Pomppimalla pääsee kovaa harvinaisen vähällä energialla. Kengurut ovatkin menestyksekäs eläinryhmä, johon kuuluu peräti 73 lajia. Miksi niitä kehittyi vain yhdelle mantereelle? Australian-kirjeenvaihtajamme otti selvää.



Kengurut ovatkin menestyksekäs eläinryhmä, johon kuuluu peräti 73 lajia.
Miksi niitä kehittyi vain yhdelle mantereelle? Australian-kirjeenvaihtajamme otti selvää.




Joka iltapäivä harmaaisokenguru-uros syö vihreällä patiolla Canberran Mount Stromlo -observatorion edessä. Minua korkeampi eläin ottaa lyhyillä etujaloillaan tukea maasta ja siirtyy hitaasti ja äänettömästi ruohotupsulta toiselle.

Uros on kuulemma epätavallisen suuri, vanha yksilö, joka liikkuu heimoveljiensä tapojen vastaisesti aina yksin. Joku tietää, että vahvempi uros on kirjaimellisesti potkaissut sen laumasta.

Todennäköisesti joka ikinen suomalainen tunnistaisi tämän eläimen kenguruksi. Harmaaisokenguru (Macropus giganteus) sattuu olemaan juuri lastenkirjoista ja luontodokumenteista tuttua tyyppiä. Mutta kenguruita on yllättävän monenlaisia, yhteensä 73 lajia: pienimmät ovat puolikiloisia, suurimmat 80-kiloisia.

Osa hyppii aavikolla pitkiä matkoja, osa elelee kivikoilla ja - usko tai älä - jotkin lajit kiipeilevät puissa.

Australialaisesta opossumista kehittyneet kengurut ovatkin aikojen kuluessa sopeutuneet rivakasti erilaisiin oloihin. Tätä nykyä ne muodostavat jo kolmanneksen kaikista Australian mantereen pussillisista. Muualla niitä ei ole. Miksei?


Pussi kiehtoi kuningatarta

Pussieläin tuli eurooppalaisille tutuksi jo 1500-luvulla, kun Vicente Yáñez Pinzón toi Espanjan kuningatar Isabellalle ja kuningas Ferdinandille Uudesta maailmasta eli Amerikasta opossumin jälkeläisineen. Poikanen tosin kuoli jo matkalla, ja emokin oli eloton, kun kuningatar työnsi sormensa sen "toiseen" vatsaan.

Pussi hämmästytti eurooppalaistutkijoita. Puhalsiko emo pikkuriikkisen poikasen sinne sieraimistaan, vai kasvoiko jälkeläinen nännin päästä kuin silmu ikään?

420 vuotta myöhemmin keksittiin, että piskuinen ryömii pussiin itse, vaikka onkin vasta pelkkä sikiö, täysin sokea ja kuuro.

Poikanen onnistuu kuitenkin kiinnittymään emon nänniin, jonka maito eroaa melko lailla muiden nisäkkäiden maidosta. Useimpien pussieläinten maidon koostumus myös muuttuu poikasen kehittyessä.

- Kengurun maidossa on aluksi paljon sokeria ja vähän rasvaa ja proteiineja. Myöhemmin tilanne vaihtuu päinvastaiseksi, kuvailee Sydneyssä sijaitsevan Macquarie-yliopiston biologi Mark Eldridge.

- Useimmat kengurut synnyttävät uuden poikasen, kun entinen vielä imee. Niinpä emo tuottaa kahteen nänniinsä samaan aikaan kahta aivan erilaista maitoa.

Poikanen imee vuoden-puolitoista sen mukaan, mistä lajista on kyse.

Kenguru kuuluu siis pussieläimiin, joiden fossiileja on löytynyt jokaiselta mantereelta. Toistaiseksi vanhin, 120 miljoonan vuoden ikäinen pussieläimen kivettymä on peräisin Kiinasta. Kuitenkin vain Australian alueella, johon lasketaan myös Uusi-Guinea, pussieläimistä kehittyi kenguruita.


Ensimmäiset tavatut kengurut syötiin

Kapteeni Don Diego de Prado y Tovar merkitsi ensimmäinen eurooppalaisen kenguruhavainnon lokikirjaansa vuonna 1606:

"Tapoimme tänään eläimen, joka muistuttaa koiraa. Se on pienempi kuin vinttikoira, ja sen häntä on paljaan suomuinen kuin käärme. - - Söimme eläimen, ja se maistui peuralta." Ruoan tuntomerkit sopivat Thylogale-suvun vallabeihin.

