Näin pelastetaan äidinkieli. Heidän täytyy, sillä he koettavat pelastaa kieliä, joilla ei vielä 2000-luvullakaan ole edes aakkosia. Kirjoituksesta on turha haaveilla, ellei kieltä opi ja rakenna sen käyttöympäristössä.


Teksti:Hannu Pesonen




Rehevän sademetsälaakson pohjalla häivähtää vaalea varjo. Se pysähtyy pienen puron partaalle. Polulla erottuu lierihattuinen mies, joka tuijottaa hievahtamatta ylös rinteeseen.

Olen agarabi-kansan asuinsijoilla Papua-Uuden-Guinean eristyneellä vuoristoylängöllä. Alhaalla laaksossa piilotteleva Kanimpan kylä on tämän maailman syrjäisimpiä peräkyliä. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten vieraan näkeminen aiheutti täällä saman reaktion kuin lastun ajelehtiminen ylävirrasta esikristillisessä Suomessa: kirves kaivettiin esiin, nuoli viritettiin jänteeseen.

Ylängön kylien välille roihahtaa yhä aika ajoin yhteenottoja, mutta nyt vaara ei uhkaa. Alhaalta viittoillaan laskeutumaan. Daraisi Bafimi kutsuu minua taloonsa, jossa hän on viidentoista vuoden ajan ratkonut agarabin kielen arvoituksia ja etsinyt oikeita ilmauksia sen kehitteillä olevaan kirjakieleen. Liukastelen alas mutaista polkua.


Kirjo runsain maailmassa

Bafimi on yksi tuhansista papuauusiguinealaisista kielenkääntäjistä, jotka ponnistelevat äidinkieltensä säilyttämiseksi ja kehittämiseksi.

Työsarkaa riittää. Asukasluvultaan Suomen kokoisessa, mutta pinta-alaltaan puolitoista kertaa suuremmassa Tyynenmeren saarivaltiossa puhutaan peräti 830:tä kieltä - yli kymmenesosaa maailman kaikista kielistä. Niitä riittäisi kaksi Suomen jokaiseen kuntaan. Yli puolella kielistä ei ole aakkostoa, kielioppia eikä kirjoitettua muotoa. Vielä harvemmilla on mitään luettavaksi. Useimpia niistä käyttää vain muutama tuhat ihmistä.

Vuoristoylängöllä ymmärtää, miksi huimaava kielikirjo on säilynyt. Jyrkät, tiettömät ja tiheää sademetsää kasvavat kukkulat seuraavat toinen toistaan. Niiden välisissä laaksoissa kyyhöttävät heimoyhteisöt ovat pysytelleet tiukasti omissa oloissaan.

Ensi merkit ulkomaailmasta saapuivat tänne vasta 1930-luvulla Australiasta kullanetsijöiden ja lähetyssaarnaajien mukana, eikä heidän vanavedessään seurannut siirtomaahallinto koskaan ehtinyt kaikkiin kyliin, ennen kuin Papua-Uusi-Guinea itsenäistyi 1975.  Keskus¬ylängön kätköistä on viime vuosiin asti "löydetty" uusia heimoja, ja lähes yhtä eristyneessä luontaistaloudessa eletään rannikolla ja sadoilla pikkusaarilla. 
- Agarabissakin on kolme murretta, jotka eroavat toisistaan aika lailla. Kahta muuta puhutaan laaksomme tuolla puolen, ja niistä on vaikea ottaa tolkkua, Bafimi sanoo.


Kyökkikieli valtaa alaa

Tärkeintä kuitenkin on, että agarabia yhä puhutaan. Bafimi ja muut kielenkääntäjät tekevät viime hetken palokuntatyötä aikaa vastaan. Arviolta puolta Papua-Uuden-Guinean paikalliskielistä uhkaa kuihtuminen sukupuuttoon lähikymmeninä.
Niiden elintilaa vievät tietokoneet ja tiedonvälityksen ja kaupan vallannut englanti. Paikalliskieliä köyhdyttää myös asukkaiden käytännön pakosta yhteydenpitovälineekseen ja kauppakielekseen kehittämä Melane¬sian pidgin. Se on sanastoltaan, taivutukseltaan ja ilmaisumahdollisuuksiltaan erittäin köyhä, yksinkertaista kyökkienglantia muistuttava "minä teke se yks juttu" -kieli.  Silti sitä puhuu pääkielenään jo noin puolitoista miljoonaa ihmistä, ja vaikutus kasvaa koko ajan. Noin 30 000 puhujan agarabi köyhtyy, murenee ja sekoittuu kovaa vauhtia.

- Olemme hukanneet paljon kielestämme, ja monille asioille on vaikea löytää nimi agarabiksi. Esi-isämme ovat kuolleet, joten kukaan ei osaa kertoa, miten agarabit syntyivät ja saivat kielensä. Alamme vihdoin kuitenkin ymmärtää, miten voimme sen säilyttää, Bafimi miettii.


