Kaikkien karvakorvien tärkeät ilon lähteet. Karvaisten korvien väliin mahtuu paljon iloa. Jopa ihan pikkuisten korvien.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2008

Leikkivän koiran ilmeestä ei voi erehtyä. Innostuminen vetää suupielet sivuille, ja näyttää kuin koira nauraisi. Ihmisten ja eläinten ilmeet ovat monelta osin niin erilaisia, että rinnastukset vaativat varovaisuutta, mutta tässä tapauksessa ensivaikutelma osuu oikeaan. Tutkijoiden mukaan koiran leikki-ilmeen sosiaalinen merkitys ja se, mitä sen aivoissa samaan aikaan tapahtuu, muistuttaa läheisesti ihmisen naurua.

Ihmisaivoissa naurua ohjaavat alueet sijaitsevat hyvin vanhoissa aivojen osissa. Yhdysvalloissa vaikuttava virolaissyntyinen aivotutkija ja emeritusprofessori Jaak Panksepp on huomauttanut, että samankaltaisia rakenteita löytyy monien muidenkin nisäkkäiden aivoista: ne kehittyivät kauan ennen kuin ihmisten sukuhaara erkani omille teilleen.

Luottamus lämmittää

Kissa ei naura näkyvästi, mutta mielihyväkemikaalit hyrräävät senkin aivoissa. Kun kissa pyydystää pingispalloa tai narun päässä vedettyä paperitolloa, sen aivoissa erittyy hyvän olon tunnetta aiheuttavia serotoniinia ja dopamiinia samoin kuin villin sukulaisen pyydystäessä oikeaa hiirtä. Tutun, luotetun kissakaverin nuoltavana oleminen puolestaan käynnistää endorfiinien erityksen. Yhtä mukavasti endorfiininsa saa liikkeelle hakeutumalla luotetun ihmisen silitettäväksi.

Leikkien lisäksi luottamus on olennainen osa koirien ja kissojen hyvää elämää.

- Ihmistä tai toista eläintä kohtaan tunnettu luottamus syntyy kahdesta tekijästä: ennustettavuudesta ja toistuvista mielihyväkokemuksista, kertoo Tiede-lehdelle sähköpostihaastattelussa David Morton, biolääketieteen ja etiikan professori Birminghamin yliopistosta.

- Ennustettavuutta luovat samanlaisina toistuvat rutiinit, mielihyväkokemuksia taas esimerkiksi ystävällinen kosketus ja yhteiset kävelylenkit.

Tuttuuteen myös vaihtelua

Tuttua ja turvallista voivat olla sekä ihmiset että paikat. Koira ja kissa nauttivat molemmista, mutta niiden keskinäinen painoarvo on erilainen mustin ja mirrin maailmankuvassa.

Koiran aivoissa ne osat, joissa tapahtuu sosiaalisten suhteiden hahmottaminen, ovat kehittyneemmät kuin kissalla. Vastaavasti koiran käyttäytymisestä huomaa, että sille oman perheen seura on vielä suurempi asia kuin kissalle.

Kissan aivoissa taas kolmiulotteisen tilan hahmottamiseen käytettävät alueet ovat kehittyneemmät kuin koiralla. Ei siis ihme, että tuttu paikka on kissan turvallisuudentunteelle tärkeämpi kuin koiran.

Yhdessäolon ja turvallisuudentunteen lisäksi eläinten hyvään oloon vaikuttaa ratkaisevasti eräs tekijä, joka jää omistajilta usein huomaamatta ja jonka merkitys on kunnolla valjennut tutkijoillekin vasta eläinten stressihormonien mittauksissa. Se on valinnanvapaus.

Mahdollisuus vaikuttaa ympäristön tapahtumiin tai siirtyä paikasta toiseen vähentää eläinten stressihormonien eritystä. Jo tieto riittää eläimelle, sen ei tarvitse konkreettisesti ravata eri paikoissa. Esimerkiksi sisäkissan hyvinvointia lisää ulkoilutarha, johon kissa halutessaan pääsee luukusta tai ikkunasta.

Rotta osaa nauraa

Kun simpanssit ajavat leikillään toisiaan takaa, niiden läähätys jopa kuulostaa ihmisen naurulta. Kaukaisempien eläinsukulaistemme kikatus voi olla vaikeampi tunnistaa. Panksepp havaitsi vasta niinkin hiljattain kuin 2005, että rotat päästelevät naurua vastaavia sirkutuksia painiessaan keskenään.