Kapinasta kuuluisaa Batavia-laivaa komentanut Francisco Pelsaert haaksirikkoutui Australian rannikolle vuonna 1625. Hänkin kuvailee eläintä, jolla on hämmästyttävä pussi, lyhyet etujalat ja loikkiva liikkumistapa. Pussissa oli poikanen.

Ja taas tuntemattomasta valmistettiin ruokaa, ja hyvää oli. Tällä kertaa ateria oli todennäköisesti harmaaselkäkengurua (Macropus eugenii).

Vuonna 1826 hollantilaiset tutkijat rantautuivat Uuteen-Guineaan. He ottivat sieltä mukaansa neljä eläintä, jotka olivat tieteelle tuntemattomia. He eivät aikoneet popsia niitä, mutta kun laivalla puhkesi malariaepidemia, eläimet syötettiin sairaille.

Salomon Muller, joka oli yksi harvoista hengissä selvinneistä, kuvaili jänispaistin tapaan valmistettuja liha-aterioita todella herkullisiksi. Nyt tiedämme, että kyse oli puukengurusta. Laji nimettiin gastronomisista syistä Dendrolagus lagosiksi, joka on kreikkaa ja tarkoittaa puujänistä.


Kenguru puussa - naurettava ajatus?

Noin 45 vuotta myöhemmin eurooppalaiset löysivät puukenguruita Australian Queenslandista. Tarkemmin sanoen retkueen alkuasukasopas Jerry näki vallabimaisen eläimen, joka loikki maassa kenguruiden tapaan mutta pakeni häirittäessä ketterästi puuhun.




Kenguruiden ruoansulatus toimii märehtijöiden tavoin, mutta kenguruiden mahan mikrobit eivät tuota metaania. Tässä ne eroavat kotoisista lehmistämme, joista kukin tupruttaa joka päivä keskimäärin 250 litraa tätä kasvihuonekaasua.












Kehittyivät alun perin puueläimistä

- Sekä fossiililöydösten että geneettisen tiedon perusteella näyttää siltä, että kengurut ovat australialaisen opossumin lähisukulaisia. Siksi ne kehittyivät mitä todennäköisimmin puussa elävästä opossumin kaltaisesta nelijalkaisesta, Eldridge kuvailee.




Ammutaan kuin hirviä


Australiassa ei ole ainoatakaan kengurufarmia, vaan kaikki myytävät kengurutuotteet saadaan villieläimistä. Kenguruita harvennetaan, koska ne kilpailevat karjan laidunmaista ja aiheuttavat liikenneonnettomuuksia. Idea on siis sama kuin Suomen vuosittaisissa hirvijahdeissa.

Etenkin suuret kengurut ovat hyötyneet ihmisen raivaamista laidunmaista. Niitä arvioidaan olevan nyt huomattavasti enemmän kuin valkoisen miehen rantautuessa Australiaan yli 200 vuotta sitten, ja ne lisääntyvät nopeasti.
Kenguruiden vuosittainen korjuu - kuten Australian hallitus ampumista nimittää - on maailman suurin villieläinten lahtaus. 90 prosenttia saaliista on suuria harmaaisokenguruita (Macropus giganteus), ruskoisokenguruita (M. fuliginosus), jättikenguruita (M. rufus) ja isokenguruita (M. robustus).

Superherkullisia puukenguruita ei Australiassa metsästetä lainkaan.
Jahtia säännöstellään tarkasti. Kukin osavaltio esittää lentokonelaskentoihin perustuvat arviot eri lajien yksilömäärästä, ja liittovaltio määrittelee tappokiintiön, jolla kantoja pienennetään 10-20 prosenttia. Tämä tarkoittaa käytännössä neljästä seitsemään miljoonaa yksilöä. Lahdista huolehtivat täysipäiväiset kenguruntappajat ja erityisluvan saaneet metsästäjät.

Myös viljelijä tai karjankasvattaja voi anoa kaatolupaa, jos katsoo kenguruiden haittaavan elinkeinoaan. Tällöin ruhot on kuitenkin jätettävä luontoon. Kaupassa oleva kengurun liha ja nahka ovat siis peräisin vuosittaisesta kengurujahdista.
Suurin osa lihasta menee vientiin.

