Pomppimalla pääsee kovaa harvinaisen vähällä energialla. Kengurut ovatkin menestyksekäs eläinryhmä, johon kuuluu peräti 73 lajia. Miksi niitä kehittyi vain yhdelle mantereelle? Australian-kirjeenvaihtajamme otti selvää.



Kengurut ovatkin menestyksekäs eläinryhmä, johon kuuluu peräti 73 lajia.
Miksi niitä kehittyi vain yhdelle mantereelle? Australian-kirjeenvaihtajamme otti selvää.




Joka iltapäivä harmaaisokenguru-uros syö vihreällä patiolla Canberran Mount Stromlo -observatorion edessä. Minua korkeampi eläin ottaa lyhyillä etujaloillaan tukea maasta ja siirtyy hitaasti ja äänettömästi ruohotupsulta toiselle.

Uros on kuulemma epätavallisen suuri, vanha yksilö, joka liikkuu heimoveljiensä tapojen vastaisesti aina yksin. Joku tietää, että vahvempi uros on kirjaimellisesti potkaissut sen laumasta.

Todennäköisesti joka ikinen suomalainen tunnistaisi tämän eläimen kenguruksi. Harmaaisokenguru (Macropus giganteus) sattuu olemaan juuri lastenkirjoista ja luontodokumenteista tuttua tyyppiä. Mutta kenguruita on yllättävän monenlaisia, yhteensä 73 lajia: pienimmät ovat puolikiloisia, suurimmat 80-kiloisia.

Osa hyppii aavikolla pitkiä matkoja, osa elelee kivikoilla ja - usko tai älä - jotkin lajit kiipeilevät puissa.

Australialaisesta opossumista kehittyneet kengurut ovatkin aikojen kuluessa sopeutuneet rivakasti erilaisiin oloihin. Tätä nykyä ne muodostavat jo kolmanneksen kaikista Australian mantereen pussillisista. Muualla niitä ei ole. Miksei?


Pussi kiehtoi kuningatarta

Pussieläin tuli eurooppalaisille tutuksi jo 1500-luvulla, kun Vicente Yáñez Pinzón toi Espanjan kuningatar Isabellalle ja kuningas Ferdinandille Uudesta maailmasta eli Amerikasta opossumin jälkeläisineen. Poikanen tosin kuoli jo matkalla, ja emokin oli eloton, kun kuningatar työnsi sormensa sen "toiseen" vatsaan.

Pussi hämmästytti eurooppalaistutkijoita. Puhalsiko emo pikkuriikkisen poikasen sinne sieraimistaan, vai kasvoiko jälkeläinen nännin päästä kuin silmu ikään?

420 vuotta myöhemmin keksittiin, että piskuinen ryömii pussiin itse, vaikka onkin vasta pelkkä sikiö, täysin sokea ja kuuro.

Poikanen onnistuu kuitenkin kiinnittymään emon nänniin, jonka maito eroaa melko lailla muiden nisäkkäiden maidosta. Useimpien pussieläinten maidon koostumus myös muuttuu poikasen kehittyessä.

- Kengurun maidossa on aluksi paljon sokeria ja vähän rasvaa ja proteiineja. Myöhemmin tilanne vaihtuu päinvastaiseksi, kuvailee Sydneyssä sijaitsevan Macquarie-yliopiston biologi Mark Eldridge.

- Useimmat kengurut synnyttävät uuden poikasen, kun entinen vielä imee. Niinpä emo tuottaa kahteen nänniinsä samaan aikaan kahta aivan erilaista maitoa.

Poikanen imee vuoden-puolitoista sen mukaan, mistä lajista on kyse.

Kenguru kuuluu siis pussieläimiin, joiden fossiileja on löytynyt jokaiselta mantereelta. Toistaiseksi vanhin, 120 miljoonan vuoden ikäinen pussieläimen kivettymä on peräisin Kiinasta. Kuitenkin vain Australian alueella, johon lasketaan myös Uusi-Guinea, pussieläimistä kehittyi kenguruita.


Ensimmäiset tavatut kengurut syötiin

Kapteeni Don Diego de Prado y Tovar merkitsi ensimmäinen eurooppalaisen kenguruhavainnon lokikirjaansa vuonna 1606:

"Tapoimme tänään eläimen, joka muistuttaa koiraa. Se on pienempi kuin vinttikoira, ja sen häntä on paljaan suomuinen kuin käärme. - - Söimme eläimen, ja se maistui peuralta." Ruoan tuntomerkit sopivat Thylogale-suvun vallabeihin.

Kapinasta kuuluisaa Batavia-laivaa komentanut Francisco Pelsaert haaksirikkoutui Australian rannikolle vuonna 1625. Hänkin kuvailee eläintä, jolla on hämmästyttävä pussi, lyhyet etujalat ja loikkiva liikkumistapa. Pussissa oli poikanen.

