Hämärä muistikuva ahdistaa. Voisiko kyseessä olla lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö? Älä usko johdattelevaa terapeuttia. Unohdetun selvittely vaatii taitoa.


seksuaalinen hyväksikäyttö?
Älä usko johdattelevaa terapeuttia. Unohdetun selvittely vaatii taitoa.




Kolmikymppinen "Rauni" meni rauhallisin mielin pieneen leikkaukseen. Kun virtsakatetria asetettiin ennen toimenpidettä paikalleen, Raunia alkoi ahdistaa ja hänen mieleensä tulvi tuskallisia muistoja siitä, miten kylmät kädet pitivät hänen jaloistaan tiukasti kiinni - ja sitten teki hirveän kipeää.

Muistikuva oli niin raju, että Rauni vapisi kauttaaltaan. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Kauhun tasaannuttua Rauni päätteli, että vaarin oli täytynyt tehdä hänelle seksuaalista väkivaltaa.

Sairaalasta kotiuduttuaan Rauni meni vaarin luo ja kertoi kokemastaan. Vaari oli varma, ettei ainakaan hän ollut asialla. Silti hän tunsi olevansa puun ja kuoren välissä. Jos hän todistaisi Raunin muistot paikkaansa pitämättömiksi, tämä ei enää voisi luottaa itseensä ja muistiinsa.

Koska vaari tiesi omista sotakokemuksistaan, ettei järkyttäviä tapahtumia niin vain unohdeta, hän uskoi, etteivät Raunin mielikuvat ole syntyneet tyhjästä. Niinpä vaari ehdotti niiden alkuperän tutkimista salapoliisin ottein.


Onneksi todellinen syyllinen löytyi

Tutkimisen alku oli hankalaa, koska Raunin äiti oli kuollut eikä isä ollut koskaan maisemissa. Asiaa päätettiin kysyä isoveljeltä. Hetken mietittyään hän muisti kaukaisesti, että Raunilla oli ollut eräänä kuumana mökkikesänä kovia kipuja alavatsassa. Veljen mukaan Rauni itki paljon eikä mökkiä emännöinyt täti päästänyt häntä uimaan.




Valemuisto uhkaa, kun muisto alkaa palautua


Yhdysvaltain psykologiyhdistys kokosi kuudesta asiantuntijasta koostuvan ryhmän, joka työskenteli vuosina 1993-1998. Ryhmä puursi kauan, koska kehkeytyi muheva riita. Kolme kliinistä potilastyötä tekevää jäsentä uskoi ihmisten voivan tukahduttaa ahdistavia muistoja niin, etteivät enää edes muista painaneensa jotakin unohduksiin. Muistilaboratoriossa työskennelleet akateemiset tutkijat eivät sulattaneet tätä näkemystä, vaan arvelivat muistojen voivan vain passiivisesti hautautua.

Niin tai näin, ryhmä oli kuitenkin valtaisan näytön perusteella yhtä mieltä siitä, että mieleen tavalla tai toisella hautautunut muisto voi murtautua esiin nopeasti ja yllättävän tuoreen tuntuisena, kuten päätekstin "Raunin" tapauksessa kävi. Yhtä mieltä oltiin myös valemuistojen olemassaolosta.

Brittitutkijat Giuliana Mazzoni ja Irving Kirsch sekä yhdysvaltalainen Elizabeth Loftus esittivät vuonna 2001, että valemuistojen pesiytyminen mieleen vaatii kolmen ehdon toteutumista:

- Ensinnäkin tarvitaan jonkinlainen aavistus, että jotain tärkeää on tapahtunut mutta se on unohdettu tai torjuttu alitajuntaan. Aavistus saa ihmisen hakemaan apua.

- Toiseksi tarvitaan uskottava auktoriteetti, joka tulkitsee oireita ja sanoo tietävänsä, mistä on kyse.

- Kolmanneksi muistelijan on pidettävä auktoriteetin antamaa selitystä mahdollisena.







Taaperoikäinen muistaa vain väläyksiä

Raunin muiston hautautuminen mielen syvyyksiin on muistitutkimuksen valossa luonnollista. Kolmivuotiaalle ei ollut helppoa jäädä yksin vieraaseen paikkaan "kiduttajien" kynsiin. Rauni oli suunniltaan, jolloin huomio keskittyi kipuun ja tutuntuntuiseen lääkäriin.

