Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

Muinaisten suomalaisten parhaita kulkuteitä olivat vesistöt.

Niitä pitkin matkattiin kesällä veneellä, talvijäillä hiihtäen tai hevospelillä. Maantiet olivat alkuun vain hevosten tai ihmisten polkemia polkuja. Suuren osan vuotta ne olivat kulkukelvottomia, joko liian pehmeitä tai lumen peitossa. Kukapas niitä olisi aurannut ja millä?

Matkalaiset olivat luonnon armoilla. Silloin mentiin, kun keli antoi myöten. Keli on vanha balttilainen laina, joka alkuaan on tarkoittanut yksinkertaisesti tietä.

Balttilaista perua ovat myös reki, rattaat ja silta. Ennen siltojen rakentamista ajopelien saaminen sulan aikaan veden yli oli melkoinen haaste, ellei lähistöllä ollut sopivaa kahlaamoa. Ajoneuvot saattoi ajaa lautalle, mutta raskaan lautan kuljettaminen virran poikki ei ollut helppoa sekään.

Lauttoja on joka tapauksessa osattu rakentaa, tästä todistaa sana lautta, joka on vanha germaaninen laina. Se merkitsee jotakin pinnalla uivaa. Hyvä esimerkki on tukkilautta: puuta voi uittaa lautan muodossa, ja lauttaa voi reipas tukkijätkä käyttää kulkuneuvonaan.

Keskiajalla kruunu valjasti kansan rakentamaan teitä, siltoja ja lauttoja. Maantielautoista on myöhemmin alettu käyttää saksalaisperäistä nimitystä lossi. Tiet olivat tarpeen, jotta papit ja kruunun palvelijat pääsivät kulkemaan virkamatkoillaan. Teistä hyötyivät myös tavaraa kuljettavat kauppamiehet. Tavallinen kansa ei paljon matkustellut, ei ainakaan huvikseen.

Kevät on kelirikon aikaa. Ennen tiet rikkoutuivat aivan konkreettisesti: jäätiet sulivat, maantiet muuttuivat upottavaksi liejuksi, kulkeminen oli mahdotonta. Pakollinen pysähdys tuli myös syyssateiden aikaan. Kelirikon toinen nimitys on venäläisperäinen rospuutto, joka merkitsee myös kelirikon aikaista työttömyyttä.

Suomen itsenäistymisen jälkeen yleisten teiden rakentaminen ja kunnossapito on ollut valtion vastuulla. Nykyinen maailman meno vaatii, että tiet ovat ajokelpoisia ympäri vuoden. Kestopäällysteeseen keväisin ilmestyvät harmilliset kuopat ovat enää vain kalpea aavistus siitä, mitä on todellinen rospuutto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2007