Näin pelastetaan äidinkieli. Heidän täytyy, sillä he koettavat pelastaa kieliä, joilla ei vielä 2000-luvullakaan ole edes aakkosia. Kirjoituksesta on turha haaveilla, ellei kieltä opi ja rakenna sen käyttöympäristössä.


Teksti:Hannu Pesonen




Rehevän sademetsälaakson pohjalla häivähtää vaalea varjo. Se pysähtyy pienen puron partaalle. Polulla erottuu lierihattuinen mies, joka tuijottaa hievahtamatta ylös rinteeseen.

Olen agarabi-kansan asuinsijoilla Papua-Uuden-Guinean eristyneellä vuoristoylängöllä. Alhaalla laaksossa piilotteleva Kanimpan kylä on tämän maailman syrjäisimpiä peräkyliä. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten vieraan näkeminen aiheutti täällä saman reaktion kuin lastun ajelehtiminen ylävirrasta esikristillisessä Suomessa: kirves kaivettiin esiin, nuoli viritettiin jänteeseen.

Ylängön kylien välille roihahtaa yhä aika ajoin yhteenottoja, mutta nyt vaara ei uhkaa. Alhaalta viittoillaan laskeutumaan. Daraisi Bafimi kutsuu minua taloonsa, jossa hän on viidentoista vuoden ajan ratkonut agarabin kielen arvoituksia ja etsinyt oikeita ilmauksia sen kehitteillä olevaan kirjakieleen. Liukastelen alas mutaista polkua.


Kirjo runsain maailmassa

Bafimi on yksi tuhansista papuauusiguinealaisista kielenkääntäjistä, jotka ponnistelevat äidinkieltensä säilyttämiseksi ja kehittämiseksi.

Työsarkaa riittää. Asukasluvultaan Suomen kokoisessa, mutta pinta-alaltaan puolitoista kertaa suuremmassa Tyynenmeren saarivaltiossa puhutaan peräti 830:tä kieltä - yli kymmenesosaa maailman kaikista kielistä. Niitä riittäisi kaksi Suomen jokaiseen kuntaan. Yli puolella kielistä ei ole aakkostoa, kielioppia eikä kirjoitettua muotoa. Vielä harvemmilla on mitään luettavaksi. Useimpia niistä käyttää vain muutama tuhat ihmistä.

Vuoristoylängöllä ymmärtää, miksi huimaava kielikirjo on säilynyt. Jyrkät, tiettömät ja tiheää sademetsää kasvavat kukkulat seuraavat toinen toistaan. Niiden välisissä laaksoissa kyyhöttävät heimoyhteisöt ovat pysytelleet tiukasti omissa oloissaan.

Ensi merkit ulkomaailmasta saapuivat tänne vasta 1930-luvulla Australiasta kullanetsijöiden ja lähetyssaarnaajien mukana, eikä heidän vanavedessään seurannut siirtomaahallinto koskaan ehtinyt kaikkiin kyliin, ennen kuin Papua-Uusi-Guinea itsenäistyi 1975.  Keskus¬ylängön kätköistä on viime vuosiin asti "löydetty" uusia heimoja, ja lähes yhtä eristyneessä luontaistaloudessa eletään rannikolla ja sadoilla pikkusaarilla. 
- Agarabissakin on kolme murretta, jotka eroavat toisistaan aika lailla. Kahta muuta puhutaan laaksomme tuolla puolen, ja niistä on vaikea ottaa tolkkua, Bafimi sanoo.


Kyökkikieli valtaa alaa

Tärkeintä kuitenkin on, että agarabia yhä puhutaan. Bafimi ja muut kielenkääntäjät tekevät viime hetken palokuntatyötä aikaa vastaan. Arviolta puolta Papua-Uuden-Guinean paikalliskielistä uhkaa kuihtuminen sukupuuttoon lähikymmeninä.
Niiden elintilaa vievät tietokoneet ja tiedonvälityksen ja kaupan vallannut englanti. Paikalliskieliä köyhdyttää myös asukkaiden käytännön pakosta yhteydenpitovälineekseen ja kauppakielekseen kehittämä Melane¬sian pidgin. Se on sanastoltaan, taivutukseltaan ja ilmaisumahdollisuuksiltaan erittäin köyhä, yksinkertaista kyökkienglantia muistuttava "minä teke se yks juttu" -kieli.  Silti sitä puhuu pääkielenään jo noin puolitoista miljoonaa ihmistä, ja vaikutus kasvaa koko ajan. Noin 30 000 puhujan agarabi köyhtyy, murenee ja sekoittuu kovaa vauhtia.

- Olemme hukanneet paljon kielestämme, ja monille asioille on vaikea löytää nimi agarabiksi. Esi-isämme ovat kuolleet, joten kukaan ei osaa kertoa, miten agarabit syntyivät ja saivat kielensä. Alamme vihdoin kuitenkin ymmärtää, miten voimme sen säilyttää, Bafimi miettii.