Taaperoikäisen muistiin tallentuu yleensä pieniä välähdyksiä sieltä täältä, esimerkiksi Raunille lääkärireissun kauhein hetki. Vasta viisivuotiaille alkaa vähin erin kerääntyä elämäkertamuistia, ja viimeistään murrosikäisen voi edellyttää muistavan tapahtumia jäsentyneesti.

Vanhemmat muistavat pienokaisen kärsimykset liiankin tarkasti. Niinpä he toivovat, että lapsi unohtaisi ne. Yleensä vanhemmat kuitenkin kertovat lapsen olleen sairaalassa, ja jos lapsi alkaa pelätä esimerkiksi siellä näkemiään välineitä, vanhemmat osaavat yhdistää muistojen jäljet.

Raunin kokeista tieto ei välittynyt tädiltä äidille, eikä Raunikaan tiennyt edes käyneensä moisissa tutkimuksissa. Voi myös olla, ettei täti alun perinkään tullut rekisteröineeksi, mitä tutkimuksia Raunille tehtiin, koska tämän vaiva osoittautui lopulta vaarattomaksi.


Olisi voitu tulkita saatananpalvonnaksi...

Miten Raunille olisi voinut pahimmillaan käydä? Jos hän ei olisi uskaltanut kertoa muistoistaan vaarille, heidän hyvät suhteensa olisivat voineet katketa tai vääristyä. Vaari olisi voinut myös loukkaantuneena teilata Raunin muistot valheiksi tai hullun kuvitteluiksi.




Parantele muistojasi


Valemuistoista on myös iloa, jos osaat hyödyntää niitä.

Muistot säilyvät ydinosiltaan hyvin, mutta mieli myös päivittää niitä ajan mittaan kuin Wikipe¬diassa konsanaan. Muistot voivat kultaantua tai kalventua. Hyvän mielikuvituksen avulla jokainen voi kehittää itselleen terapeuttisia valemuistoja.

Meneillään olevaan koulukiusaamiseen pitäisi puuttua heti, mutta jos poikalauma tönäisi sinut koulumatkalla kuralätäkköön 40 vuotta sitten, puintipalaveria on vaikea enää järjestää - vaikka se ehkä olisikin puolin ja toisin terapeuttista.

Jos mielikuva kuralätäkössä istumisesta nostaa verenpainetta vuosien jälkeen ja peräti vielä vanhana kiikkustuolissa, voit ajankuluksesi hieman tohtoroida muistikuvaasi.


Huumori taittaa ahdistuksen

Kun muistat, miten nololta tuntui istua lätäkössä vaatteet ja koulukirjat märkinä poikien nauraessa ympärillä, voit täysin laillisesti kuvitella, että nauravien poikien päällä on vaaleanpunaiset ballerinapuvut ja sievät tossut. Mielikuva terästyy, jos näet ja kuulet, miten kundit tanssivat sinulle Joutsenlampea. Pom-pom-pom-poopopo pomppon.

Tai jos vanhemmat koululaiset kastelivat pääsi vessanpöntössä, muisto saa uutta ilmettä, kun kuvittelet Englannin kuningattaren Elisabetin istumaan viereisellä pytyllä viittoineen, tiaaroineen.
Jos mielikuva uhkaa tappaa nauruun, voit kuvitella nykyisen itsesi valvomassa tilannetta ja läksyttämässä kiusaajia. Samaan syssyyn voit kuvitella, miten kiusaajat tulivat myöhemmin järkiinsä ja pyysivät anteeksi keljua tekoaan.

Pääasia on tohtoroida mielikuvaa sen verran hauskasti ja yliampuvasti, että jälkeenpäin osaat päätellä, mitkä yksityiskohdat olivat oikeasti totta ja mitkä keksittyjä.







...tai avaruusolentojen sieppaukseksi

Entä jos Rauni menisi sellaisen terapeutin luo, joka uskoo, että muistojen pohjalla on avaruusolioiden tekemä sieppaus? Mikäli Rauni itse uskoisi tv-sarja 4400:n kaltaisiin ufotarinoihin, hän saattaisi pitää muistikuviaan lääketieteellisinä kokeina, joita alienien kuvitellaan tekevän.

Harvardin yliopiston psykologian professori Richard McNally kuvaa kirjassaan Remembering Trauma (Belknap Press 2003), millaisia vaikutuksia muistiterapialla voi tällaisessa tilanteessa olla. McNally työtovereineen tutki ihmisiä, jotka olivat muistaneet "sieppauksen" omia aikojaan eli ilman terapiaa. Haastatteluissa kävi ilmi, että jokainen tutkittava oli kokenut unihalvauksen.