Ja taas tuntemattomasta valmistettiin ruokaa, ja hyvää oli. Tällä kertaa ateria oli todennäköisesti harmaaselkäkengurua (Macropus eugenii).

Vuonna 1826 hollantilaiset tutkijat rantautuivat Uuteen-Guineaan. He ottivat sieltä mukaansa neljä eläintä, jotka olivat tieteelle tuntemattomia. He eivät aikoneet popsia niitä, mutta kun laivalla puhkesi malariaepidemia, eläimet syötettiin sairaille.

Salomon Muller, joka oli yksi harvoista hengissä selvinneistä, kuvaili jänispaistin tapaan valmistettuja liha-aterioita todella herkullisiksi. Nyt tiedämme, että kyse oli puukengurusta. Laji nimettiin gastronomisista syistä Dendrolagus lagosiksi, joka on kreikkaa ja tarkoittaa puujänistä.


Kenguru puussa - naurettava ajatus?

Noin 45 vuotta myöhemmin eurooppalaiset löysivät puukenguruita Australian Queenslandista. Tarkemmin sanoen retkueen alkuasukasopas Jerry näki vallabimaisen eläimen, joka loikki maassa kenguruiden tapaan mutta pakeni häirittäessä ketterästi puuhun.




Kenguruiden ruoansulatus toimii märehtijöiden tavoin, mutta kenguruiden mahan mikrobit eivät tuota metaania. Tässä ne eroavat kotoisista lehmistämme, joista kukin tupruttaa joka päivä keskimäärin 250 litraa tätä kasvihuonekaasua.












Kehittyivät alun perin puueläimistä

- Sekä fossiililöydösten että geneettisen tiedon perusteella näyttää siltä, että kengurut ovat australialaisen opossumin lähisukulaisia. Siksi ne kehittyivät mitä todennäköisimmin puussa elävästä opossumin kaltaisesta nelijalkaisesta, Eldridge kuvailee.




Ammutaan kuin hirviä


Australiassa ei ole ainoatakaan kengurufarmia, vaan kaikki myytävät kengurutuotteet saadaan villieläimistä. Kenguruita harvennetaan, koska ne kilpailevat karjan laidunmaista ja aiheuttavat liikenneonnettomuuksia. Idea on siis sama kuin Suomen vuosittaisissa hirvijahdeissa.

Etenkin suuret kengurut ovat hyötyneet ihmisen raivaamista laidunmaista. Niitä arvioidaan olevan nyt huomattavasti enemmän kuin valkoisen miehen rantautuessa Australiaan yli 200 vuotta sitten, ja ne lisääntyvät nopeasti.
Kenguruiden vuosittainen korjuu - kuten Australian hallitus ampumista nimittää - on maailman suurin villieläinten lahtaus. 90 prosenttia saaliista on suuria harmaaisokenguruita (Macropus giganteus), ruskoisokenguruita (M. fuliginosus), jättikenguruita (M. rufus) ja isokenguruita (M. robustus).

Superherkullisia puukenguruita ei Australiassa metsästetä lainkaan.
Jahtia säännöstellään tarkasti. Kukin osavaltio esittää lentokonelaskentoihin perustuvat arviot eri lajien yksilömäärästä, ja liittovaltio määrittelee tappokiintiön, jolla kantoja pienennetään 10-20 prosenttia. Tämä tarkoittaa käytännössä neljästä seitsemään miljoonaa yksilöä. Lahdista huolehtivat täysipäiväiset kenguruntappajat ja erityisluvan saaneet metsästäjät.

Myös viljelijä tai karjankasvattaja voi anoa kaatolupaa, jos katsoo kenguruiden haittaavan elinkeinoaan. Tällöin ruhot on kuitenkin jätettävä luontoon. Kaupassa oleva kengurun liha ja nahka ovat siis peräisin vuosittaisesta kengurujahdista.
Suurin osa lihasta menee vientiin.

Eurooppaan sitä tuotiin ensimmäisen kerran jo 1959. Vielä kymmenisen vuotta sitten australialaiset itse vierastivat vaakunaeläimensä syöntiä, mutta nyt osa paikallisistakin arvostaa sen riistanmakua.
Ihmisen lisäksi kenguruita syövät suuret pytonkäärmeet, dingot ja kotkat. Myös valkoisten ihmisten tuomat koirat, kissat ja ketut vainoavat kenguruita.











Kalliokiipeilijöistä taas oksille

Noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten osa vallabeista alkoi käyttää hyväkseen sademetsien alta paljastuneita kivikkoja. Eläimet etsivät kallioiden välistä suojaa, ruokaa ja kosteutta.