Ensin tarvitaan aapinen

Bafimi työskentelee yhdessä yhdysvaltalaisten kielitieteilijöiden Ron ja Michelle Olsonin kanssa. Heidän työnantajansa on SIL International, maailman merkittävin pieniä paikalliskieliä tutkiva järjestö, jolla on yli 5 000 työntekijää yli tuhannen kielen kimpussa eri puolilla maailmaa.

Monilta kristillisiltä kirkkokunnilta tukea saavan järjestön keskeisiä tavoitteita on käännättää Uusi testamentti mahdollisimman monille kielille. Ennen kuin näin pitkälle päästään, kielille on luotava aakkosto ja kielioppi ja niiden käyttäjille opetettava lukutaito. Siksi aapinen on aina kääntäjien ensimmäisiä julkaisuja.

- Kieli ei enää siirry meiltä vanhemmilta lapsille samalla tavoin kuin ennen. Jos nuoret hukkaavat kielen, sitä ei pelasta mikään, mutta heidän on vaikea tajuta sitä, Bafimi sanoo.

- Muistan, kuinka nuorena miehenä tein matkan rannikolle ja näin, miten ihmiset kirjoittivat pidginiksi. Silloin tajusin, ettei meistä kukaan ollut koskaan kirjoittanut riviäkään agarabiksi. Tajusin, että me tarvitsemme kirjoja. Kun SIL sitten ryhtyi tutkimaan agarabia, minua pyydettiin auttamaan kääntäjiä. Heidän kaavailemansa aakkosto ei lainkaan vastannut sitä, miltä puheemme kuulosti. Ehdotin muutoksia, ja niin se alkoi, Bafimi muistelee.


Oma kieli kantaa tietoa

Agarabin pelastusponnistelut saattavat tuntua vähäpätöiseltä asialta. Kirjakielen ja elintilan luominen tutkimattomille pienille kielille on kuitenkin tärkeää koko maailmanperinnön kannalta.

Aina kun kieli kuolee, kielitiede, antropologia ja historiantutkimus menettävät merkittävän lähdeaineiston. Alkuperäisyhteisöissä kieli, perinnetieto ja elinympäristö ovat sukupolvien ajan nivoutuneet tiiviisti yhteen. Kieleen on tiivistynyt valtava määrä kansanviisautta siitä, miten luonto käyttäytyy ja miten sen kanssa on käyttäydyttävä. Tieto katoaa yhdessä kielen kanssa. Samalla häviää paljon niitä aineksia, jotka ovat pitäneet yllä yhteisön itsetuntoa ja ylpeyttä perinteistä. Kielten pelastamisella on suuri yhteiskunnallinen merkitys.

- Monet nuoret tuntevat nykyään olevansa hukassa. Lukutaito omalla kielellä auttaa vakauttamaan elämää ja yhteisöä. Miten voimme ymmärtää ja säilyttää kulttuuriamme tai arvostaa itseämme, ellemme voi puhua tärkeistä asioista omalla kielellämme? Bafimi kysyy, kun kiipeämme narisevia portaita hänen taloonsa.


Henki ja helvetti hankalia

Palmunlehvistä punotut seinät erottavat hämärän työhuoneen muusta majasta. Pöydällä on paksuja sanakirjoja, ruutupaperivihkoja, lehtiöitä ja kyniä. Sähköä Kanimpassa ei ole, eikä agarabien Agricolalla tietokonetta.

Ahkerasti lehteillyn Raamatun kylkeen on kirjoitettu suurin tikkukirjaimin "aunan".

- Se tarkoittaa rintakehässämme hengityksen tahtiin nousevaa ja laskevaa elämän henkeä. Jos aunan lakkaa, me kuolemme, Bafimi selittää.

Aunan nousi avainsanaksi, kun Bafimi ja Olsonit pohtivat, miten kääntää Pyhä Henki agarabiksi.

- Parhaaksi yhdistelmäksi osoittautui lopulta sanapari "kantá aunan", ’puhdas’ tai ’kirkas henki’. Sitä ennen saimme kuitenkin käydä monta keskustelua.

Samanlaisia pähkinöitä joutuvat kaikki kielenrakentajat pureskelemaan jatkuvasti. Miten kääntää kuninkaan, valtakunnan tai kaupungin kaltaisia sanoja ihmisille, joiden elämään ne eivät ole koskaan kuuluneet?

- Sanopa muuta! Olsonit myöntävät, kun Bafimi johdattaa minut heidän talolleen, joka sijaitsee kivenheiton päässä.

