Faraoiden Egyptin viimeinen hallitsija jäi historiaan skandaalikuningattarena, joka vietteli kaksi kuulua roomalaista. Hänelle itselleen suhteet olivat politiikkaa, jolla hän varjeli henkeään ja maataan.

Kesän lopulla, vuonna 48 ennen ajanlaskun alkua Kleopatra istui sotilasleirissä Siinain autiomaassa ja pohti asemaansa.  Se ei vaikuttanut hääppöiseltä.

Kolme ja puoli vuotta sitten hän oli perinyt Egyptin kruunun – ei tosin yksin vaan yhdessä pikkuveljensä Ptolemaios XIII:n kanssa. Alkuun asiat olivat sujuneet hyvin, mutta sitten Niili ei tulvinut, satoa ei saatu, ja Roomassa puhkesi sisällissota. Kenraali Pompeius pyysi viljaa, ja veljensä kanssa Kleopatra lähetti sitä hänelle, sillä tasavallan johtava sotapäällikkö oli ollut heidän isänsä liittolainen. Kansa kimpaantui – Kleopatralle. Hänen olisi pitänyt kyetä harkitsemaan tekojaan eikä lietsoa nälänhätää. Ptolemaioksen neuvonantajat ryhtyivät ajamaan omia etujaan ja juonivat pojan puolelleen. Lopulta tilanne kärjistyi niin, ettei Kleopatran auttanut kuin paeta maasta.

Äskettäin oli tullut lisää huonoja uutisia. Pompeiuksen haastaja Gaius Julius Caesar oli peitonnut ykkössoturin Kreikassa. Tämä oli pelastautunut Egyptiin, mutta Ptolemaios oli katkaissut hänen kaulansa. Liittolainen oli poissa, ja Aleksandriassa oleskeli vihollinen. Caesar oli tullut etsimään kilpailijaansa ja jäänyt kaupunkiin.

Kleopatraa ahdisti. Ptolemaios tekisi kaikkensa juoniakseen itsensä Caesarin suosioon. Jos veli siinä onnistuisi, hän ei ikinä pystyisi tavoittelemaan kruunua itselleen. Hänen täytyi päästä Rooman uuden vahvan miehen puheille.

Kleopatra pohti ja pohti. Sitten hän keksi.

Eräänä yönä lokakuussa Caesarin huoneiston oveen kolkutettiin. Palvelija ohjasi sisään sisilialaisen kauppiaan, joka kantoi hienoa persialaista mattoa. Kun hän laski käärönsä lattialle, siitä kierähti esiin kaunis nainen.

Maailmanhistorian tunnetuimpiin lukeutuva kohtaaminen tuskin pitää paikkaansa. Kokenut sotapäällikkö ei olisi päästänyt sisään tuiki tuntematonta miestä, joka saattoi tuoda hengenvaarallista lahjaa. Luultavimmin Caesar odotti Kleopatraa. Hän oli määrännyt kummankin Egyptin hallitsijan puheilleen ja ollut Kleopatran kanssa jopa kirjeenvaihdossa.

Upea mattokin lienee myöhemmän mielikuvituksen tuotetta. Todennäköisimmin Kleopatra saapui juuttisäkissä.

Viehkeydenkin kanssa on niin ja näin. Kleopatra oli matkustanut ainakin viikon. Hän oli joutunut hakeutumaan Siinailta Niilille Memfikseen ja sieltä pimeyden turvin alas Aleksand­riaan. Suorin matka maitse ei tullut kysymykseen, sillä Ptolemaioksen joukot vartioivat Siinain vastaista rajaa Pelusionissa.

Myös Kleopatran motiiveja sopii pohtia. Antiikin kertojien mukaan Kleopatralla oli mielessään vain yksi ajatus: vietellä Caesar. Hänen asemassaan se olisikin ollut järkevä veto, mutta nykyiset elämäkerturit eivät väitettä usko. Jos Kleopatran mielessä jokin takoi, se oli henkiin jääminen ja Egyptin pelastaminen. Isältään hän oli oppinut, että roomalaiset himoitsivat Egyptin rikkauksia ja niitä lupaamalla heidät saattoi ostaa.

Jos joku haluaa viettelyyn uskoa, voi kääntää asetelman pää­laelleen. Todennäköisimmin Caesar vietteli Kleopatran eikä Kleopatra Caesaria. Caesar oli 55-vuotias juhlittu maailmanmies ja Rooman tunnetuin naistenmies, Kleopatra vain 21-vuotias sek­suaalisesti kokematon nuori nainen.