Eurooppaan sitä tuotiin ensimmäisen kerran jo 1959. Vielä kymmenisen vuotta sitten australialaiset itse vierastivat vaakunaeläimensä syöntiä, mutta nyt osa paikallisistakin arvostaa sen riistanmakua.
Ihmisen lisäksi kenguruita syövät suuret pytonkäärmeet, dingot ja kotkat. Myös valkoisten ihmisten tuomat koirat, kissat ja ketut vainoavat kenguruita.











Kalliokiipeilijöistä taas oksille

Noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten osa vallabeista alkoi käyttää hyväkseen sademetsien alta paljastuneita kivikkoja. Eläimet etsivät kallioiden välistä suojaa, ruokaa ja kosteutta.

Mark Eldridge kertoo, että kalliovallabit ovat kooltaan pienehköjä: 1-12 kilon painoisia. Niiden kehon takaosa on roteva, ja niiden jalat ovat lyhyemmät kuin muiden kenguruiden.

Kalliovallabit ovat ketteriä ja liikkuvat salakavalassa kivikossa arvokkaan luontevasti. Niiden liereä häntä on joustavampi kuin muiden kenguruiden. Sen avulla ne saattavat muuttaa hypyn suuntaa jopa ilmassa.

- Kalliovallabien jalkapohjat ovat joustavan huokoiset ja nystermäiset, Eldridge kuvailee. - Ne pitävät hyvin epätasaisella ja rosoisella pinnalla.

Katson keltakalliovallabin (Petrogale xanthopus) kuvaa. - Se on kirkkaan keltaoransseine raajoineen yksi silmiinpistävimmistä lajeista, Eldridge huomauttaa. Kuvassa sen korvatkin näyttävät keltaisilta. Suurisilmäistä eläintä on ilo ihailla.

Näistä kivillä kiipeilijöistä kehittyivät puukengurut, jotka ottivat Australian mantereen ekosysteemissä apinoiden paikan. Dna-tutkimusten mukaan ne erosivat Thylogale-suvun vallabeista ja kalliovallabeista noin 7,5 miljoonaa vuotta sitten.


Ponnahtelijasta loikkijaksi

Vallabien lisäksi mantereella oli tuolloin myskikenguruita. Nämä puolikiloiset, rottakenguruihin kuuluvat eläimet poikkeavat muista kenguruista. Myskikengurut saavat kerralla koko joukon poikasia yhden sijasta, eivätkä ne hypi.

Pienistä myskikenguruista kuitenkin kehittyivät ruohoarojen loikkijat - ne oikeat kengurut.

- Todennäköisesti tavallinen laukka kehittyi nelijalkaisten ponnahtavaksi käynniksi, josta puolestaan muotoutui kahdella jalalla hyppiminen, Eldridge pohtii.

- Jotain tämän suuntaista voi nähdä vertaamalla nykyään eläviä rottakenguruita keskenään. Myskikenguru ei hypi vaan ponnahtelee. Potorous-suvun rottakengurutkin ponnahtelevat enimmäkseen, mutta vaaran uhatessa ne hyppivät tiehensä. Bettongia-suvun rottakengurut puolestaan pelkästään hyppivät.


Avomaalla lujaa ja taloudellisesti

Mutta miksi hyppiä, kun kävelemälläkin pääsee? Aukealla aavikolla elävän eläimen on etsittävä ruokansa laajalta alueelta ja päästävä vikkelästi pakoon avomaan juoksevia petoja. Lisäksi kuivalla elävän on säästettävä energiaa aina kun mahdollista, ja kahdella jalalla hyppimällä liikkuu yllättävän lujaa ja taloudellisesti.

Kengurun jalat toimivat kuin jouset. Loikkien tehokkuus perustuu osaltaan siihen, että jousena toimii akillesjänne, joka yhdistää kantapään pohkeeseen. Jänne kuluttaa näet vähemmän energiaa kuin lihas.

Toiseksi suuret takajalat saavat eläimen sisäelimet toimimaan mäntänä. Joka kerta, kun jalat irtautuvat maasta, sisäelimet siirtyvät ylös ja pallea puristaa keuhkoista ilmaa. Kun kenguru laskeutuu, pallea siirtyy alas ja syntynyt imu vetää ilmaa keuhkoihin. Näin kuluu vähemmän energiaa ja happea kuin laukassa. Itse asiassa kenguru kuluttaa energiaa tiettyyn rajaan asti sitä vähemmän, mitä lujempaa se loikkii!