Ensin tarvitaan aapinen

Bafimi työskentelee yhdessä yhdysvaltalaisten kielitieteilijöiden Ron ja Michelle Olsonin kanssa. Heidän työnantajansa on SIL International, maailman merkittävin pieniä paikalliskieliä tutkiva järjestö, jolla on yli 5 000 työntekijää yli tuhannen kielen kimpussa eri puolilla maailmaa.

Monilta kristillisiltä kirkkokunnilta tukea saavan järjestön keskeisiä tavoitteita on käännättää Uusi testamentti mahdollisimman monille kielille. Ennen kuin näin pitkälle päästään, kielille on luotava aakkosto ja kielioppi ja niiden käyttäjille opetettava lukutaito. Siksi aapinen on aina kääntäjien ensimmäisiä julkaisuja.

- Kieli ei enää siirry meiltä vanhemmilta lapsille samalla tavoin kuin ennen. Jos nuoret hukkaavat kielen, sitä ei pelasta mikään, mutta heidän on vaikea tajuta sitä, Bafimi sanoo.

- Muistan, kuinka nuorena miehenä tein matkan rannikolle ja näin, miten ihmiset kirjoittivat pidginiksi. Silloin tajusin, ettei meistä kukaan ollut koskaan kirjoittanut riviäkään agarabiksi. Tajusin, että me tarvitsemme kirjoja. Kun SIL sitten ryhtyi tutkimaan agarabia, minua pyydettiin auttamaan kääntäjiä. Heidän kaavailemansa aakkosto ei lainkaan vastannut sitä, miltä puheemme kuulosti. Ehdotin muutoksia, ja niin se alkoi, Bafimi muistelee.


Oma kieli kantaa tietoa

Agarabin pelastusponnistelut saattavat tuntua vähäpätöiseltä asialta. Kirjakielen ja elintilan luominen tutkimattomille pienille kielille on kuitenkin tärkeää koko maailmanperinnön kannalta.

Aina kun kieli kuolee, kielitiede, antropologia ja historiantutkimus menettävät merkittävän lähdeaineiston. Alkuperäisyhteisöissä kieli, perinnetieto ja elinympäristö ovat sukupolvien ajan nivoutuneet tiiviisti yhteen. Kieleen on tiivistynyt valtava määrä kansanviisautta siitä, miten luonto käyttäytyy ja miten sen kanssa on käyttäydyttävä. Tieto katoaa yhdessä kielen kanssa. Samalla häviää paljon niitä aineksia, jotka ovat pitäneet yllä yhteisön itsetuntoa ja ylpeyttä perinteistä. Kielten pelastamisella on suuri yhteiskunnallinen merkitys.

- Monet nuoret tuntevat nykyään olevansa hukassa. Lukutaito omalla kielellä auttaa vakauttamaan elämää ja yhteisöä. Miten voimme ymmärtää ja säilyttää kulttuuriamme tai arvostaa itseämme, ellemme voi puhua tärkeistä asioista omalla kielellämme? Bafimi kysyy, kun kiipeämme narisevia portaita hänen taloonsa.


Henki ja helvetti hankalia

Palmunlehvistä punotut seinät erottavat hämärän työhuoneen muusta majasta. Pöydällä on paksuja sanakirjoja, ruutupaperivihkoja, lehtiöitä ja kyniä. Sähköä Kanimpassa ei ole, eikä agarabien Agricolalla tietokonetta.

Ahkerasti lehteillyn Raamatun kylkeen on kirjoitettu suurin tikkukirjaimin "aunan".

- Se tarkoittaa rintakehässämme hengityksen tahtiin nousevaa ja laskevaa elämän henkeä. Jos aunan lakkaa, me kuolemme, Bafimi selittää.

Aunan nousi avainsanaksi, kun Bafimi ja Olsonit pohtivat, miten kääntää Pyhä Henki agarabiksi.

- Parhaaksi yhdistelmäksi osoittautui lopulta sanapari "kantá aunan", ’puhdas’ tai ’kirkas henki’. Sitä ennen saimme kuitenkin käydä monta keskustelua.

Samanlaisia pähkinöitä joutuvat kaikki kielenrakentajat pureskelemaan jatkuvasti. Miten kääntää kuninkaan, valtakunnan tai kaupungin kaltaisia sanoja ihmisille, joiden elämään ne eivät ole koskaan kuuluneet?

- Sanopa muuta! Olsonit myöntävät, kun Bafimi johdattaa minut heidän talolleen, joka sijaitsee kivenheiton päässä.