Kukaan ei voi tietää, mitä näiden kahden välillä todella tapahtui, mutta luultavasti he pitivät toisistaan heti. Monin tavoin he olivat kuin vanhat tutut. Kumpikin oli äärimmäisen kunnianhimoinen. Kumpikin oli erittäin älykäs ja sivistynyt. Hallitsijan tyttärenä Kleopatra oli saanut hyvän kasvatuksen ja tunsi kulttuurit, tieteet ja taiteet. Caesar oli omaksunut paljolti samat asiat omilta opettajiltaan. Kielikään ei tuottanut hankaluuksia, sillä johtavat roomalaiset puhuivat myös kreikkaa, joka oli Kleopatran äidinkieli ja Egyptissä hallinnon ja kaupan kieli.

Seuraava aamu valkeni, ja Ptolemaios vimmastui nähdessään Kleopatran palatsissa. Caesar ei hämmentynyt vaan kutsui koolle hallinnollisen kokouksen. Hän oli päättänyt sovitella sisarusten välit kuntoon, sillä vakaa Egypti oli hänen etunsa. Pompeius oli kuollut, mutta sota ei ollut ohitse. Kilpailijan kannattajat varustautuivat jatkamaan taistelua. Caesar luki Ptolemaios XII:n testamentin ja sen mukaisesti määräsi Kleopatran ja Ptolemaioksen hallitsijakumppaneiksi.

Ptolemaios ei tyytynyt ratkaisuun, ei liioin sisar Arsinoë, eikä armeijakaan. Kaupungissa alkoi sissisota. Taistelut jatkuivat melkein yötä päivää, kunnes Caesar onnistui yllättämään Niilin suistoon linnoittautuneet joukot. Kauhistuneet miehet koettivat pelastautua hyppäämällä vallihautaan. Niin teki myös Ptolemaios, mutta epäonnekseen hän ei kyennyt uimaan raskaissa varusteissa vaan hukkui.

Kleopatra riemuitsi. Hallitsijakumppani oli kuollut, sisar vangittu, ja Egypti oli hänen – vaikka Caesar maan perinteiden mukaisesti asettikin nuorimman veljen, Ptolemaios XIV:n, hänen rinnalleen valtaistuimelle. Kleopatra oli kokemusta viisaampi. Tämän veljen hän pitäisi kurissa.

Aleksandrian sota päättyi maaliskuussa, mutta vielä kesäkuussa Caesar oleskeli kaupungissa. Romantiikannälkäiset ovat selittäneet viipymistä rakkaudella, mutta nykytutkijat arvioivat, että vanha sotaratsu saattoi yhtä hyvin viettää vähän lomaa ja nauttia naisseurasta. Perimmäinen syy lienee ollut hyvin käytännöllinen. Caesar halusi varmistaa, että olot rauhoittuvat ja Kleopatra vakiinnuttaa asemansa.

Sitä paitsi jatkaakseen sotaa Caesar tarvitsi miehilleen palkkarahaa ja ruokaa. Niitä sai parhaiten Kleopatralta, joka oli Välimeren ehdottomasti rikkain hallitsija.

Roomassa Caesarin viipymistä ei katsottu hyvällä. Maanmiehet paheksuivat erityisesti Niilin-risteilyä, jonka Caesar Kleopatran kanssa teki. Se vaikutti ylelliseltä lemmenlomalta, joka ei sopinut sotaa käyvän kenraalin arvolle. Todellisuudessa kyse oli aivan muusta. Egyptissä ulkomaiset arvovieraat vietiin aina Niilille. Se oli paras tapa tutustua valtakunnan ihmeisiin. Tällä kertaa matkaan liittyi toinenkin traditio. Uusi hallitsija vihittiin aina virkaansa seremoniallisella purjehduksella etelään. Risteily olikin poliittinen näytös, jonka piti osoittaa kansalle, ketkä maata johtivat ja ketkä sitä tukivat.

Kesäkuun puolivälissä Caesar lähti jatkamaan sotaansa. Pian sen jälkeen Kleopatra synnytti pojan, Ptolemaios Caesarin. Lapsi oli hänelle kuin taivaan lahja. Äitiys istui täydellisesti hänen hallitsijankuvaansa ja uraansa.

