Merten kalakannat niukkenevat ja muukin eliöstö kärsii, kun maailman pyyntilaivastot imuroivat ulapoita huipputekniikan ja välillä aseidenkin tukemina. Entä jos kalastajat saisi keskinäisen saaliskilpailun sijasta valvomaan toisiaan ja hupenevaa kalaomaisuuttaan?



Sisältö jatkuu mainoksen alla

kun maailman pyyntilaivastot imuroivat ulapoita huipputekniikan
ja välillä aseidenkin tukemina. Entä jos kalastajat saisi keskinäisen
saaliskilpailun sijasta valvomaan toisiaan ja hupenevaa kalaomaisuuttaan?

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Kanadan merialueen rajoille oli ilmestynyt lukuisia espanjalaisia troolareita pyytämään grönlanninpallasta, jonka populaatiot olivat muualla romahtaneet. Kanadalaiset vaativat espanjalaisia lopettamaan pyynnin, sillä grönlanninpallas oli alimittaista ja populaatio ylikalastettu. Lisäksi Espanja oli jo ylittänyt EU:lle sallitun kiintiön. Espanjalaiset eivät kuitenkaan välittäneet kanadalaisten pyynnöistä, vaan aloittivat kissa ja hiiri -leikin Kanadan rannikkovartioston kanssa.





YK:n maatalousjärjestön FAO:n ennusteen mukaan kalan ja muiden meren antimien kysyntä lisääntyy seuraavan kymmenen vuoden aikana, kun maailman ihmisten määrä kasvaa ja heidän maksukykynsä vähitellen paranee.
Samana aikana pyynnin kasvun arvioidaan pysähtyvän mutta merenviljelyn lisääntyvän. Maailman kalantuotannon lisäyksestä vuosituhannen vaihteesta vuoteen 2015 yli 70 prosentin arvioidaan tulevan kalanviljelystä.
Tuotanto ei kuitenkaan riitä kattamaan kysyntää, joten meren antimista tulee yhä enemmän pulaa ja niiden hinnat nousevat.





Hannu Lehtonen

Isot petokalat kadon partaalla


Ransom A. Myersin mukaan kaikilla maapallon merillä on käynnissä sukupuuttoaalto, jota voi verrata jääkautiseen megafaunan häviämiseen. Suurten petokalojen kannat ovat romahtaneet 1950-luvun tilanteesta 90 prosenttia.

- Emme puhu nyt tietyistä alueista tai tietyistä paikallisista kalakannoista, vaan yleisestä suuntauksesta kaikilla maapallon merialueilla, Myers korostaa Naturessa.
Myersin tulokset perustuvat osin japanilaisten pitkäsiima-alusten tilastoihin. Siinä missä alukset saivat 1960-luvun alussa yhdellä vedolla kymmenen tonnikalaa sataa koukkua kohden, nyt ne saavat hyvällä onnella yhden. Lisäksi aineisto osoittaa, että 10-15 vuoden intensiivinen kalastus riittää kutistamaan minkä tahansa al-kuaan elinvoimaisen kalapopulaation kymmenesosaan entisestään.





Harva Espanjassa vieraileva turisti tietää, että katkaravut hänen paellassaan ovat peräisin Senegalin tai Somalian rannikolta, mistä espanjalaiset, ranskalaiset ja portugalilaiset alukset pyydystävät niitä.
Koska Pohjois-Atlantti ja Välimeri on kalastettu lähes tyhjiin, EU on ostanut kalastusoikeuksia eri puolilta maapalloa pitääkseen ylisuureksi paisuneen kalastuslaivastonsa tyytyväisenä.
Tällaiset sopimukset ovat kuitenkin johtaneet irvokkaaseen tilanteeseen: EU:n kalastuslaivasto pyydystää arvokkaimmat kalat ja äyriäiset köyhien paikallisten kalastajien nenän edestä. Sopimusmaiden joukossa on muun muassa Angola, jossa miljoonat ihmiset elävät nälänhädässä, ja Somalia, jolla ei sopimuksen solmimisen aikaan ollut edes toimivaa hallitusta.
Namibia reagoi tilanteeseen ensimmäisenä ja ajoi EU:n troolarit pois vesiltään vuonna 1992. Marokko otti mallia vuonna 2001. Nyt kalastuksesta on tullut näille maille tärkeä taloudellisen kasvun moottori.