Pussissa oleva poikanen ei pahasti hidasta emon menoa, mutta joskus emo saattaa uhrata jälkeläisensä päästäkseen pakoon.

Vahingossa poikanen ei kuitenkaan putoa kyydistä, sillä pussin suuta reunustavat tahdonalaiset lihakset, joilla emo voi halutessaan sulkea pussin. Samoilla lihaksilla emo estää imemisen lopettaneelta poikaselta pääsyn pussiin.


Mikseivät lehmätkin pompi?

Hyppiminen kuulostaa kaikin puolin oivalta liikkumistavalta. Mikseivät muut suuret nisäkkäät sitten hypi? Eikö olisi ilo seurata pellolla pomppivaa karjaa!

- Hyppiminen kehittyi evoluutiossa useita kertoja eri paikoissa. Erityisesti monet aavikkorotat hyppivät. Mutta on totta, että suuret nisäkkäät eivät hypi. Luultavasti syy on siinä, että hyppiminen rasittaa kovasti niveliä ja takajalkojen luita ja rasitus kasvaa koon mukana, sanoo Mark Eldridge.

- Siksi hyppijöiden luut ovat lujempia ja vähemmän joustavia kuin neljällä jalalla käyskentelevien. Koska pussieläimet synnyttävät hyvin pieniä poikasia, niiden lantion on varaa olla jäykkä ja luja, toisin kuin sellaisten nisäkkäiden, jotka synnyttävät suuria jälkeläisiä.




Karkulaisina Euroopassa


Eläintarhoista ja yksityisistä kokoelmista enimmäkseen 1930- ja 1940-luvuilla karanneet kengurut ovat muodostaneet pieniä yhdyskuntia Havaijiin, Englantiin ja Saksaan. Kenguruita on istutettu myös Uuteen-Seelantiin.



Jopa raskaus tauolle kuivassa

Kengurut ovat sopeutuneet Australian mantereen kuiviin oloihin täydellisesti. Hyppiminen on selvä osoitus tästä. Mutta myös niiden vesitalous on ekonomista.

Kengurut tarvitsevat saman määrän vettä kuin kamelit eli noin neljänneksen siitä mitä nautakarja ja lampaat. Kengurun ei tarvitse juoda, vaan se saa veden syömästään kasvillisuudesta, eikä kahdenkymmenen prosentin ruumiinpainon menetys kuivina jaksoina vielä vahingoita sitä.

Kaiken kukkuraksi kengurut voivat jopa pysäyttää raskauden kuivuuden takia. Hedelmöitynyt munasolu jakautuu ensin normaalisti, mutta kun se on noin sadan solun kokoinen, se saattaa jäädä odottamaan.

Kehon seis-nappula kytkeytyy, jos emolla on jo toinen pieni poikanen pussissa, mutta se kytkeytyy myös, jos kuivuus ja sen mukana ruokapula uhkaa. Kun olot paranevat, munasolu jatkaa kehitystään.


Australian kuivuus etuna kantamuodoille

Nykykengurut ovat sopeutuneet mitä erilaisimpiin oloihin ja menestyneet erinomaisesti kotimaissaan eli Australiassa ja osassa Uutta-Guineaa. Kenguruita edeltäneet pussieläimet olivat kuitenkin alun alkaen kosmopoliitteja.

- Pussieläimet ilmeisesti kehittyivät pohjoisella pallonpuoliskolla. Ne päätyivät Australiaan Etelä-Amerikan ja Etelämantereen kautta, kun kaikki kolme mannerta olivat vielä yhdessä. Uusi-Guinea syntyi myöhemmin, kun Australian manner liikkui pohjoiseen ja törmäsi Aasiaan. Sinne pussieläimet näyttävät siirtyneen siis Australiasta, Eldridge aloittaa.

Nyt pussieläimiä on vain Etelä-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa-Guineassa. Australian mantereen pussieläimistä kehittyi nopeasti kokonainen liuta eri lajeja. Miksei muualla?

- Perinteinen näkökanta on se, että pussieläimet säilyivät Australiassa hengissä vain siksi, että muut nisäkkäät tulivat sinne kilpasille vasta hiljattain, jatkaa Eldridge, joka on erikoistunut kenguruiden genetiikkaan.

Hän ei itse ole perinteisellä kannalla.

- Vaihtoehtoinen tulkinta, jota fossiililöydöt tukevat, on se, että Australiassa oli muita eläimiä pussieläinten levittäytyessä tänne Etelä-Amerikasta mutta pussieläimet sopeutuivat kuivuvalle mantereelle niitä paremmin. Muut eläimet siis kuolivat sukupuuttoon. Asia on kuitenkin hyvin monimutkainen.