Jos ihminen kutittaa kesyä rottaa, se sirkuttaa ja pitää tilannetta  miellyttävänä - näin voidaan päätellä siitä, että se tulee kutitettavaksi uudestaan. Lemmikkirottien omistajilta nauru jää kuulematta vain siitä syystä, että useimpien muiden rotan äänten tavoin se sijoittuu ultraäänialueelle eli on liian korkeaa ihmiskorvalle.

Pienlemmikkien, kuten marsujen, hamsterien tai kanien, tuntemukset jäävät usein vähemmälle huomiolle kuin kissojen ja koirien. Kissan ja koiran evoluutiossa aivotoiminta on osittain pysähtynyt nuoren eläimen asteelle. Siksi aikuisenkin eläimen käyttäytymisessä säilyy pentumaisia piirteitä, mikä saa ihmisen helposti kiintymään niihin lujemmin ja hoivaavammin ja tarkkailemaan niitä aktiivisesti. Pienestä koostaan huolimatta hiiret ja hamsterit ovat siis aivotoiminnaltaan aidommin aikuisia eläimiä kuin kissat ja koirat.

Pienikin tarvitsee virikkeitä

Jyrsijöiden ja kanien tuntemukset jäävät huomaamatta myös siksi, että saaliseläiminä niillä on synnynnäinen taipumus reagoida pelkoon ja kipuun jähmettymällä liikkumattomaksi tai näyttämällä normaalilta. Luonnossa tämä on eduksi, koska näin välttyy kiinnittämästä petojen huomiota. Omistaja saakin eläimen sisäisestä tilasta usein aavistuksen vasta, jos hän sattuu koskettamaan esimerkiksi paikallaan pysyttelevää kania ja tuntee sen sydämen hakkaavan hurjasti.

Mistä pienten lemmikkien hyvä elämä sitten koostuu?

David Morton luettelee tutkimusten osoittamia tekijöitä, jotka ovat osin samoja kuin kissoilla ja koirilla. Lajitoverin seura ja kosketus on tärkeää kaikille sosiaalisille lajeille, kuten kanille ja marsulle, kunhan yksilöt valitaan niin, että ne sopivat yhteen. Tärkeitä ovat myös riittävä liikkumatila ja virikkeet, kuten vaikka paperi silputtavaksi tai kuivaheinäkasa, johon mahtuu kaivautumaan.

- Ratkaisevinta on tieto, painottaa eläinten hyvinvointitutkimuksen uranuurtaja, professori Donald Broom Cambridgen yliopistosta. - Mitä enemmän omistaja tietää lemmikkinsä luonnollisesta elinympäristöstä ja elintavoista, sitä paremmin hän pystyy järjestämään sille olot, joissa se pääsee toteuttamaan synnynnäistä käyttäytymistään.

Aivojen rakenne ratkaisee

Koolla ei siis ole väliä: iloa näyttää mahtuvan pieneen päähän siinä missä isoonkin.

Asia ei ole yllättävä, jos ajattelee tuntemusten toista laitaa eli eläinten kipua. Nisäkkäiden kipureaktiosta nimittäin tiedetään jo, että se riippuu ainoastaan kivun voimakkuudesta, ei eläimen omasta koosta. Hiiren kipu on yhtä suurta kuin hevosen (ks. Mistä tietää, että eläimeen sattuu? Tiede 5/2006, s. 42-46).

Vastaavasti mielihyvän kokemisessa ratkaisevalta vaikuttaa, millaisista rakenteista kokijan aivot koostuvat - sillä ei ole väliä, kuinka pieneen tilaan evoluutio on tullut nämä rakenteet pakanneeksi.

Jaak Panksepp ja Antonio Damasio, tunnettu aivotutkija Iowan yliopistosta, ovat kartoittaneet nisäkkäiden aivojen limbistä järjestelmää, joka ihmisellä tiedetään keskeiseksi tunteiden kokemisessa. Kaikilta tutkituilta nisäkäslajeilta löytyi aivoista kaikki samat rakenteet ja kytkennät, joiden ihmisillä ajatellaan tuottavan perustunteet eli ilon, surun, pelon ja suuttumuksen. Toisin sanoen ei ole ainakaan anatomisia esteitä sille, että samat tunteet jylläisivät karvaistenkin korvien välissä.