Esimerkiksi Kanadan itärannikon Grand Banksin matalikon turskapopulaatio - joka oli maailman suurin ennen täydellistä romahdustaan 1990-luvun alussa - ei täysrauhoituksesta huolimatta osoita vieläkään elpymisen merkkejä. Tutkijat eivät tiedä, miksi.

Lehtonen on samalla kannalla kuin Myers: tärkeän petokalan turskan poistaminen ekosysteemistä saattaa muuttaa lajien välisiä suhteita niin paljon, ettei turskalla ole enää paluuta ravintoketjuun. - Jokin toinen laji voi vallata tyhjäksi jääneen ekologisen lokeron, Lehtonen selittää. Hän muistuttaa myös, että tällaiset pitkäikäiset ja myöhään sukukypsäksi tulevat lajit toipuvat ylikalastuksesta hitaasti ja ovat herkkiä ekosysteemissä tapahtuville muutoksille.



Kalakantojen hupenemista ei ole haluttu panna yksinomaan kalastuksen piikkiin. Osa tutkijoista on korostanut saasteiden, öljynporauksen ja ilmaston lämpenemisen vaikutusta.

Myersin mukaan saasteet ja öljynporaus ovat kuitenkin paikallisia ilmiöitä ja kalakantojen alamäki oli hyvässä vauhdissa jo ennen ilmaston lämpenemistä. Teollinen kalastus sen sijaan yltää kaikille merialueille ja on monien tutkimusten mukaan tehokkain ja tuhoisin luonnonvarojen käyttömuoto koko maapallolla.

Hyvän esimerkin teollisen kalastuksen sivuvaikutuksista tarjoaa puomitroolaus, jolla pyydetään kampeloita ja muita merten pohjalla piileskeleviä kaloja. Verkon alaosassa on raskas puomi ja painavia ketjuja, jotka merenpohjaa raapiessaan paitsi pelästyttävät kampelat liikkeelle myös tuhoa-vat kaiken tielleen sattuvan pohjaeläimistön puolen metrin syvyydeltä. EU:n tutkimusryhmä on arvioinut, että pyydystäessään 450 grammaa kampelaa puomitrooli tuhoaa seitsemän kiloa merieläimiä. Myös satojatuhansia vuosia vanhat korallikasvustot ja kalojen kutupaikat katoavat yhdellä vedolla.

Hiljattain hollantilaiset tutkijat keksivät keinon arvioida puomitroolauksen tuhojen laajuutta. Osa simpukoista jää troolauksen jäljiltä henkiin, mutta niiden kuoreen on tullut halkeamia, murtumia tai muita vaurioita. Kuorten kasvaessa halkeamiin jää pieniä hiekansiruja, joiden perusteella tutkijat voivat laskea, kuinka usein nilviäiset ovat joutuneet troolin jyräämiksi.

Lukuisista eri paikoista otetut näytteet paljastivat, että suurin osa eteläistä Atlanttia troolattiin puomiverkolla ainakin kerran vuodessa. Ironisesti eräät Atlantin parhaista korallikasvustoista löytyvätkin öljynporauskentiltä, missä kalastajat eivät uskalla troolata.