Unihalvaus sattuu noin joka kolmannelle meistä ainakin kerran elämässä. Se liittyy rem- eli vilkeuneen, jonka aikana lihakset ovat halvaantuneina. Unihalvauksessa nukkuja herää kesken vilkeunen muttei pysty liikkumaan, mikä on tietenkin pelottavaa. Lamaannus kestää sekunteja tai jopa minuutteja. Jos uni vielä osittain jatkuu, saattaa syntyä hallusinaatiota. Viisi prosenttia unihalvautuneista esimerkiksi näkee varjoja tai kuulee paukahduksia tai suhinaa. Jos kokija uskoo ufosieppauksiin, unihalvaus saa luontevalta tuntuvan selityksen.

Vastuuton terapia tuottaa valemuistoja


Johdatteleva muistiinpalautusterapia voi tarkoittaa hyvää mutta saa aikaan pahaa.



Muistoja ufosieppauksista voi perustellusti pitää valemuistoina, mutta muisto lapsuudessa tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi hyvinkin olla todellinen. Selvittämistä vain hankaloittaa se, että joissakin terapiamuodoissa esiintyy johdattelevia menetelmiä ja mikä tahansa oire unettomuudesta liialliseen nukkumiseen voidaan tulkita seksuaalisen hyväksikäytön jäljeksi.

Yhdysvaltalaiset asianharrastajat Ellen Bass ja Laura Davis toteavat kirjassaan Rohkeus parantua (Naisten kulttuuriyhdistys ry 1994), että helpotus voi olla valtava, kun muistaa hyväksikäytön ja tajuaa sen vaikutukset. Lopultakin saa ongelmille selityksen ja jonkun tai jonkin, jota voi syyttää. Selvyys kieltämättä helpottaa - paitsi jos muisto ei osukaan kohdalleen, vaan syylliseltä näyttävä on viaton, kuten päätekstin "Raunin" vaari.


Johdateltu "muistaa" vaikka mitä

Johdatteleva muistiinpalautusterapia saattaa olla varsin kiehtovaa ja elämyksellistä. Istunto istunnolta muistin syövereistä nousee hitaasti uutta "tietoa".

Eräskin mies alkoi monta kuukautta kestäneen ponnekkaan terapian edetessä "muistaa", miten hän oli julmasti kiduttaen tappanut satakunta vauvaa ja muitakin ihmisiä. Moisen "tiedon" kanssa eläminen oli tietenkin äärimmäisen ahdistavaa, joten hän meni tunnustamaan tekonsa poliisille. Poliisin tutkittua tapaukset kävi ilmi, että miehen "murhaamat" ihmiset ovatkin elossa ja voivat aivan hyvin. Hämmentynyt mies ei enää tiennyt, mihin uskoa.
Johdatteleva muistiinpalautusterapia ei ole harmitonta. Erään kurssin 20 osallistujasta kaikki harkitsivat itsemurhaa ja puolet oli yrittänyt sitä. Psykiatri Sandra Bloomin mukaan näitä hoitoja saaneiden stressireaktiot olivat samaa luokkaa kuin sodan tai kidutuksen kokeneilla.
Vastuulliset auttajat välttävät kaikin tavoin ohjailemasta muistoja, mikä voi asiakkaan kannalta vaikuttaa hampaattomalta haparoinnilta. Toisaalta osaava auttaja ei ryhdy selittämään pois asiakkaansa mieleen pulppuavia muistoja, vaan niitä tutkitaan yhdessä, aivan kuten "Rauni" ja vaari tekivät.


Puoskarointiin hankala puuttua

Voisi luulla, että moinen terapia on poikkeuksellista, mutta menetelmää käyttävät psykologit D. Corydon Hammond, Daniel Brown ja Alan Scheflin saivat Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen Guttmacher-palkinnon kirjastaan Memory, Trauma Treatment and the Law (W. W. Norton & Company 1998).

Muistiinpalautusterapiaan on hankala puuttua. Niissä tapauksissa, joissa poliisit, psykiatrit ja psykologit ovat arvostelleet toimintaa ja asettaneet menetelmät kyseenalaisiksi, terapeutit ovat leimanneet heidät satanistisen salaliiton jäseniksi. Siksi hoidon runnomat arkailevat pyytää apua viranomaisilta ja terapian nimissä tehty ahdistelu jää piiloon.



Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.