-  Esimerkiksi helvetti oli vaikea, Ron Olson muistaa. Agarabien perinteessä sana "purimbaru" merkitsee kuolleitten paikkaa, "beraisian" puolestaan suuren piinan ja rangaistuksen paikkaa. Niiden lisäksi tarvittiin sanayhdistelmä "aron ida masi", joka tarkoittaa pohjatonta reikää, kuilun pohjaa.


Indyt ottavat pitkän pestin

- Kirjakielen luonti on vaativaa työtä. Se kysyy aikaa, kärsivällisyyttä ja elintapojen ja kulttuurin tuntemusta, Olsonit korostavat. Suurimpia haasteita on tulla toimeen sen tosiasian kanssa, että työ kestää 15-20 vuotta, toisinaan kauemminkin. Kun aloitetaan tyhjästä, vauhti on väistämättä hidas.

Kun kielentutkijat saapuvat maahan, SIL passittaa heidät noin kolmen kuukauden mittaiselle kurssille, jolla he oppivat puhumaan pidginiä. Vaikka kyökkikielen käyttöä ei suosita, sen hallitseminen on välttämätöntä, sillä se voi auttaa ylipääsemättömissä ymmärrysongelmissa.

Kurssiin kuuluu myös viiden viikon kenttäjakso, jota tutkijat kutsuvat viidakkoleiriksi. Sen ajan itse kukin viettää omassa kylässään omassa isäntäperheessään. Tarkoitus on vahvistaa opittuja taitoja ja antaa käsitys, millaisissa oloissa tulevat vuodet vierähtävät.

SIL:n periaatteisiin kuuluu, että tutkijat asuvat siellä, missä työ on. He ovatkin varsinaisia indiana joneseja, jotka melovat yli ulapoiden ja patikoivat viidakoiden halki ja vuorten yli vihonviimeisiinkin peräkyliin, opettelevat tavoille ja elävät kuin paikalliset konsanaan. Paalutaloissa on olkikatot, ikkunoissa hyttysverkot ja vesisäiliössä suodatin. Kaikesta tästä on iso etu: käännösaika ei kulu sairasteluun ja kaikenlaisiin oheistoimintoihin.


Taito karttuu vähitellen

- "Oman" kielen oppiminen vie tavallisesti noin kaksi vuotta. Näissä paikalliskielissä ei yleensä ole mitään tuttua, joten ne ottavat kielitieteilijältäkin aikansa, Ron Olson muistuttaa. - Vasta sen jälkeen voi käydä käsiksi varsinaiseen työhön.

Ensi alkuun tutkijat kirjoittelevat pieniä tarinoita paikallisten kielenkääntäjien avustuksella. Kun tekstit alkavat tuntua kelvollisilta, niitä koetellaan julkisesti kyläkokouksessa. Ennen kuin tutkija lukee tekstinsä, hän teroittaa kuulijoille, että kohteliasta nyökyttelyä arvokkaampaa on osoittaa mahdolliset haksahdukset.

- Ensimmäinen käännös ei välttämättä ole kovin hyvä, Ron Olson naurahtaa. - Minä käänsin otteen Raamatusta, ja kyläläiset sanoivat, että siinä Jumala itse huijasi ja teki syntiä eikä suinkaan suojellut syntisiä.

Tutkijan lapsukset ovat kuitenkin pieni pulma verrattuna sanojen aitoudesta käytävään neuvonpitoon.


Sopua kannattaa odottaa

- Eri ihmisillä saattaa olla aivan eri käsitys oikeasta sanasta. Jos tutkijan paikalliset avustajat ovat nuoria mutta arvostelijat kylänvanhimpia, tulkintaeroja syntyy lähes vuorenvarmasti, Olsonit tietävät.

Vanhat hallitsevat enemmän sanastoa ja saattavat väittää, että heidän ilmauksensa sopivat paremmin asiayhteyteen kuin käännöksessä käytetyt. Nuoret taas todistavat, että kylänvanhinten ilmaus on niin vanha, ettei kukaan ole sitä koskaan kuullutkaan.

- Näissä tilanteissa pitää olla malttia edetä vain sellaista vauhtia, joka kantaa maaliin asti. Kirjakielestä on tultava kieli, jonka ihmiset tunnistavat ja jota he käyttävät, Olsonit painottavat.

Kun yksimielisyys lopulta löytyy, usein monien istuntojen jälkeen, teksti viedään tarkastettavaksi SIL:n tutkimuskeskukseen Ukarumpaan. Sieltä se aikanaan palaa Kanimpaan, missä Olsonit, Bafimi ja kyläläiset tutkivat sen vielä kerran, ennen kuin se lähetetään painettavaksi.


Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Kargokultti petasi tietä


Papualaiset pitivät valkoisia vieraita esi-isiensä lähettiläinä.


