ja Neroksi vai oliko hänellä muita ehdokkaita. Arvoituksen ratkaisu tyydytti kuitenkin monia. Yksi heistä oli ranskalainen filosofi Ernest Renan, joka 1873 julkaistussa kirjassaan Histoire des origines du christianisme kuvasi Neron Antikristuksena. Hän sanoi perustavansa näkemyksensä varhaisiin kirkollisiin teksteihin ja onnistui näin muuntamaan legendat todellisiksi tapahtumiksi.Kiinnostus Neron hallituskauteen lisääntyi, ja vuoteen 1914 saakka Roomassa tehtiin arkeologisia kaivauksia, joiden tarkoituksena oli varmistaa, että Pietari ja Paavali olivat kokeneet marttyyrikuoleman Neron aikana. Tutkimukset tuottivat toivotun tuloksen, ja Oxfordin yliopisto julisti Neron syypääksi apostolien teloituksiin.

Tekstit voittajien selontekoaNykyiset historiantutkijat lukevat vanhoja lähteitä eri tavoin kuin menneet sukupolvet. Nyt kiinnitetään huomiota antiikin historiankirjoituksen luonteeseen, sen liioittelevaan ja propagandistiseen otteeseen ja subjektiivisiin tarkoitusperiin. Tätä taustaa vasten Nerosta kertovat tekstit ovat hänen syrjäyttäjiensä selontekoa. Tacitus ja Suetonius kuuluivat senaattorisäätyyn, joka kääntyi Neroa vastaan.Neron hallituskaudesta kertovia päälähteitä pidetään yleissävyltään liian negatiivisina, mutta kokonaan niiden todistusvoimaa ei kiistetä. Monissa kohdin ne omalla tavallaan heijastavat myös totuutta. Erityisesti Tacitusta pidetään puutteistaan huolimatta tutkimisen arvoisena historioitsijana.Toisenlaisia, myötämielisiä todistuksia kertoisi Neron hallituskaudella elänyt juutalainen historioitsija Josefus. Hänen aineistoonsa emme valitettavasti pääse käsiksi, sillä se on joutunut hukkaan. Aivan tiedoitta emme kuitenkaan jää. Myös Tacitus ja Suetonius esittävät siellä täällä suopeita kommentteja Nerosta.Saamme tietää, että Neron hallituskausi alkoi suotuisissa merkeissä. Keisari vietti sovinnaista elämää ja osoitti inhimillisyyttä alamaisiaan kohtaan. Hän kieltäytyi allekirjoittamasta kuolemantuomioita ja halusi keventää verotaakkaa. Menestyksellinen ulkopolitiikka takasi rauhan, rakennustoiminta oli vilkasta, ja kirjallisuudessa koettiin nousukausi.Loppuvuodetkaan eivät liene kaikkien mielestä olleet huonoja, sillä Tacitus tietää kertoa, että roomalaiset surivat keisariaan, kun tieto hänen kuolemastaan tavoitti heidät.

Tuhopoltto tuskin tottaTutkimuskirjallisuudessa syytteet tuhopoltosta on likipitäen alusta asti asetettu kyseenalaisiksi. Jopa Tacitus epäili niiden paikkansapitävyyttä. Neron syyttömyyttä tukevat tietomme Rooman alttiudesta toistuviin tulipaloihin. Lisäksi palossa tuhoutui lukuisia kreikkalaisen taiteen mestariteoksia, näytelmiä ja näyttämörekvisiittaa, jotka olivat Nerolle erittäin rakkaita.Esiintyminen sen sijaan on mahdollinen, tosin muualla kuin keisarillisella lavalla, sillä se oli liekeissä Neron saapuessa Roomaan. Taiteilija-Nero olisi aivan varmasti nauttinut elävästä lavastuksesta - mutta tämä ei tee hänestä palon sytyttäjää.Mitä tulee kristittyjen vainoihin, on muistettava, ettei Neron oma aika tuominnut niitä. Ensimmäisen vuosisadan Roomassa kristityt, myös apostolit, olivat yhteiskuntarauhan häiritsijöitä, joista oli hyvä hankkiutua eroon. Tätä taustaa vasten Tacituksen ja Suetoniuksen moite "liiallisesta julmuudesta" voidaan nähdä kritiikkinä, jonka tarkoitus oli - jälleen kerran - osoittaa, ettei Nerosta ollut hallitsijaksi. Hän ei osannut tehdä mitään oikein, ei edes hoitaa tuhopolton jälkipyykkiä.Neron tuomitsi kristillinen jälkimaailma. Kirkolla ei ollut tarvetta pitää varhaisia kristittyjä yhteiskuntarauhan uhkaajina. Se ei myöskään halunnut pohtia - kuten nykytutkimus tekee - saattoivatko kristityt olla tuhopolton takana.Varhaiskristittyjen keskuudessa apokalyptiset näyt ja Kristuksen toinen tuleminen olivat vahvasti esillä. Nämä yhteiskuntansa hyljeksimät ihmiset odottivat pelastusta koska tahansa. On mahdollista, että jokin joukko jonkinlaisen uskonnollisen hurmoksen vallassa koetti jouduttaa tapahtumia ja sytytti tulipalon.