Tsukijin kalatorilla, maailman suurimmassa kalojen ja äyriäisten tukkukaupassa Tokiossa, tonnikalan hinta on laskenut viime vuosina. Tämän ei pitäisi olla mahdollista, sillä tonnikalojen määrä luonnossa vähenee koko ajan.
Paradoksin selittää uusi keksintö: tonnikalojen kasvatus. Kalastajat vangitsevat elävän tonnikalan ja ajavat sen rantaan lihotettavaksi. Kun kala on saavuttanut kaupallisesti arvokkaat mitat, se ammutaan ja myydään tukkukauppaan.
Tutkijat pelkäävät, että kasvatuksesta tulee viimeinen niitti tonnikalojen arkkuun. Kasvatukseen nimittäin valitaan pääasiassa alamittaisia yksilöitä, jotka eivät ole vielä ehtineet lisääntyä. Sitä paitsi koko kasvatukseen ei olisi tarvetta, jos meressä olisi vielä riittävästi suuria, täysimittaisia tonnikaloja.



Kun syyllisiä merten kalakantojen alamäkeen tulevaisuudessa nimetään, tutkijat joutuvat kantamaan osan vastuusta kalastajien ja kuluttajien rinnalla. Maapallon kalakantojen ylikalastus on usein tapahtunut tutkijoiden määrittelemiä "turvallisia" rajoja noudattaen.

Kuuluisin esimerkki tästä lienee Grand Banksin turskapopulaation romahdus. Varoittavia merkkejä oli havaittavissa, mutta tutkijat tarkkailivat vain kalastajien ilmoittamia saalismääriä, jotka pysyivät koko ajan siedettävällä tasolla. Lehtosen mukaan tutkijat eivät ottaneet huomioon, että kalastajat eivät vetäneet troolia summamutikassa - kuten tutkijat olisivat tehneet - vaan etsivät kalaparven ensin kaikuluotaimen avulla.
- Näin yksikkösaalis ei pienentynyt merkittävästi, ennen kuin kannan koko oli pudonnut sadasosaan entisestä, Lehtonen selittää.

Kalastustieteen ongelmat juontavat kuitenkin paljon syvemmälle historiaan ja paljon laajemmalle alueelle kuin Grand Banksin ulapoille.

Kun teollinen kalastus pääsi kunnolla käyntiin toisen maailmansodan jälkeen, tutkijoiden tärkeimpiä tehtäviä oli määritellä, miten suuren pyyntipaineen kukin kalakanta kestää. Yhdysvaltalainen M. B. Schaefer ja kanadalainen W. E. Ricker laativatkin matemaattisen mallin, jonka avulla kalakantoja saatettiin verottaa maksimaalisesti uhkaamatta kuitenkaan populaatioiden terveyttä. Tästä MSY:n (maximum sustainable yield) nimellä tunnetusta mallista tuli yleisesti hyväksytty mittatikku kalakantojen säätelyssä - ja se syöksi lukuisat kalakannat alamäkeen.





Nykyaikaiset kalastusalukset ovat täynnä avaruusajan kehittyneintä tekniikkaa: satelliittinavigointijärjestelmiä, kaikuluotaimia, tietokoneita ja tutkia.
- Tonnikalalaivojen satelliittinavigointijärjestelmä auttaa kipparia suunnistamaan, ja siihen on yhdistetty erilaisia tietojärjestelmiä meteorologisista satelliiteista ja laivan omasta tutkasta. Satelliitti osoittaa, mistä löytyy lähin kylmän ja lämpimän veden rintamalinja, jonne tonnikalat kerääntyvät ruokailemaan. Tutka näyttää parven koon.
- Uudenaikaiset 3D-kaikuluotaimet antavat merenpohjasta ja kalaparvista kolmiulotteisen kuvan, jonka avulla laivan kapteeni voi tehokkaasti seurata pinnanalaisia tapahtumia.
- Akustiset verkkomonitorit kertovat, milloin verkossa on niin paljon kalaa, että se kannattaa vetää ylös. Jos verkossa on liikaa massaa, kalat liiskaantuvat.
- Suurimmat Gloria-luokan verkot ovat todella jättimäisiä. Niiden suuaukosta mahtuisi lentämään kahdentoista Boeing 747 -matkustajakoneen muodostelma.
- Lisäksi useiden tonnikalalaivojen vakiovarusteisiin kuuluu helikopteri, joka haravoi merta laivan edellä.
Tutkijoille kalastusalusten teknistyminen kertoo kalakantojen vähentymisestä. Mitä harvemmassa kalat ovat, sen tehokkaammaksi kalastuksen on muututtava, tai tonnikalapurkin hinta nousee kaviaarin tasolle.
Kanadalaistutkija Ransom A. Myers onkin muistuttanut, miten paljon yksinkertaisempaa kalastus olisi, jos kalakantojen annettaisiin rauhassa elpyä luontaiselle tasolleen. Kalastajat saisivat saaliin läheltä kotirannikkoa ja nykyistä lyhyemmässä ajassa, eikä heidän tarvitsisi investoida niin paljon kalliiseen tekniikkaan.