Mark Eldridge kertoo, että kalliovallabit ovat kooltaan pienehköjä: 1-12 kilon painoisia. Niiden kehon takaosa on roteva, ja niiden jalat ovat lyhyemmät kuin muiden kenguruiden.

Kalliovallabit ovat ketteriä ja liikkuvat salakavalassa kivikossa arvokkaan luontevasti. Niiden liereä häntä on joustavampi kuin muiden kenguruiden. Sen avulla ne saattavat muuttaa hypyn suuntaa jopa ilmassa.

- Kalliovallabien jalkapohjat ovat joustavan huokoiset ja nystermäiset, Eldridge kuvailee. - Ne pitävät hyvin epätasaisella ja rosoisella pinnalla.

Katson keltakalliovallabin (Petrogale xanthopus) kuvaa. - Se on kirkkaan keltaoransseine raajoineen yksi silmiinpistävimmistä lajeista, Eldridge huomauttaa. Kuvassa sen korvatkin näyttävät keltaisilta. Suurisilmäistä eläintä on ilo ihailla.

Näistä kivillä kiipeilijöistä kehittyivät puukengurut, jotka ottivat Australian mantereen ekosysteemissä apinoiden paikan. Dna-tutkimusten mukaan ne erosivat Thylogale-suvun vallabeista ja kalliovallabeista noin 7,5 miljoonaa vuotta sitten.


Ponnahtelijasta loikkijaksi

Vallabien lisäksi mantereella oli tuolloin myskikenguruita. Nämä puolikiloiset, rottakenguruihin kuuluvat eläimet poikkeavat muista kenguruista. Myskikengurut saavat kerralla koko joukon poikasia yhden sijasta, eivätkä ne hypi.

Pienistä myskikenguruista kuitenkin kehittyivät ruohoarojen loikkijat - ne oikeat kengurut.

- Todennäköisesti tavallinen laukka kehittyi nelijalkaisten ponnahtavaksi käynniksi, josta puolestaan muotoutui kahdella jalalla hyppiminen, Eldridge pohtii.

- Jotain tämän suuntaista voi nähdä vertaamalla nykyään eläviä rottakenguruita keskenään. Myskikenguru ei hypi vaan ponnahtelee. Potorous-suvun rottakengurutkin ponnahtelevat enimmäkseen, mutta vaaran uhatessa ne hyppivät tiehensä. Bettongia-suvun rottakengurut puolestaan pelkästään hyppivät.


Avomaalla lujaa ja taloudellisesti

Mutta miksi hyppiä, kun kävelemälläkin pääsee? Aukealla aavikolla elävän eläimen on etsittävä ruokansa laajalta alueelta ja päästävä vikkelästi pakoon avomaan juoksevia petoja. Lisäksi kuivalla elävän on säästettävä energiaa aina kun mahdollista, ja kahdella jalalla hyppimällä liikkuu yllättävän lujaa ja taloudellisesti.

Kengurun jalat toimivat kuin jouset. Loikkien tehokkuus perustuu osaltaan siihen, että jousena toimii akillesjänne, joka yhdistää kantapään pohkeeseen. Jänne kuluttaa näet vähemmän energiaa kuin lihas.

Toiseksi suuret takajalat saavat eläimen sisäelimet toimimaan mäntänä. Joka kerta, kun jalat irtautuvat maasta, sisäelimet siirtyvät ylös ja pallea puristaa keuhkoista ilmaa. Kun kenguru laskeutuu, pallea siirtyy alas ja syntynyt imu vetää ilmaa keuhkoihin. Näin kuluu vähemmän energiaa ja happea kuin laukassa. Itse asiassa kenguru kuluttaa energiaa tiettyyn rajaan asti sitä vähemmän, mitä lujempaa se loikkii!

Pussissa oleva poikanen ei pahasti hidasta emon menoa, mutta joskus emo saattaa uhrata jälkeläisensä päästäkseen pakoon.

Vahingossa poikanen ei kuitenkaan putoa kyydistä, sillä pussin suuta reunustavat tahdonalaiset lihakset, joilla emo voi halutessaan sulkea pussin. Samoilla lihaksilla emo estää imemisen lopettaneelta poikaselta pääsyn pussiin.


Mikseivät lehmätkin pompi?

Hyppiminen kuulostaa kaikin puolin oivalta liikkumistavalta. Mikseivät muut suuret nisäkkäät sitten hypi? Eikö olisi ilo seurata pellolla pomppivaa karjaa!

- Hyppiminen kehittyi evoluutiossa useita kertoja eri paikoissa. Erityisesti monet aavikkorotat hyppivät. Mutta on totta, että suuret nisäkkäät eivät hypi. Luultavasti syy on siinä, että hyppiminen rasittaa kovasti niveliä ja takajalkojen luita ja rasitus kasvaa koon mukana, sanoo Mark Eldridge.