-  Esimerkiksi helvetti oli vaikea, Ron Olson muistaa. Agarabien perinteessä sana "purimbaru" merkitsee kuolleitten paikkaa, "beraisian" puolestaan suuren piinan ja rangaistuksen paikkaa. Niiden lisäksi tarvittiin sanayhdistelmä "aron ida masi", joka tarkoittaa pohjatonta reikää, kuilun pohjaa.


Indyt ottavat pitkän pestin

- Kirjakielen luonti on vaativaa työtä. Se kysyy aikaa, kärsivällisyyttä ja elintapojen ja kulttuurin tuntemusta, Olsonit korostavat. Suurimpia haasteita on tulla toimeen sen tosiasian kanssa, että työ kestää 15-20 vuotta, toisinaan kauemminkin. Kun aloitetaan tyhjästä, vauhti on väistämättä hidas.

Kun kielentutkijat saapuvat maahan, SIL passittaa heidät noin kolmen kuukauden mittaiselle kurssille, jolla he oppivat puhumaan pidginiä. Vaikka kyökkikielen käyttöä ei suosita, sen hallitseminen on välttämätöntä, sillä se voi auttaa ylipääsemättömissä ymmärrysongelmissa.

Kurssiin kuuluu myös viiden viikon kenttäjakso, jota tutkijat kutsuvat viidakkoleiriksi. Sen ajan itse kukin viettää omassa kylässään omassa isäntäperheessään. Tarkoitus on vahvistaa opittuja taitoja ja antaa käsitys, millaisissa oloissa tulevat vuodet vierähtävät.

SIL:n periaatteisiin kuuluu, että tutkijat asuvat siellä, missä työ on. He ovatkin varsinaisia indiana joneseja, jotka melovat yli ulapoiden ja patikoivat viidakoiden halki ja vuorten yli vihonviimeisiinkin peräkyliin, opettelevat tavoille ja elävät kuin paikalliset konsanaan. Paalutaloissa on olkikatot, ikkunoissa hyttysverkot ja vesisäiliössä suodatin. Kaikesta tästä on iso etu: käännösaika ei kulu sairasteluun ja kaikenlaisiin oheistoimintoihin.


Taito karttuu vähitellen

- "Oman" kielen oppiminen vie tavallisesti noin kaksi vuotta. Näissä paikalliskielissä ei yleensä ole mitään tuttua, joten ne ottavat kielitieteilijältäkin aikansa, Ron Olson muistuttaa. - Vasta sen jälkeen voi käydä käsiksi varsinaiseen työhön.

Ensi alkuun tutkijat kirjoittelevat pieniä tarinoita paikallisten kielenkääntäjien avustuksella. Kun tekstit alkavat tuntua kelvollisilta, niitä koetellaan julkisesti kyläkokouksessa. Ennen kuin tutkija lukee tekstinsä, hän teroittaa kuulijoille, että kohteliasta nyökyttelyä arvokkaampaa on osoittaa mahdolliset haksahdukset.

- Ensimmäinen käännös ei välttämättä ole kovin hyvä, Ron Olson naurahtaa. - Minä käänsin otteen Raamatusta, ja kyläläiset sanoivat, että siinä Jumala itse huijasi ja teki syntiä eikä suinkaan suojellut syntisiä.

Tutkijan lapsukset ovat kuitenkin pieni pulma verrattuna sanojen aitoudesta käytävään neuvonpitoon.


Sopua kannattaa odottaa

- Eri ihmisillä saattaa olla aivan eri käsitys oikeasta sanasta. Jos tutkijan paikalliset avustajat ovat nuoria mutta arvostelijat kylänvanhimpia, tulkintaeroja syntyy lähes vuorenvarmasti, Olsonit tietävät.

Vanhat hallitsevat enemmän sanastoa ja saattavat väittää, että heidän ilmauksensa sopivat paremmin asiayhteyteen kuin käännöksessä käytetyt. Nuoret taas todistavat, että kylänvanhinten ilmaus on niin vanha, ettei kukaan ole sitä koskaan kuullutkaan.

- Näissä tilanteissa pitää olla malttia edetä vain sellaista vauhtia, joka kantaa maaliin asti. Kirjakielestä on tultava kieli, jonka ihmiset tunnistavat ja jota he käyttävät, Olsonit painottavat.

Kun yksimielisyys lopulta löytyy, usein monien istuntojen jälkeen, teksti viedään tarkastettavaksi SIL:n tutkimuskeskukseen Ukarumpaan. Sieltä se aikanaan palaa Kanimpaan, missä Olsonit, Bafimi ja kyläläiset tutkivat sen vielä kerran, ennen kuin se lähetetään painettavaksi.


Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Kargokultti petasi tietä


Papualaiset pitivät valkoisia vieraita esi-isiensä lähettiläinä.