Kun ensimmäiset valkoihoiset 1930-luvulla saapuivat Papua-Uuteen-Guineaan, toisiinsa törmäsivät vuosituhansia vanha keräilykulttuuri ja tekninen edistys. Näissä oloissa saarille syntyi kargokultti, joka helpotti tulokkaiden asettumista. Englannin rahtia tai lastia tarkoittavan cargo-sanan mukaan nimetty kultti oli sikermä uskomuksia, joilla alkuperäiskansat selittivät vieraiden teknistä etevämmyyttä.

Kargokultin mukaan papualaisten omien esi-isien henget olivat luoneet kaikki tavarat ja tarkoittaneet ne jälkeläisilleen. Jossain vaiheessa valkoiset olivat kuitenkin anastaneet ne itselleen. Nyt esi-isät olivat huomanneet vääryyden ja palauttivat tavaroita oikeille omistajilleen. Ehtona kuitenkin oli, että ihmiset käyttäytyvät lastin tuojien lailla. Niinpä viidakoihin rakennettiin puisia lentokoneita ja toimistoja, joissa kyläläiset siirtelivät paperinpalaa toisilleen, sillä he olivat huomanneet, että valkoiset käyttivät tähän paljon aikaa.

Kargokultti oli kiihkeimmillään toisen maailmansodan loppumainingeissa, kun Yhdysvallat pudotti Tyynenmeren saariin tonneittain purkkiruokaa, lääkkeitä, vaatteita, telttoja ja aseita. Sitten lastit loppuivat, mutta kultti ei kuollut. Kun kielentutkijat 1950-luvun lopulla aloittivat työnsä, ihmiset ajattelivat lastin tuojien palanneen.


Hätä on maailmanlaajuinen


Papua-Uuden-Guinean kielistä valtaosa on hyvin pieniä ja siksi vaarassa ja avun tarpeessa. Muualla tilanne ei ole juuri valoisampi. Karkean arvion mukaan kunkin maanosan kielistä noin 80 prosenttia kuuluu uhanalaisiin tai kuoleviin kieliin.
- Maailmassa puhutaan tätä nykyä 6 912:ta kieltä, joista elinkelpoisiksi luokitellaan 6 500.
- Yli 3 000 kielellä on enää noin 10 000 käyttäjää, noin 2 000:lla vain noin tuhat.
- Yli 3 000 kieleltä puuttuu kirjoitus. Niitä puhuu kuitenkin äidinkielenään puolitoista miljardia ihmistä.
- Yli 3 000 kieltä on vaarassa kadota kuluvalla vuosisadalla. Se tarkoittaa, että maailmasta häviää kieli joka toinen viikko. Joissakin arvioissa vuonna 2100 on jäljellä enää 700 kieltä.
- Pahimmassa jamassa ovat kielet, joilla on enää vähän iäkkäitä puhujia. Näitä on jo satoja.
- Kielten elintilaa kaventavat kaupungistuminen, länsimaistuminen, tiedonkulun kansainvälistyminen sekä poliittiset ja nationalistiset pyrkimykset.
- Jo joka toisen maapallon asukkaan äidinkieli on jokin maailman kymmenestä suurimmasta kielestä.


Suomalaispioneeri tarttui mauwakeen


Nyt hän jännittää, kantaako kirjakieli.


Pienkone kaartaa usvan nuolemien kukkuloiden välistä taas yhden laakson ylle. Tällä kertaa näky yllättää. Tasangolla seisoo bungalow bungalowin vieressä.

Tämä on Ukarumpa, missä toimii SIL Internationalin kielikeskus, aivan varmasti maailman tuntemattomin katoavien kielten tutkimuslaboratorio. Tänne kylissä sorvatut tekstit päätyvät tarkastettaviksi, täällä kielitieteen indyt koulutetaan työhönsä, ja täällä valitaan kielet, joita heille tarjotaan tutkittavaksi ja käännettäväksi. Ja täältä löytyy myös suomalainen kielityön pioneeri.


Kohtalo käyttäjien käsissä

Kielenkääntäjä ja -tutkija Liisa Berghäll saapui Papua-Uuteen-Guineaan 1977 Suomen Lähetysseuran työntekijänä. Tuolloin SIL:n listalla oli muun muassa rannikolla puhuttava mauwake. Berghäll poimi sen "omaksi" kielekseen ja kävi kehitystyöhön yhdessä singaporelaisen Pou San Kwanin kanssa. Kahdessakymmenessä vuodessa mauwake sai kieliopin, kirjoitusasun ja luettavaa. Työn alkaessa kieltä käytti parituhatta ihmistä, nyt määrä on noin kaksinkertainen.

- Ei silti ole varmaa, pelastuuko mauwake, Berghäll toteaa. - Mutta olennaisinta onkin, että pienten kielten puhujat saavat mahdollisuuden itse valita, haluavatko he pitää kiinni kielestään. Se ainakin mauwaken puhujilla nyt on, Berghäll korostaa.



 

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012