- Siksi hyppijöiden luut ovat lujempia ja vähemmän joustavia kuin neljällä jalalla käyskentelevien. Koska pussieläimet synnyttävät hyvin pieniä poikasia, niiden lantion on varaa olla jäykkä ja luja, toisin kuin sellaisten nisäkkäiden, jotka synnyttävät suuria jälkeläisiä.




Karkulaisina Euroopassa


Eläintarhoista ja yksityisistä kokoelmista enimmäkseen 1930- ja 1940-luvuilla karanneet kengurut ovat muodostaneet pieniä yhdyskuntia Havaijiin, Englantiin ja Saksaan. Kenguruita on istutettu myös Uuteen-Seelantiin.



Jopa raskaus tauolle kuivassa

Kengurut ovat sopeutuneet Australian mantereen kuiviin oloihin täydellisesti. Hyppiminen on selvä osoitus tästä. Mutta myös niiden vesitalous on ekonomista.

Kengurut tarvitsevat saman määrän vettä kuin kamelit eli noin neljänneksen siitä mitä nautakarja ja lampaat. Kengurun ei tarvitse juoda, vaan se saa veden syömästään kasvillisuudesta, eikä kahdenkymmenen prosentin ruumiinpainon menetys kuivina jaksoina vielä vahingoita sitä.

Kaiken kukkuraksi kengurut voivat jopa pysäyttää raskauden kuivuuden takia. Hedelmöitynyt munasolu jakautuu ensin normaalisti, mutta kun se on noin sadan solun kokoinen, se saattaa jäädä odottamaan.

Kehon seis-nappula kytkeytyy, jos emolla on jo toinen pieni poikanen pussissa, mutta se kytkeytyy myös, jos kuivuus ja sen mukana ruokapula uhkaa. Kun olot paranevat, munasolu jatkaa kehitystään.


Australian kuivuus etuna kantamuodoille

Nykykengurut ovat sopeutuneet mitä erilaisimpiin oloihin ja menestyneet erinomaisesti kotimaissaan eli Australiassa ja osassa Uutta-Guineaa. Kenguruita edeltäneet pussieläimet olivat kuitenkin alun alkaen kosmopoliitteja.

- Pussieläimet ilmeisesti kehittyivät pohjoisella pallonpuoliskolla. Ne päätyivät Australiaan Etelä-Amerikan ja Etelämantereen kautta, kun kaikki kolme mannerta olivat vielä yhdessä. Uusi-Guinea syntyi myöhemmin, kun Australian manner liikkui pohjoiseen ja törmäsi Aasiaan. Sinne pussieläimet näyttävät siirtyneen siis Australiasta, Eldridge aloittaa.

Nyt pussieläimiä on vain Etelä-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa-Guineassa. Australian mantereen pussieläimistä kehittyi nopeasti kokonainen liuta eri lajeja. Miksei muualla?

- Perinteinen näkökanta on se, että pussieläimet säilyivät Australiassa hengissä vain siksi, että muut nisäkkäät tulivat sinne kilpasille vasta hiljattain, jatkaa Eldridge, joka on erikoistunut kenguruiden genetiikkaan.

Hän ei itse ole perinteisellä kannalla.

- Vaihtoehtoinen tulkinta, jota fossiililöydöt tukevat, on se, että Australiassa oli muita eläimiä pussieläinten levittäytyessä tänne Etelä-Amerikasta mutta pussieläimet sopeutuivat kuivuvalle mantereelle niitä paremmin. Muut eläimet siis kuolivat sukupuuttoon. Asia on kuitenkin hyvin monimutkainen.

Australia oli siis sattumalta oikea paikka kenguruiden kantamuodoille, ja eristyneisyys piti huolen siitä, ettei sinne enää myöhemmin päässyt muualla pussieläimet voittaneita eläimiä. Niinpä sinne kehittyi kymmenen miljoonaa vuotta sitten oikeiden kenguruiden näköisiä loikkijoita.


Kenguruiden viehätys säilyy

Suurta uroskengurua ei enää näy Mount Stromlo -observatorion edessä, mutta sen lajitoverit jähmettyvät tuijottamaan meitä, kun kävelemme observatorion pysäköintialueelle. Pussista kurkistava pää yrittää yltää ruohoon, mutta emo ei kumarru vielä.

- Totta kai kenguruihin tottuu, mutta niiden näkeminen tuntuu silti yhä jännittävältä, pohtii Mark Eldridge. - Ne ovat ainutlaatuisina eläimiä, outoja ja lumoavia.


Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Vuoden 2006 hän asui Australiassa.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.