Kun ensimmäiset valkoihoiset 1930-luvulla saapuivat Papua-Uuteen-Guineaan, toisiinsa törmäsivät vuosituhansia vanha keräilykulttuuri ja tekninen edistys. Näissä oloissa saarille syntyi kargokultti, joka helpotti tulokkaiden asettumista. Englannin rahtia tai lastia tarkoittavan cargo-sanan mukaan nimetty kultti oli sikermä uskomuksia, joilla alkuperäiskansat selittivät vieraiden teknistä etevämmyyttä.

Kargokultin mukaan papualaisten omien esi-isien henget olivat luoneet kaikki tavarat ja tarkoittaneet ne jälkeläisilleen. Jossain vaiheessa valkoiset olivat kuitenkin anastaneet ne itselleen. Nyt esi-isät olivat huomanneet vääryyden ja palauttivat tavaroita oikeille omistajilleen. Ehtona kuitenkin oli, että ihmiset käyttäytyvät lastin tuojien lailla. Niinpä viidakoihin rakennettiin puisia lentokoneita ja toimistoja, joissa kyläläiset siirtelivät paperinpalaa toisilleen, sillä he olivat huomanneet, että valkoiset käyttivät tähän paljon aikaa.

Kargokultti oli kiihkeimmillään toisen maailmansodan loppumainingeissa, kun Yhdysvallat pudotti Tyynenmeren saariin tonneittain purkkiruokaa, lääkkeitä, vaatteita, telttoja ja aseita. Sitten lastit loppuivat, mutta kultti ei kuollut. Kun kielentutkijat 1950-luvun lopulla aloittivat työnsä, ihmiset ajattelivat lastin tuojien palanneen.


Hätä on maailmanlaajuinen


Papua-Uuden-Guinean kielistä valtaosa on hyvin pieniä ja siksi vaarassa ja avun tarpeessa. Muualla tilanne ei ole juuri valoisampi. Karkean arvion mukaan kunkin maanosan kielistä noin 80 prosenttia kuuluu uhanalaisiin tai kuoleviin kieliin.
- Maailmassa puhutaan tätä nykyä 6 912:ta kieltä, joista elinkelpoisiksi luokitellaan 6 500.
- Yli 3 000 kielellä on enää noin 10 000 käyttäjää, noin 2 000:lla vain noin tuhat.
- Yli 3 000 kieleltä puuttuu kirjoitus. Niitä puhuu kuitenkin äidinkielenään puolitoista miljardia ihmistä.
- Yli 3 000 kieltä on vaarassa kadota kuluvalla vuosisadalla. Se tarkoittaa, että maailmasta häviää kieli joka toinen viikko. Joissakin arvioissa vuonna 2100 on jäljellä enää 700 kieltä.
- Pahimmassa jamassa ovat kielet, joilla on enää vähän iäkkäitä puhujia. Näitä on jo satoja.
- Kielten elintilaa kaventavat kaupungistuminen, länsimaistuminen, tiedonkulun kansainvälistyminen sekä poliittiset ja nationalistiset pyrkimykset.
- Jo joka toisen maapallon asukkaan äidinkieli on jokin maailman kymmenestä suurimmasta kielestä.


Suomalaispioneeri tarttui mauwakeen


Nyt hän jännittää, kantaako kirjakieli.


Pienkone kaartaa usvan nuolemien kukkuloiden välistä taas yhden laakson ylle. Tällä kertaa näky yllättää. Tasangolla seisoo bungalow bungalowin vieressä.

Tämä on Ukarumpa, missä toimii SIL Internationalin kielikeskus, aivan varmasti maailman tuntemattomin katoavien kielten tutkimuslaboratorio. Tänne kylissä sorvatut tekstit päätyvät tarkastettaviksi, täällä kielitieteen indyt koulutetaan työhönsä, ja täällä valitaan kielet, joita heille tarjotaan tutkittavaksi ja käännettäväksi. Ja täältä löytyy myös suomalainen kielityön pioneeri.


Kohtalo käyttäjien käsissä

Kielenkääntäjä ja -tutkija Liisa Berghäll saapui Papua-Uuteen-Guineaan 1977 Suomen Lähetysseuran työntekijänä. Tuolloin SIL:n listalla oli muun muassa rannikolla puhuttava mauwake. Berghäll poimi sen "omaksi" kielekseen ja kävi kehitystyöhön yhdessä singaporelaisen Pou San Kwanin kanssa. Kahdessakymmenessä vuodessa mauwake sai kieliopin, kirjoitusasun ja luettavaa. Työn alkaessa kieltä käytti parituhatta ihmistä, nyt määrä on noin kaksinkertainen.

- Ei silti ole varmaa, pelastuuko mauwake, Berghäll toteaa. - Mutta olennaisinta onkin, että pienten kielten puhujat saavat mahdollisuuden itse valita, haluavatko he pitää kiinni kielestään. Se ainakin mauwaken puhujilla nyt on, Berghäll korostaa.



 

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5205
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti
Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.