Jos tutkija arvioi luonnollisen kuolevuuden liian pieneksi, MSY-malli johtaa räikeään ylikalastukseen. Toisaalta jos luonnollinen kuolevuus arvioidaan yläkanttiin, kalastuksen raja tulee vastaan nopeammin. Käytännössä malli on kuitenkin aina johtanut liian optimistisiin saalistavoitteisiin ja ylikalastukseen.



Kalastuksen suuria tulevaisuudenkysymyksiä on, miten alaa voisi parhaiten säädellä.

Tätä nykyä teollisen kalastuksen maailma on jakautunut kahteen ääripäähän. Rikkaissa länsimaissa kalastusta säädellään erittäin ahtailla kiintiöillä ja tiukoilla aikarajoituksilla sekä määrittelemällä millimetrintarkat rajat verkkojen silmäkoolle. Köyhien maiden merialueilla ja kaukaisilla kansainvälisillä vesillä sääntöjen noudattamista taas valvoo usein vain kipparin omatunto.

Kenties paras esimerkki täysin säätelemättömästä kalastuksesta tulee Etelämantereen vesiltä, missä kalastusalusten kontrollointi on lähes mahdotonta.
Tämän alueen ongelmana ovat lukuisat salakalastajat, jotka pyytävät laittomasti hammasjääahventa (Dissostichus eleginoides). Joidenkin arvioiden mukaan eteläisellä Intian valtamerellä on jatkuvasti yli kolmekymmentä laittomasti kalastavaa laivaa, joista vuosittain onnistutaan pidättämään yksi tai kaksi.

Vuonna 2003 hammasjääahven nousi vähäksi aikaa kansainvälisten uutisten tähdeksi. Silloin Australian rannikkovartioston tullivene jahtasi Uruguayn lipun alle rekisteröitynyttä kalastusalus Viarsaa, jonka arveltiin kantavan yli kahden miljoonan dollarin arvoista laittomasti pyydettyä lastia. Hurjaa kissa ja hiiri -leikkiä maailman myrskyisimmillä vesillä ja jäävuorten sokkeloissa seurattiin tiedotusvälineissä päiväkausia, kunnes Viarsa kahden viikon päästä saatiin kiinni ja aluksen kapteeni pidätettiin.

Koska hammasjääahvenlastista maksetaan keskimäärin 500 000 dollaria ja kiinnijäämisen riski on pieni, alueelle virtaa yhä uusia laittomia yrittäjiä. Kalapopulaatioiden tilannetta ei tunneta, eikä sitä pystytä luotettavasti seuraamaan, koska salakalastajat eivät tietenkään ilmoita saaliitaan tilastoihin.

Hammasjääahvenen salakalastus on saanut monet tutkijat ajattelemaan, ettei maapallon kalakantoja pystytä pelastamaan kielloilla ja rajoituksilla. - Sääntöjen ongelmana on, että kalastajat löytävät aina keinon kiertää niitä, Lehtonen sanoo. Esimerkiksi kun satamat tiukensivat laittomien saaliiden valvontaa, kalastajat purkivat lastinsa keskellä merta suuriin rahtialuksiin, jolloin satamavalvonta muuttui tehottomaksi.





