Kokoelman osana arkinen esine kasvaa itseään suuremmaksi.

Ihminen-palsta

Teksti: Mikko Puttonen

Kokoelman osana arkinen esine kasvaa itseään suuremmaksi.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2012

Lapsi treenaa ajattelua

Keräilijä ei ole mikään poikkeusihminen. Erään arvion mukaan länsimaissa joka kolmas tai neljäs aikuinen keräilee jotakin. Vielä useampi on ollut keräilijä – lapsena. Ennen lapset keräsivät marmorikuulia tai postimerkkejä, nyt jalkapallokortteja, tarroja ja mitä lie vaihtuvia pikkuhahmoja.

Meitä kaikkia yhdistävä halu keräillä on evolutiivinen jäänne, arvelee integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson Turun yliopistosta.

– Tavaran keräily tuottaa jonkinlaista turvallisuuden tunnetta, joka aikoinaan on liittynyt todelliseen tarpeeseen: ravinnon tai jonkin muun kerääminen toi turvaa pahan päivän varalle.

Lasten keräilyharrastusta pidetään usein myös opettavaisena, eikä syyttä.

– Kun kerää jotakin kokoelmaa, oppii ymmärtämään kokonaisuuksia ja sitä, mikä on kunkin palasen asema ja merkitys kokonaisuudessa. Se on ajattelukyvyn kehittämistä, Karlsson selittää.

Etsijä kasvaa ekspertiksi

Keräilyä määrittää etenkin yksi piirre: keräilyn kohteena olevat tavalliset esineet eivät enää toimita alkuperäistä virkaansa. Oluttölkkien keräilijä ei kaada niiden sisältöä kurkusta alas, eikä huomattavan kuulakärkikynäkokoelman omistaja käytä kyniään kirjoitteluun. Käyttöarvon on syrjäyttänyt esineiden merkitys ja tunnearvo.

Keräilijän tavarannälkä eroaa myös perusshoppailijan mieliteoista, arvioi yhdysvaltalainen kulutus- ja keräilytutkija Russell W. Belk. Keräilijä voi pitää osteluaan ikään kuin vakavampana kuin tavanomaista tavaran perässä juoksemista.

Keräilijässä on hieman taiteilijaa tai tutkijaa. Usein harrastukseen yhdistyy halu ottaa selvää keräyskohteesta, jolloin keräilijästä kehkeytyy tuntija, connoisseur. Vaikka asiantuntemus rajoittuu melko kapeaan lohkoon, vaikkapa käkikelloihin tai Walt Disney -esineistöön, se on asiantuntemusta yhtä kaikki.

Monet sanovatkin, että keräilyssä heitä kannustaa eniten siitä saatava hallinnan ja pätevyyden tunne.

Vaalija kartuttaa kokoelmaa

Taiteen keräilijällä on enemmän rahaa harrastukseensa kuin pullonkorkkien keräilijällä. Silti toiminnassa on yhteinen ydin, esittävät sosiaalipsykologit William McIntosh ja Brandon Schmeichel. Keräilemällä kumpikin vahvistaa myönteisesti itseään.

Tavaroiden etsintä, hankinta ja vaalinta tarjoavat helpossa paketissa mielekästä toimintaa. Kokoelman kartuttaminen on selkeä ja saavutettavissa oleva tavoite. Lisäksi keräilijä saa oitis palautetta edistymisestään, toisin kuin tapahtuu monilla muilla elämänalueilla.

Keräilijälle avautuvat myös ovet uuteen toveriyhteisöön. Keräilijäkollegat tosin muodostavat myös uhkan omanarvontunnolle. Jos kaverin kokoelma on kovin vaikuttava, oman arvo haalistuu.

Tukaluudesta selviää erikoistumalla: jos toinen on parempi nuottivihkojen keräilijä, voi itse erikoistua nuottivihkoihin, joissa on auton kuva kannessa.

Lukutoukka häilyy rajamailla

Onko se keräilijä, jonka kirjahyllyt pullistelevat lukemista? Kuuluisa tapaus on Jörn Donner, joka on usein kuvattu lattiasta kattoon ulottuvien kirjahyllyjensä ympäröimänä.

Ensimmäinen vastaus on ei. Lukija ei osta kirjoja niiden itsensä vuoksi vaan lukeakseen niitä. Käyttötarkoitus ohittaa keräilyarvon. Lukutoukka on eri asia kuin bibliofiili eli kirjojen keräilijä, joka panee lukijaa enemmän painoa teoksille esineinä. Lukija haluaa Komisario Palmun erehdyksen kätevänä pokkarina, keräilijä kellastuneena ensipainoksena.

Toinen vastaus kysymykseen on valikoiva kyllä. Monien keräilijöiden tiedetään haluavan kokoelmallaan näyttää, millainen ihminen hän on. Kokoelma edustaa häntä. Myös kirjatoukan hyllyt saattavat sanoa: katsokaa, täyttäjämme arvostaa lukemista.

Tätä itseilmaisun välinettä uhkaa tulevaisuudessa sähköinen kirja. Niitähän menee hyllymetreittäin yhteen vaatimattomaan lukulaitteeseen.

Hamsteri varastoi kaiken

Keräilijät usein kuvaavat harrastustaan addiktioksi, hulluudeksi tai pakkomielteeksi – joskus vain puoliksi leikillään. Kuitenkin keräily on muuta kuin pakko-oireisesta häiriöstä tuttu rojun kasaaminen. Pakko-oireinen haalii usein niin monenlaista tavaraa, että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, mitä järkeä kaiken keräämisessä on.

– Hamstraajien kotona on yleensä kamala sekasotku. Kaikki paikat ovat täynnä tavaraa, kuten sanomalehtiä, ruokaa tai lumppuja, professori Hasse Karlsson kuvaa.

Haalijalla voi todellisuudentaju pelata muuten normaalisti, mutta tässä kohdin hän käy ylikierroksilla. Touhulle on tarjottu kahta selitystä.

– Arvellaan, että tavara tuo hamstraajille turvallisuuden tunnetta. Tai sitten he liittävät roinaan paljon isompia merkityksiä kuin sillä on. Tavaroista tulee melkein henkilökohtaisia ystäviä, Karlsson luonnehtii.