Kun leikkisien koirien ja kehräävien kissojen lisäksi maailmaamme kansoittavat myös hilpeät rotat, missä kohtaa eläinkunnan sukupuuta kulkee raja, jonka tuolla puolen eläinten voi olettaa elävän elämäänsä automaattisesti, tuntemusten heilauttamatta?

- Mielihyväkokemuksiin liittyvistä prosesseista on löydetty viitteitä kaikilta selkärankaisilta eläimiltä, Donald Broom kertoo. - Nisäkkäät ja linnut ovat selvä tapaus, mutta kaloja on tässä mielessä tutkittu vasta vähän ja matelijoita vielä vähemmän.

Tuoreet tutkimustulokset kalojen oppimiskyvystä kuitenkin vihjaavat, että niiden tuntemuksilla olisi yhtäläisyyksiä muihin selkärankaisiin.

Onko mustekalalla kivaa?

Entä selkärangattomat? Broomin mukaan erityisen mielenkiintoinen ryhmä ovat mustekalat, esimerkiksi seepiat, joiden kyky nopeisiin värinvaihtoihin tekee niiden vedenalaisista kosiorituaaleista häkellyttävää nähtävää. Kilpailijan kohdatessaan koiras muuttuu hetkessä lähes mustanpuhuvaksi. Naarasta liehittelevän koiraan pinnassa taas syttyvät hehkumaan herkän helmenhohtoiset värikuviot.

 - Seepioilla siis on pitkälle kehittynyt kyky viestiä sisäistä tilaansa toisilleen, Broom tiivistää.

Viitteitä siitä, ettei kyse ole pelkästä automatiikasta, antaa seepian kyky lähettää kahta viestiä eri suuntiin. Jos toisella puolella uiskentelee kilpakosija ja toisella mielitietty, seepiakoiraan kylki alkaa hohkaa synkeitä värejä kilpailijan suuntaan samaan aikaan, kun neitoa kohti käännetty kylki loistaa kosioväreissä.

Voiko tämä siis tarkoittaa, että jopa noilla hyytelömöykyillä olisi hauskaa? Katsotaanpa taas aivoja ja valmiuksia.

Broom kertoo, että tuntemiskykyiseksi määritellään sellainen eläin, joka pystyy jossain määrin muistamaan omia tekojaan, arvioimaan riskejä sekä kokemaan toisen osapuolen uhkaavaksi tai houkuttelevaksi.

Kalat, mustekalat ja ravut saattavat hyvinkin kuulua tuntemiskykyisiin. Niillä on elimistössään kivunhavaitsemis- ja adrenaliinineritysjärjestelmä. Niillä on niin lyhyt- kuin pitkäkestoinen muisti, ne reagoivat käyttäytymisellään palkitseviin tilanteisiin, ja niiden tiedetään myös ottavan oppia lajikumppanien käyttäytymisestä. Yksilöiden välisiä temperamenttierojakin on havaittu.

Tiede ei kuitenkaan vielä pysty sanomaan mitään varmaa niiden mahdollisista iloista.

Helena Telkänranta on eläin- ja ympäristöaiheisiin erikoistunut tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Ruotsissa työntekijät avaavat jo oven kädessä olevalla sirulla.

Tukholmassa sijaitseva teknologia-alan yritysten toimisto Epicenter alkoi kaksi vuotta sitten asentaa työntekijöidensä käsiin siruja. Niillä työntekijät voivat esimerkiksi avata työpaikalla ovia, kirjautua tietokoneille tai maksaa lounaan, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Istute toimii kuin mikä tahansa siru uimahallien rannekkeissa tai työpaikkojen kulkuluvissa. Sitä ei vain tarvitse muistaa pitää mukana.

Tänä kesänä Yhdysvalloissa seurattiin esimerkkiä. Wisconsinilainen yritys asennutti sirun kymmenille työntekijöilleen.

Terveydenhoidossa erilaisia implantteja on käytetty jo pitkään. Uutta ruotsalais- ja amerikkalaisyrityksessä on käyttää istutteita muuhun kuin terveystarkoituksiin.

Kysely

Ottaisitko tunnistesirun ihosi alle?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017