Laahusnuotta eli trooli on verkkopussi, jota vedetään aluksen perässä joko vapaasti vedessä tai pohjaa pitkin. Pyydetään useimpia tärkeitä talouskaloja.
Kurenuotta on verkko, joka kierretään ympyrää ajaen kalaparven ympärille ja kurotaan alhaalta umpeen kuin valtavaksi haaviksi. Pyydetään esimerkiksi tonnikalaa, silliä ja makrillia.
Pystyverkko pyydystää kalat, kun ne yrittävät uida sen läpi. Verkko jätetään veteen itsekseen, tai sitä vedetään ajoverkkona, jolloin sen toinen pää on kiinnitetty alukseen. Pyydetään esimerkiksi lohta ja sillikaloja.
Ajosiima on pitkä, koukuin ja syötein varustettu siima, jota vedetään aluksen perässä. Pyydetään esimerkiksi turskaa, tonnikalaa, miekkakalaa ja ruijanpallasta.




Monet tilanteesta huolestuneet ovat innostuneet Islannin toimintamallista, jossa kalastajia itseään kannustetaan huolehtimaan kalakantojen tulevaisuudesta. Siinä kalastajat voivat ostaa tiettyyn kalapopulaatioon kiintiön, joka takaa heille oikeuden verottaa populaatiota tutkijoiden antamien rajoitusten mukaisesti. Näin kaloista tulee kalastajalle samanlaista omaisuutta kuin asuntoyhtiön osakkeista asukasomistajalle.

- Ylikalastuksen ongelmana on, että kaikki kilpailevat samoista kaloista ja yrittävät pyydystää niitä mahdollisimman paljon, ennen kuin joku muu vie ne heidän nenänsä edestä, Lehtonen sanoo. Islannin mallissa tätä ongelmaa ei ole, sillä kalastajan omistama kiintiö takaa hänen turvallisuutensa. Jos joku jatkaa kalastamista yli kiintiönsä tai heikentää toisen kalastajan omaisuuden arvoa, muiden kannattaa paljastaa roisto viranomaisille.
Ajatus on ollut vallankumouksellinen ja muuttanut islantilaisten kalastajien näkemyksiä omasta ammatistaan. Siinä missä he ennen ajattelivat mahdollisimman suurta saalista, he nyt ajattelevat omistuksensa taloudellista arvoa. Se tarkoittaa, että kalaa kannattaa aina jättää veteen kasvamaan, jotta sitä riittäisi huomiseksikin. Kun kalan markkina-arvo on vähäinen, kalastustehoa kannattaa vähentää, ja kun arvo nousee, pyyntiä voi lisätä - muttei kohtuuttomasti.




Joka aluksen saaliin pitää olla luetteloitu asiapapereihin lajitarkasti, kun saalis luovutetaan eteenpäin. EU-maiden yli 24-metristen kalastusalusten liikkeitä alettiin vuonna 1998 tarkkailla satelliittiseurannalla: aluksiin on asennettu "sininen laatikko", joka lähettää signaaleja. Vuonna 2000 seurantalaite tuli pakolliseksi myös EU:n alueella toimiville muiden maiden kalastajille.

Kiintiöillä on kuitenkin haittapuolensa. Suuryhtiöt ovat ostaneet kiintiöitä pienkalastajilta ja pelanneet heidät ulos bisneksestä. Kiintiöillä voi myös keinotella kalan arvonvaihtelujen mukaisesti, jolloin voitot usein valuvat jonnekin muualle kuin kalastukseen.
Islannin malli ei siis ole täydellinen, mutta tutkijoiden mukaan se antaa suunnan, jolla kalakannat voidaan tulevaisuudessa turvata. Siinä kalastajat eivät ainoastaan niitä meren viljaa, vaan myös kylvävät.


Sisältö jatkuu mainoksen alla