Egyptissä hallitsijat edustivat jumalia, ja kuningattarena Kleopatra samastettiin tärkeimpään naisjumalaan Isikseen, kaikkivoipaan maan äitiin, joka nostatti Niilin hedelmällisen tulvan, takasi järjestyksen, paransi sairaat ja saattoi antaa kuolleille elämän. Kaiken lisäksi hän oli kaikkien kuninkaiden myyttinen äiti, joka sääti raskaudet ja syntymät.

Kleopatra ei koskaan kertonut, kuka lapsen isä oli, mutta aleksandrialaiset tekivät nimestä omat päätelmänsä ja alkoivat kutsua poikaa Caesarioniksi, pikku Caesariksi. Caesarilla ei ollut mitään tätä vastaan – ainakaan hän ei protestoinut. Ehkä hän laski, että perillinen Egyptissä takaisi pysyvän oikeuden valtakunnan rikkauksiin. Toisaalta Caesar ei myöskään hankkiutunut katsomaan poikaa, mutta Kleopatra ei hätäillyt. Hän antoi ajan kulua ja nautti täysin siemauksin jumalallisesta äitiydestään.

Kun Caesarion täytti vuoden, Kleopatra lähti hänen kanssaan Roomaan. Antiikin kertojien mukaan hänet ajoi liikkeelle kaipaus, mutta kyseessä oli pikemmin edustusmatka, jonka tarkoituksena oli virallisesti vahvistaa Egyptin asema Rooman liittolaisena. Mikään muu ei yhtä hyvin selitä sitä, että Kleopatran seurueeseen kuului myös hallitsijakumppani Ptolemaios XIV.

Kleopatra toi Roomaan ylellisiä lahjoja, mutta muuten hän ei pröystäillyt vaan pysytteli enimmäkseen poissa julkisuudesta.

Kleopatra tuskin edes piti Roomasta. Loisteliaaseen Aleksandriaan verrattuna kaupunki oli ruma ja likainen ja kaupunkilaiset enimmäkseen karkeita ja sivistymättömiä. Naisen asemakaan ei houkutellut liikkumaan. Roomalaisten mielestä hyvä nainen pysytteli näkymättömissä ja alistui miehensä määräysvaltaan, kun naiset Egyptissä hallitsivat itse elämäänsä ja omaisuuttaan. Joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmasosa Egyptistä oli itse asiassa naisten hallussa.

Jos Kleopatra ei pitänyt Roomasta, eivät roomalaisetkaan pitäneet hänestä. Pahat kielet alkoivat levittää ilkeyksiä heti Kleopatran saavuttua. Hän oli vaarallinen kuninkaallinen kurtisaani, joka oli suistamassa Rooman vahvan miehen raiteiltaan. Kleopatran takia Caesar oli alkanut haaveilla avioerosta, kuninkuudesta ja pääkaupungin siirrosta Aleksandriaan.

Henkilökohtaisesti matka oli kuitenkin menestys. Caesar tunnusti Caesarionin pojakseen. Kleopatralla oli nyt Roomassa tukija, joka ei varmasti epäilisi hänen lojaaliuttaan.

Seuraavana syksynä Kleopatra oli jälleen Roomassa. Caesar suunnitteli sotaretkeä Parthiaan, ja Kleopatra hankkiutui neuvottelemaan idän järjestelyistä.

Tällä kertaa matka päättyi katastrofiin. Joukko senaattoreita epäili Caesarin edelleen kaavailevan Roomasta kuningaskuntaa. Tasavallan pelastaakseen he solmivat salaliiton ja murhasivat Caesarin senaatin istunnossa maaliskuun puolivälissä. Kleopatra järkyttyi sydänjuuriaan myöten. Onneksi purjehduskausi oli juuri alkanut ja hän pääsi lähtemään kotiin.

Aleksandriassa Kleopatra antautui tehtäviensä hoitoon. Niitä riitti, sillä Egyptissä hallitsija oli ylipappi, ylipäällikkö ja ylin tuomari. Hän oli myös talouselämän ykkönen, sillä hän päätti kylvöajat, sääti hinnat ja pyöritti ulkomaankauppaa.

Julkisuudessa Kleopatra esiintyi entistäkin vahvemmin Isiksenä. Vetoapua antoivat niin Caesarin kuolema kuin hänen julistamisensa jumalaksi. Nyt jos koskaan Kleopatra oli kuin Isis, joka myytin mukaan oli menettänyt puolisonsa väkivaltaisesti ja jäänyt poikansa yksinhuoltajaksi.

Kaikesta huolimatta Kleopatra oli huolestunut. Hänellä ei enää ollut Roomassa puolestapuhujaa. Kotimaassa taas Ptolemaios oli tullut teini-ikään, ja vuoden 49 harmit nousivat kuningattaren mieleen.

Elokuussa Ptolemaioksen nimi katosi kaikista asiakirjoista. Antiikin lähteet väittävät, että Kleoaptra murhautti veljensä, mutta yhtä lailla poika saattoi sairastua ja kuolla. Tapahtui niin tai näin, Caesarionista tuli Ptolemaios XV. Järjestely siirsi käytännössä kaiken vallan Kleopatralle, sillä farao oli vasta kolmivuotias ja tarvitsi sijaishallitsijan: äitinsä.

Kleopatra oli saavuttanut tavoittelemansa yksinvallan, mutta elämänvirta temppuili. Niili ei tulvinut, ja kansa kärsi. Tästä ahdingosta Kleopatra selvisi avaamalla kuninkaalliset vilja-aitat, mutta huolet eivät olleet ohitse. Rooman politiikka vyöryi itään.

Caesarin murhan jälkeen Rooma oli suistunut sekasortoon. Salaliittolaisia tapettiin, ja vallantavoittelijat riitelivät Caesarin perinnöstä. Lopulta Caesarin luottomiehet Marcus Antonius ja Lepidus ja hänen adoptiopoikansa Octavianus hautasivat kiistansa ja jakoivat Rooman etupiireihin: läntiset alueet siirtyivät Octavianuksen alaisuuteen, Lepidus sai Afrikan siirtokunnat, ja itää johti Antonius.

Kleopatran piti jälleen valita puolensa. Käytännössä vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä. Ainoa luonteva yhteistyökumppani oli Antonius, joka oli asettunut Kilikiaan Tarsokseen ja kutsunut kaikki lähitienoon hallitsijat tervehdyskäynnille. Tällä kertaa Kleopatran ei tarvinnut miettiä, mitä tehdä.

Koko Tarsos oli paikalla, kun Kleopatran kuninkaallinen pursi lipui kaupungin satamaan. Laivan kullattu keula häikäisi silmiä. Hopeiset airot välkehtivät. Huilut, torvet ja lyyrat soivat. Ilma täyttyi pyörryttävistä parfyymeistä.

Antoniusta ei näkynyt. Hän tervehti vierasta päivälliskutsulla. Kleopatra lähetti vastakutsun. Se oli harkittu siirto. Kleopatra tiesi, millainen mies Antonius oli. Hän rakasti hyvää ruokaa, viiniä, juhlia ja naisia. Kleopatra varautui panemaan parastaan. Ylenpalttisuus oli hänen ydinosaamistaan.

Päivällisestä tuli yhtä loistelias spektaakkeli kuin oli ollut satamaan saapuminen. Sama näytelmä toistui seuraavina iltoina, ja jossakin vaiheessa juhlinta jatkui makuuhuoneessa. Antiikin kertojien mukaan Kleopatra ja Antonius eivät tehneet muuta kuin joivat, söivät ja naivat.

Totta on, että Kleopatra heittäytyi juhlahumuun, mutta kyllä hän myös neuvotteli. Hän halusi Antoniukselta takeet siitä, että Egypti pysyy Rooman ystävänä ja hän maan valtaistuimella. Kleopatran neuvotteluasema oli nyt aivan toisenlainen kuin syksyllä 48. Yksikään roomalainen, oli hän kuinka taitava tahansa, ei selviäisi idässä ilman hänen rahojaan – ja rahaa jos mitä Antonius tarvitsi. Hän oli päättänyt toteuttaa Caesarin kunnianhimoisen suunnitelman, valloittaa Parthian ja osoittaa, että hän, ei Octavianus, oli Caesarin todellinen manttelinperijä.

Kleopatra lupasi tukea Antoniusta, jos hän täyttäisi ehdot. Niistä kiireisin oli eliminoida Efesokseen karkotettu Arsinoë. Kleopatran mukaan sisar kärkkyi hänen kruunuaan.

Antonius teloitutti Arsinoën ja saapui Aleksandriaan. Hän tuli kuin turisti, ilman kenraalin tunnuksia. Aleksandrialaiset pitivät tästä ja ottivat Egyptin uuden ystävän lämpimästi vastaan. Kleopatra saattoi huokaista helpotuksesta ja heittäytyä jatkamaan juhlintaa Antoniuksen kanssa.

Hulluttelu jatkui, kunnes idästä saapui huolestuttava tieto. Parthialaiset olivat hyökänneet Syyriaan. Antonius kiirehti tehtäviinsä – eikä palannut kolmeen ja puoleen vuoteen.

Kleopatran nykyisten elämäkerturien mielestä pitkä ero viestii, etteivät Antonius ja Kleopatra olleet erityisen lemmenkipeitä. Antonius ei ollut menettänyt järkeään, kuten Roomassa juoruttiin. Ennemmin hän oli rentoutunut ja kerännyt voimia suureen sotaan. Yhtä lailla Kleopatra oli saattanut laskelmoida. Ainakaan hän ei ollut murheen murtama. Itse asiassa elämä hymyili. Hän synnytti kaksoset, Aleksandroksen ja Kleopatran, ja lujitti asemaansa jumalkuningattarena.

Reaalipoliitikkona Kleopatra ei kuitenkaan tuudittautunut turvallisuudentunteeseen. Hän oli ollut vallassa kahdeksan vuotta ja nähnyt yhtä ja toista. Hänen tiedustelupalvelunsa myös raportoi lakkaamatta, mitä Egyptin naapurustossa tapahtui.

Agenteiltaan Kleopatra kuuli, että Antonius oli uusinut vallanjakosopimuksen Octavianuksen kanssa ja solminut avioliiton tämän sisarpuolen Octavian kanssa. Kleopatra arvioi aivan oikein, että liitto oli poliittinen. Antonius halusi osoittaa, että hän oli lojaali ja pysyi tontillaan eikä tavoitellut koko Rooman herruutta. Silti tieto ei miellyttänyt. Jos Antonius ja Octavianus ystävystyisivät, Egypti olisi mennyttä. Octavianus ei ymmärtänyt, miksi Antonius ei alistanut Egyptiä ja anastanut sen rikkauksia Roomalle.

Kleopatran onneksi Antonius palasi itään ja kutsui hänet Antiokiaan. Hänellä olisi tilaisuus järjestellä pelipöytää. Jos Antonius edelleen havittelisi Parthiaa, hän maksaisi hankkeen – palvelusta vastaan. Antoniuksen pitäisi palauttaa Egyptille Rooman aiemmin anastamat alueet.

Antonius suostui, tuskin rakkauttaan vaan pragmaattisuuttaan. Oli järkevää pitää Egypti ja sen lähialueet rauhallisina. Kukaan ei pystyisi turvaamaan Rooman intressejä paremmin kuin taitava Kleopatra, jonka hän vielä palkitsi tunnustamalla kaksoset omikseen.

Octavianus ei järjestelystä ilahtunut, mutta Kleopatra myhäili. Hän oli onnistunut hämmentämään kenraalien välejä. Antoniuksen kumppanina hän ja hänen maansa olisivat turvassa.

Kotimaassa Kleopatran suosio nousi ennennäkemättömäksi. Aluelaajennokset nostivat Egyptin Välimeren mahtitekijäksi. Kaiken lisäksi Kleopatra synnytti pojan, Ptolemaios Filadelfoksen. Tälläkään kertaa isä ei ollut paikalla. Antonius oli viimein lähtenyt Parthiaan.

Vuoden mittaan rintamalta kantautui raportteja menestyksestä. Sitten Kleopatra sai yllättäen viestin Syyriasta. Antonius pyysi tuomaan rahaa ja ruokaa. Hyvin alkanut sotaretki oli kääntynyt tuhoisaksi ja Antonius menettänyt puolet sotilaistaan.

Kun tieto kiiri Roomaan, Kleopatra sai syyt niskoilleen. Antonius oli ajoittanut retkensä väärin ja hätiköinyt paluun kanssa. Hän halusi mieluummin Kleopatran sänkyynsä kuin Roomalle lisää maata. Kleopatra oli noitunut Antoniuksen samoin kuin Caesarin ennen häntä. Tilannetta ei yhtään parantanut se, että Antonius julisti Caesarionin Rooman perijäksi ja asetti muut lapsensa hallitsijoiksi itään. Aleksandros sai nimiinsä jopa Parthian, vaikka sen valtaus alkoi näyttää mahdottomalta.

Arvostelu kiihtyi, kun Antoniuksen ja Octavianuksen vallanjakosopimus umpeutui joulukuun lopussa vuonna 33. Octavianus julisti, että Rooman tulevaisuus lepäsi hänen varassaan. Hän oli rauhoittanut lännen ja ottanut ohjakset myös Afrikassa. Antonius ei ollut tehnyt muuta kuin pelehtinyt porttonsa kanssa. Hän oli uhka, josta piti hankkiutua eroon, ennen kuin Kleopatra orjuuttaa hänet lopullisesti ja  vaatii Roomaa palkinnoksi palveluksistaan.

Toukokuussa 32 löytyi loistava konfliktin aihe. Antonius erosi Octaviasta. Lokakuussa Octavianus julisti sodan – Kleopatralle. Hän laski, etteivät sotilaat ehkä lähtisi maanmiestään vastaan, etenkään kun tällä oli edelleen kannattajansa jopa senaatissa. Kleopatra edusti vierasta vihollista, jota kohtaan kukaan ei tuntenut sympatiaa.

Kleopatra ja Antonius olivat aavistaneet, mitä tuleman piti. He olivat siirtyneet Kreikkaan ja ryhtyneet varustamaan laivastoa. Kleopatra ei halunnut, että väistämättömältä näyttävä sota käytäisiin hänen rakkaassa Egyptissään. Hän tahtoi taistella Kreikassa.

Antonius ei ollut merisotilas, mutta merisotaan Kleopatra hänet taivutteli. Kannatti muistaa Pompeiuksen kohtalo. Hän oli valinnut meritaistelun sijaan maasodan, ja kuinka oli käynyt. Ikäväkseen Kleopatra nyt laski väärin. Yhteenotto Aktionissa päättyi lähes täydelliseen tuhoon.

Kleopatra kiirehti Aleksandriaan ja pani toimeksi. Hän alkoi siirrättää laivojaan Punaisellemerelle. Hän aikoi luopua kruunusta – ja säästää Egyptin. Hän lähetti Octavianukselle kirjeen ja pyysi, että saisi jättää maansa lapsilleen. Se olisi oikeus ja kohtuus, olivathan lapset sentään puoliksi roomalaisia. Octavianus vastasi olevansa halukas kompromissiin – jos Kleopatra hankkiutuisi eroon Antoniuksesta.

Kleopatra oli puun ja kuoren välissä. Hän oli surmauttanut sisarensa, kenties myös nuorimman veljensä, mutta Antonius. Ei!

Antoniuksen tilanne oli yhtä tukala. Octavianuksen joukot olivat valloittaneet Pelusionin, ja laivasto lähestyi Aleksandriaa. Antonius oli valmis taisteluun, mutta miehet loikkasivat Octavianuksen joukkoihin. Rannalla ratsuväki kauhistui ja karkasi. Sisämaassa maajoukot kärsivät murskaavan tappion. Antonius vetäytyi palatsiin miettimään ratkaisua umpikujaan. Sitten hän kuuli, että Kleopatra oli kuollut. Hän oli tehnyt itsemurhan. Peli oli pelattu. Antonius tarttui miekkaansa.

Vain hetkeä myöhemmin Kleopatran sihteeri saapui tuomaan hyviä uutisia.Tiedot kuningattaren kuolemasta olivat ennenaikaisia. Hän oli linnoittautunut mausoleumiinsa, mutta hän oli elossa. Antoniusta ei voitu enää pelastaa. Palvelijat kantoivat hänet kuolemaan Kleopatran syliin.

Antonius neuvoi Kleopatraa sopimaan Octavianuksen kanssa. Kleopatra ei uskonut yhteisymmärrykseen. Octavianus halusi vain hänen omaisuutensa ja hänet itsensä kahleissa voitonjuhliinsa Roomaan. Ajatus puistatti. Kleopatra ei aikonut palata vankina kaupunkiin, jossa oli vieraillut kuningattarena. Hän kuitenkin anoi Octavianukselta tapaamista ja koetti vakuuttaa olevansa Rooman ystävä ja liittolainen. Hän oli saanut kruununsakin itseltään Caesarilta, Octavianuksen jumalalliselta adoptioisältä. Octavianus ei luvannut mitään.

Kaksi päivää myöhemmin Octavianukselle juoksutettiin sinetöity kirje. Kleopatra pyysi, että hänet haudataan Antoniuksen viereen. Octavianus tiesi heti, mitä viesti merkitsi. Kleopatraa oli vartioitu yötä päivää, mutta hän oli onnistunut riistämään hengen itseltään.

Roomalaisten mielestä Kleopatra oli vihdoin tehnyt jotain kunniakasta. Octavianuksen mielestä ei. Kleopatra oli pilannut hänen voitonjuhlansa. Niinpä Octavianus otti tilanteesta irti, mitä saattoi. Hän mustasi Kleopatraa minkä ehti osoittaakseen, että hän oli pelastanut Rooman hirveältä vaaralta. Octavianus jäikin historiaan miehenä, joka päätti sisällissodan ja loi uuden upean Rooman. Kleopatra taas muistetaan vamppina, joka vietteli kunnon miehiä ja tavoitteli taivaita.

Roomalaiset eivät voineet sietää Kleopatraa, koska hän rikkoi kaikki sikäläiset sovinnaisuuskäsitykset. Hän oli älykkäämpi kuin useimmat Rooman miehet. Hän oli rikkaampi kuin yksikään roomalainen. Hän teki siekailematta maailmanpolitiikkaa eikä  kunnon roomattaren tavoin pysytellyt taustalla.

Jos roomalaiset olisivat arvioineet Kleopatraa poliitikkona, he olisivat mene tiedä huomanneet, että hän toimi niin kuin muutkin aikakauden vaikuttajat. Politiikka perustui henkilökohtaisiin suhteisiin, ja sopimukset vahvistettiin erilaisin liitoin. Caesar solmi kaikki avioliittonsa poliittisin perustein ja naitti tyttärensäkin oman edun nimissä. Antonius meni naimisiin poliittisista syistä ja itää luotsatessaan kävi läpi kaikki Aasian kuningattaret.

Kleopatran nykyisten elämäkerturien mielestä meidänkin on aika muuttaa suhtautumistamme. Kleopatra ei ollut vamppi vaan kyvykäs ja kylmäpäinen poliitikko, joka melskeisenä aikana varjeli henkeään ja maataan niin hyvin kuin taisi.

Kaksi uutta, hienoa elämäkertaa: Stacy Schiff, Kleopatra. Eräs elämä, WSOY 2011. Joyce Tyldesley, Cleopatra. Last queen of Egypt. Perseus Books 2008.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2012

Ulkonäkö yhä mysteeri

Antiikin taiteilijat eivät tehneet näköiskuvia vaan propagandaa.

Aikalaiset kohisivat Kleopatran tarkoitusperistä, mutta jälkipolvia on puhuttanut eniten hänen ulkonäkönsä. Upeimmissa veistoksissa seisoo kaunis, mannekiinivartaloinen nainen, rahoissa näyttäytyy kotkannenäinen eukko, melkein ukko. Kumpi heistä on aito Kleopatra?

Tuskin kumpikaan. Egyptissä taide palveli uskonnollisia ja poliittisia tarkoitusperiä, eivätkä taiteilijat pyrkineet kuvaamaan kohteitaan todenmukaisesti. He loivat kulttikuvia, joissa hallitsijat esiintyvät jatkuvuutta symboloivina jumalolentoina. Siksi kaikki faraot ja kuningattaret näyttävät  meistä samannäköisiltä.

Hellenistisissä patsaissa Kleopatra vaikuttaa luonnollisemmalta, mutta niidenkin aitous on silmänlumetta. Kulttikuvien tavoin nekin idealisoivat kohteensa.

Lihaa ja verta puuttuu myös rahoista. Maskuliininen ulkonäkö saattoi olla Kleopatran oma toive. Se heijasteli voimaa ja valtaa.

Jos oletamme, että rahoissa Kleopatra kuitenkin eniten muistuttaa itseään, herää kysymys, miten hän onnistui  hurmaamaan kaksi Rooman suurmiestä. Tähän vastaavat antiikin kertojat, jotka eivät suitsutakaan Kleopatran kauneutta vaan karismaattisuutta. Hän liikkui viehkeästi, käyttäytyi aina luontevasti ja puhui vastustamattoman soinnikkaalla äänellä.

Ihmeen vauras ja sivistynyt valtio

Kleopatra sai roomalaisten vihat päälleen paljolti siksi, että he kadehtivat Egyptin yltäkylläisyyttä.

Kuningaskunta, jonka Ptolemaios XII lapsilleen jätti, ei ollut suuren suuri mutta voitti monin tavoin maailmanmahdiksi nousuaan tekevän Rooman tasavallan. Egypti oli koko Välimeren alueen rikkain maa, jonka vauraus perustui ennen kaikkea maatalouteen. Parhaina vuosina Egypti tuotti viljaa niin paljon, että olisi kyennyt ruokkimaan koko naapuruston.

Huomattavia summia valtion kassaan kertyi myös kullan, jalokivien, papyruksen, lasin, parfyymien, mausteiden ja lääkkeiden viennistä. Pääkaupunki Aleksandria olikin vilkas satama- ja kauppakaupunki, jossa asioivat kaikki ympäristön kansallisuudet.

Aleksandria tunnettiin myös oppineiden kehtona, aikansa ehdottomana sivistyskeskuksena. Sellainen se oli ollut siitä pitäen, kun Ptolemaiosten hallitsijahuoneen perustaja 300-luvun lopulla ennen ajanlaskun alkua rakennutti kaupunkiin valtavan kirjaston ja sen yhteyteen tieteisiin erikoistuneen akatemian, Museionin. Kaikki aikansa johtavat tutkijat ja ajattelijat opiskelivat tai opettivat Aleksandriassa.

Ptolemaios I:n peruina Aleksandriasta kehittyi kreikkalainen kaupunki. Rakennukset edustivat kreikkalaista arkkitehtuuria, asukkaista valtaosa oli kreikkalaista syntyperää, ja kaupungilla kuuli enimmäkseen kreikkaa, sillä kreikka oli julkisen elämän kieli. Kreikkalaisuuden ylivaltaa selittää se, ettei Ptolemaios ollut egyptiläinen vaan Makedonian kreikkalainen. Ennen faraoksi nousuaan hän oli tehnyt uran Aleksandrian perustajan, legendaarisen sotapäällikön Aleksanteri Suuren kenraalina.

Kleopatran nousu ja tuho

Vuosi eaa.69 Kleopatra syntyy.
55
Rooman Pompeius taiteilee Kleopatran isän maanpaosta takaisin faraoksi.
51
Isä kuolee. Kleopatra ja pikkuveljistä vanhin Ptolemaios XIII nousevat valtaan.
49
Roomassa puhkeaa sisällissota. Egyptissä hovi vehkeilee. Kleopatra pakenee Syyriaan.
48
Kleopatra junailee itsensä Caesarin luokse. Suhde alkaa. Ptolemaios käynnistää vallanperimyssodan.
47
Ptolemaios hukkuu, sota päättyy. Kleopatran hallitsijakumppaniksi nousee veljistä nuorin Ptolemaios XIV. Kleopatra synnyttää esikoisensa, Caesarionin.
46
Kleopatra vierailee Roomassa. Caesar tunnustaa poikansa, mutta Kleopatraa parjataan itämaan portoksi.
45 Kleopatra palaa Roomaan neuvottelemaan idän tulevaisuudesta.
44
Caesar murhataan. Ptolemaios XIV kuolee. Caesarionista tulee farao Ptolemaios XV.
41
Rooman uudet, vahvat miehet ovat jakaneet tasavallan etupiireihin. Kleopatra tapaa idän herran Marcus Antoniuksen. Suhde alkaa.
40
Antonius solmii avioliiton Roomassa. Kleopatra synnyttää kaksoset.
37
Antonius tunnustaa kaksoset ja lahjoittaa Kleopatralle Rooman itäisiä alueita.
36
Kleopatra synnyttää pojan. Antonius sotii Parthiassa.
35
Parthian-retki päättyy katastrofiin. Roomassa propagandakoneisto syyttää Kleopatraa.
34
Antonius jakaa itää lastensa kesken. Kritiikki Roomassa kovenee.
32
Antonius eroaa vaimostaan. Octavianus julistaa sodan Kleopatralle.
31
Antonius ja Kleopatra kärsivät murskatappion Aktionin meritaistelussa.
30
Octavianus valtaa Aleksandrian. Antonius ja Kleopatra tekevät itsemurhan. Caesarion surmataan.
29 Octavianus kuljettaa Kleopatraa patsaana voitonjuhlassaan Roomassa. Antoniuksen ja Kleopatran pojat katoavat. Tytär jää Antoniuksen ex-vaimon hoiviin.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018