Australia oli siis sattumalta oikea paikka kenguruiden kantamuodoille, ja eristyneisyys piti huolen siitä, ettei sinne enää myöhemmin päässyt muualla pussieläimet voittaneita eläimiä. Niinpä sinne kehittyi kymmenen miljoonaa vuotta sitten oikeiden kenguruiden näköisiä loikkijoita.


Kenguruiden viehätys säilyy

Suurta uroskengurua ei enää näy Mount Stromlo -observatorion edessä, mutta sen lajitoverit jähmettyvät tuijottamaan meitä, kun kävelemme observatorion pysäköintialueelle. Pussista kurkistava pää yrittää yltää ruohoon, mutta emo ei kumarru vielä.

- Totta kai kenguruihin tottuu, mutta niiden näkeminen tuntuu silti yhä jännittävältä, pohtii Mark Eldridge. - Ne ovat ainutlaatuisina eläimiä, outoja ja lumoavia.


Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Vuoden 2006 hän asui Australiassa.

Suomalaistutkija havaitsi, että maaseudun monimuotoinen luonto saattaa suojata koiria allergialta. Se antaa tukea biodiversiteettihypoteesille.

Kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla. Vähiten allergioita on koirilla, jotka elävät maalla maalaismaiseen tapaan monilapsisessa, muitakin eläimiä omistavassa perheessä ja saavat ulkoilla vapaasti kotipihalla.

Tällaisia asioita koirista Jenni Lehtimäki sai selville väitöstutkimuksessaan, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Ihmisistä tosin ei samanlaista yhteyttä löytynyt allergioiden ja asuinpaikan väliltä.

Lehtimäki testasi biodiversiteettihypoteesia. Sen mukaan immuunijärjestelmämme häiriintyy ja allergian tapaiset tulehdusperäiset sairaudet lisääntyvät, kun ympäristön monimuotoisuus hupenee ja me altistumme entistä vähemmille luonnon mikrobeille.

Väitöskirja koostui neljästä tutkimuksesta, joista kaksi käsitteli lapsia ja kaksi lemmikkikoiria.

Kummassakaan lapsitutkimuksessa ei löytynyt merkittävää yhteyttä allergioiden ja ihon mikrobien tai luonnon monimuotoisuuden välillä.

Toisin oli lemmikkien laita. Koiranomistajille suunnatun kyslytutkimusken mukaan sairaimpia olivat kaupunkilaiskoirat, joista noin 17 prosentilla oli allergiaa. Maalla osuus oli viitisen prosenttia.

”Kysely osoittaa ensimmäistä kertaa urbaanin ympäristön ja muun nisäkkään kuin ihmisen allergian välisen yhteyden”, Lehtimäki kertoo.

Vielä selvemmän näytön tarjoaa neljäs tutkimus, johon osallistui yhteensä 170 labradorinnoutajaa ja suomenlapinkoiraa.

Se paljasti, että eniten allergioista kärsivät kaupungissa esimerkiksi kerrostalossa asuvat koirat, joilla on ”urbaani elämäntyyli”. Niiden hoidosta vastaa yksi ihminen, joka harrastaa monenlaista ja lenkkeilee paljon koiran kanssa.

Harvinaisimpia allergiat ovat maalaiseen tapaan maalla elävillä koirilla. Niiden iholla on viljalti ympäristöstä peräisin olevia bakteereja.

Lehtimäki ihmettelee, miksi ympäristön ja allergian yhteys tuli ilmi koirilla muttei lapsilla.

”Allergia on monimutkainen sairaus ja ihmiselämä on monimutkaista, mikä saattaa piilottaa ympäristön vaikutuksen”, hän miettii.

Täysin piiloon ihminen ei kuitenkaan jäänyt. Kyselytutkimuksessa paljastui, että jos allergia vaivaa koiraa, omistajakin on todennäköisesti allergikko. Tämä johtuu epäilemättä jostain yhteisestä tekijästä koiran ja omistajan elämäntavoissa tai ympäristössä.

”Maaseutumaisessa ympäristössä koiran ja ihmisen elimistö altistuu mikrobeille, jotka jollakin tavalla tukevat immuunijärjestelmän toimintaa”, Lehtimäki toteaa.

Kysely

Uskotko biodiversiteettihypoteesiin?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.