Järjestelmä ruokki väkivaltaaMistä lähtökohdista sitten pitäisi etsiä autenttista todistusta Neron sadistisuudesta? Riittävätkö keisarin muut terroriteot? Niitäkin on peilattava kahta taustaa vasten.Nero oli keisari ja näin ollen luonnollinen kapinahankkeiden kohde. Jokainen hänen edeltäjänsä ensimmäistä keisaria Augustusta lukuun ottamatta oli kohdannut salaliittoja. Jokainen hänen seuraajansa Marcus Aureliukseen saakka kohtasi niitä. Onko mahdotonta ajatella, että Nero toimi kuten toimi oman turvallisuutensa nimissä? Jos joku aikoi murhata keisarin, eivätkö kuolemantuomiot olleet järkipolitiikkaa eivätkä mielipuolisuutta?Mutta äidin- ja vaimonmurha on eri asia, voidaan huomauttaa. Entä siinä tapauksessa, että äiti Agrippina tiedetään aktiiviseksi poliittiseksi juonittelijaksi. Hänen nimensä yhdistetään useisiin vallananastajiin ennen vuotta 59, jolloin Nero kertoman mukaan surmautti äitinsä. Octavia-vaimokin näyttää päässeen hengestään siksi, että Nero pelkäsi asemansa puolesta. Sen sijaan vaimonmurhana aikakirjoihin jäänyt toisen vaimon kuolema oli vahinko. Raskaana ollut Poppaea menehtyi, kun Nero kiukunpuuskassaan potkaisi puolisoaan vatsaan.Toinen varteenotettava taustatekijä on Rooman keisarikunnan poliittinen järjestelmä. Keisarius ei ollut perinnöllinen, vaan kukin hallitsija valitsi itselleen mieleisensä seuraajan. Tämä ei kuitenkaan estänyt valtapeliä, ja keisariehdokkaaksi nostettiin milloin kukin vaikutusvaltainen politiikantekijä. Näin syntyi väkisinkin tilanteita, joissa toimittiin todellisten ja kuviteltujen uhkien välimaastossa. Ehkä Nero sortui liioitteluun, mutta julmuuteen tai hulluuteen pohjautuvista murhista ei useimmissa tapauksissa liene kysymys.

Tarvitaan uusia lähestymistapojaNeron maine on pysynyt ennallaan lähes 2 000 vuotta. Antiikin auktoreilla ja kirkolla on ollut omat tarkoitusperänsä mustaamiseen, mutta modernilta tiedeyhteisöltä voidaan odottaa objektiivisempaa suhtautumista. Silti keisaria edelleen lähestytään vakiintunein asentein.Vihamielisen kirjoitustradition taakse ei ole helppo tunkeutua, sillä lähteistä nouseva todistusaineisto on ristiriitaista. Tutkijoita hämmentää kaksijakoisuus, joka leimaa niin Neron hallintoa kuin hänen henkilöään. Alun hyviä vuosia seuraa melskeinen loppukausi. Väkivaltaa vierastavasta nuorukaisesta tulee tyranni, ja kuitenkin hänen kuolemaansa surraan.Neroa pidetäänkin yhtenä antiikin tutkimuksen vaikeimmista kohteista, eikä autenttista Neroa voida löytää, sillä täysin autenttinen historiankirjoitus on mahdotonta. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että historiankirjoitus on valheellista tai joutavaa. Kun pyritään erilaisiin lähestymistapoihin, syntyy keskustelua ja väittelyä, joka on tieteellisen toiminnan perusedellytyksiä. Näitä vaihtelevia tutkimusotteita soisi lopulta myös Nero-tutkimukseen.

Marianne Ojanaho on filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaa keisari Nerosta.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5222
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti