Kovan onnen kulkijat panivat elämänsä peliin värittääkseen maailmankartan valkoiset läikät.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2013

Kovan onnen kulkijat panivat elämänsä peliin värittääkseen maailmankartan valkoiset läikät.

Teksti: Mika Remes

Ryntäys maailman ääriin alkoi toden teolla sen jälkeen, kun portugalilaiset merenkulkijat kiersivät 1400-luvun lopulla Afrikan eteläkärjen. Kun meritie Intiaan­ oli auki, idän ihmeet ja rikkaudet odottivat ottajaansa. Vaikka kohti tuntematonta ajoi myös inhimillinen uteliaisuus, tutkimusmatkat olivat ennen kaikkea kauppa- ja valtapolitiikkaa.

1600-luvulle tultaessa Euroopan hoveissa ymmärrettiin, että meriteiden, satamien ja kauppareittien hallinta antoi avaimet maailmanvaltaan. Siksi halukkaita lähtijöitä ja rahoittajia riitti.

Meidän on nykyisinä turvallisuushakuisina aikoina vaikea tajuta, että kuolema, taudit ja jatkuvat koettelemukset eivät ollenkaan vähentäneet intoa tutkimusmatkailuun. Kun yksi retkeilijä kuoli, oli toinen valmis ottamaan hänen paikkansa ja jatkamaan kohti tuntematonta. Tutkimusmatkailu oli harvoin sankarillista. Useimmat kohtasivat epäonnea, ja matkat edistyivät hitaasti yritysten ja erehdysten kautta, kirjoittaa Britannian Kuninkaallisen maantieteen seuran puheenjohtaja ja tunnetuin elossa oleva tutkimusmatkailija Ranulph Fiennes teoksessa Suuret tutkimusmatkat (Docendo 2011). Tutkimusmatkat veivät hengen sadoilta, mutta uhrauksilla oli arvonsa.

Englantilainen merenkävijä Henry Hudson oli vakuuttunut siitä, että Aasiaan löytyy purjehdusväylä pohjoista kautta.  Uskoa asiaan antoi alankomaalainen Willem Barents, joka oli 1500-luvun lopulla purjehtinut pohjoiseen läpi ”Valkoisen meren”. Pioneerityötä arktisten alueiden tutkinnassa tehnyt Barents kartoitti kolmella retkellään Siperian rannikon aina Novaja Zemljan saarta myöten. Barentsin viimeinen retkikunta juuttui talveksi 1596–1597 ahtojäihin mutta pääsi kesän tultua paluumatkalle. Näin Barents tuli todistaneeksi, että ihminen saattoi selviytyä arktisissa jäissä.

Henry Hudson lähti matkaan toukokuussa 1607 Hopewell-aluksella, jossa oli kymmenen hengen miehistö. Häntä rahoitti Kiinaan pohjoista meritietä etsinyt Muscovy Company. Lontoosta Hudson suunnisti pohjoiseen Grönlannin rannikolle, josta kokka käännettiin itään. Matkanteko jumiutui Huippuvuorilla jäävuoriin ja kylmään, paksuun sumuun. Hopewell pääsi kuitenkin 1 200 kilometriä napapiirin pohjoispuolelle. Niin kaukana pohjoisessa ei kukaan ollut ennen käynyt.

Keväällä 1608 Hopewellin purjeet pullistuivat jälleen. Tällä kertaa Hudson aikoi päästä Novaja Zemljaan, ennen kuin jäästä tulisi liian paksua. Jos olot sallisivat, matka jatkuisi kohti Tyyntämerta.

Novaja Zemlja saavutettiin, mutta pidemmälle ei ollut jäissä asiaa. Hudson halusi jatkaa etsintää ja kääntyä länteen. Miehistö nousi kuitenkin vastustamaan kapteeniaan. Hudson antoi periksi, ja Hopewell palasi Lontooseen. Rahoittajat eivät katsoneet Hudsonin paluuta hyvällä ja vetivät tukensa pois.

Hudson ei aikonut luovuttaa. Ovi aukesikin Hollannin Itä-Intian kauppakomppaniaan. Uudet rahoittajat antoivat tiukat ohjeet etsiä reitti Tyynellemerelle idän kautta.

Maaliskuussa 1609 Hudson purjehti ulos Amsterdamin satamasta Halve Maen -laivalla. Norjan pohjoispuolella hän kohtasi ahtojäitä, ja miehistö tahtoi kapteeninsa kääntyvän länteen kohti Uutta maailmaa. Jälleen Hudson antoi periksi, vaikka tuli samalla rikkoneeksi sopimusehdot.

Heinäkuussa 1609 Halve Maen saapui suurelle joelle. Intiaaneilta saamiensa tietojen perusteella Hudson arveli, että joki johdattaisi kaivatulle luoteiselle väylälle Kaukoitään. 225 kilometriä myöhemmin miehistö uhkasi taas kapinalla, ja Hudson katsoi paremmaksi lähteä paluumatkalle.

Perillä Lontoossa odotti hollantilaisten rahoittajien viha. Hudsonin matka ei kuitenkaan ollut turha. Hollantilaiset saivat syyn vaatia kartoitettua aluetta itselleen ja perustivat Hudson-joen suulle Uuden Amsterdamin, nykyisen New Yorkin.

Vuotta myöhemmin Hudson oli matkassa neljättä kertaa, nyt englantilaisen Virginia Companyn rahoilla. Hän oli vakuuttanut yhtiön siitä, että Luoteisväylä löytyy kyllä. Kesäkuussa 1610 Hudsonin Discovery-laiva saavutti Grönlannin etelärannikon. Seuraava etappi oli Labradorin pohjoiskärki, josta avautui suuri tuntematon vesialue. Sen Hudson nimesi Hudsoninlahdeksi.

Kesä ja syksy kuluivat lahden itärantaa kartoitettaessa. Marraskuussa Discovery juuttui jäihin Jamesinlahdessa, ja miehistö nousi maihin odottamaan kevättä. Talvi oli kurja, ja alkuasukkaat käyttäytyivät vihamielisesti.

Kun kevät lopulta koitti, Hudson oli valmis jatkamaan länttä kohti. Taas miehistö oli kapinajalalla. Riita kärjistyi lopulta siihen, että Hudson, hänen teini-ikäinen poikansa ja kuusi kapteenille uskollista miehistön jäsentä pakotettiin veneeseen ja jätettiin tuuliajolle. Hudson yritti seurata Discoverya mutta jäi pian jälkeen.

Sen koommin venekunnasta ei saatu havaintoja. Kapinallisista kahdeksan pääsi hengissä Lontooseen. He joutuivat oikeuteen, mutta ketään ei lopulta tuomittu. Heidän Amerikan-tietojaan pidettiin niin arvokkaina.

Kurjuus kärjistyi ihmissyöntiin

Kun John Franklin syntyi Englannin Lincolnshiressa 1786, Henry Hudsonin aloittama operaatio oli yhä kesken ja pohjoinen meritie Tyynellemerelle löytämättä. Tilanne oli sama vielä 33 vuotta myöhemmin, kun Franklin valittiin johtamaan maitse tehtävää Luoteisväylän etsintäretkeä.

Franklinin retkikunta lähti liikkeelle 1819 tavoitteenaan päästä Kanadan pohjoisrannikolle Copperminejoelle.  Alku sujui hyvin, mutta pian huonosti varustautunut retkikunta oli pulassa. Talvi puski päälle eikä huolto toiminut. Kaksi Kanadan johtavaa kauppakomppaniaa kilpaili verisesti keskenään, eikä kumpikaan suostunut myymään Franklinin retkikunnalle ruokatarvikkeita.

Franklin ei lannistunut vaan jatkoi härkäpäisesti eteenpäin. Hän vaelsi Isolle Orjajärvelle, sieltä Copperminejokea Jäämerelle ja kanooteilla edelleen 800 kilometriä itään Hoodjoelle asti. Siellä myrskyävä meri pakotti retkikunnan kääntymään takaisin.

Nyt alkoivat vaikeudet toden teolla. Muona loppui, miehet söivät jäkälää ja lopulta saapasnahkaa. Franklin lähti kapteeni George Blackin ja muutaman muun miehen kanssa etsimään ruokaa. Loppu miehistö, johon kuului kanadalaisia, intiaaneja ja inuitteja, jäi leiriin.

Kurjuus leirissä huipentui, kun retkikunnan metsästäjä Michel Terohauté tarjosi miehille ”sudenlihaa”. Pian hänen metsästyskumppaninsa Robert Hood löydettiin ammuttuna. Miehet tajusivat syöneensä ihmislihaa. Terohauté tapettiin.

Sitten onni kääntyi. Franklinin seurue löysi ruokaa, ja retkikunta pelastui. Makaabereista käänteistä ja suurista miestappioista huolimatta Franklin sai palattuaan sankarin vastaanoton.

Vuonna 1825 Franklin oli jälleen liikkeellä. Hän lähti Hudsoninlahdelta tutkimaan Kanadan pohjoisrannikkoa. Nyt varusteluun oli panostettu. Päästyään Icy Capeen Franklin lähti vetämään yhtä venekuntaa ja kapteeni Frederick Beechey toista. Yhdessä venekunnat kartoittivat 2 000 kilometriä Jäämeren rantaa Mackenziejoen itä- ja länsipuolella. Vuonna 1827 Franklin palasi liput hulmuten Englantiin. Kaksi vuotta myöhemmin hänet aateloitiin.

Britannian kuninkaallinen laivasto ei enää syttynyt Franklinin uusille ehdotuksille Luoteisväylän etsinnästä. Kapteenin ura jatkui komentajana Välimerellä ja Tasmanian varakuvernöörinä. Tutkimusmatkat näyttivät olevan ohi, kunnes kohtalo tarjosi uuden tilaisuuden. 59-vuotiaana Franklin pääsi vetämään joukkoa, jonka oli tarkoitus tutkia viimeinen puuttuva 500 kilometriä Jäämeren läntistä rannikkoa.

128-henkinen retkikunta lähti toukokuussa 1845 Erebus- ja Terror-aluksilla kohti arktista Kanadaa. Nyt oltiin tosissaan liikkeellä. Laivoissa oli teräsvahvisteiset rungot, höyrykoneet ja ruuvipotkurit. Miehistö oli kokenutta, ja muonaa oli kolmeksi vuodeksi. Heinäkuussa 1845 valaanpyyntialus näki retkikunnan Lancasterinsalmessa. Sitten laskeutui syvä hiljaisuus.

Kaksi vuotta myöhemmin pelastusretkikunta lähti selvittämään, mitä sankarikapteenin joukolle oli tapahtunut. Se ei nähnyt miehistä jälkeäkään. Franklinin katoaminen herätti valtavan mielenkiinnon, ja hänen löytäjilleen luvattiin suuri rahapalkkio. Se käynnisti kaikkiaan 25 pelastusyritystä. Niissä kuoli huomattavasti enemmän ihmisiä kuin kuului alkuperäiseen retkikuntaan.

Tapahtumien kulku alkoi hahmottua vähitellen. Ensimmäiset retkikunnan jäännökset löytyivät 1850, seuraavat 1854. Lopulta 1859 Francis McClintockin johtama etsintäryhmä pystyi selvittämään retkikunnan kohtalon.

Inuittien haastatteluista ja löytyneistä muistiinpanoista selvisi, että kumpikin Franklinin laiva oli juuttunut jäihin kesällä 1846 Victoriansalmessa Backjoen suulla. Ruoka alkoi olla lopussa, ja keripukki vaivasi. Laivoissa oli kyllä runsaasti säilykkeitä, mutta purkkien saumat vuotivat, ja miehiä kuoli lyijymyrkytykseen. Franklin itse menehtyi 1847, mutta kuolinsyytä ei tiedetä.

Seuraavana vuonna vielä hengissä olleet miehet päättivät hylätä laivat ja lähteä vetämään raskaita veneitä jäitä pitkin kohti etelää ja riistamaita. Pian seurue hajosi. Osa jatkoi matkaa, osa palasi laivoille. Sairaat miehet jätettiin jäälle kahden kumolleen käännetyn veneen suojaan. He kuolivat. Muut sinnittelivät toivottomissa oloissa muun muassa syömällä vainajia. Yksi kerrallaan väki väheni. Viimeisten retkikuntalaisen arvellaan menehtyneen 1850.

Franklinin pakkomielle löytää Luoteisväylä maksoi lopulta kymmenien hengen. Uhraukset eivät kuitenkaan olleet turhia. Pääsemällä lähelle Backjokea Franklin oli puskenut läpi Luoteisväylän viimeisen tuntemattoman osuuden.

Autiomaa näännytti amatöörit

Australian rannikkoa tarkasteli ensimmäisenä eurooppalaisena hollantilainen kapteeni Willem Janszoon vuonna 1606. Valtavaksi paljastunut maa-alue nimettiin Uudeksi-Hollanniksi. Siirtokuntia hollantilaiset eivät kuitenkaan perustaneet. Asutustoiminta alkoi vasta 1800-luvulla, vuosikymmeniä siitä, kun kapteeni James Cook vuonna 1770 julisti Australian Britannian omaisuudeksi.

Australian sisäosat olivat tuntematonta autiomaata, jossa asui salaperäisiä alkuperäisasukkaita, aboriginaaleja. Skotlantilainen maa- ja vesirakennusinsinööri John McDouall Stuart teki viisi tutkimusmatkaa mantereen eteläosissa, ja vuonna 1862 hän lopulta ylitti mantereen etelästä pohjoiseen. Matkalla piinasivat kuumuus ja vedenpuute. Hän kärsi keripukista ja lähes sokeutui mutta sinnitteli takaisin Adelaideen.

Vuonna 1860 Victorian osavaltio päätti tosissaan ottaa selvää mantereen sisäosista. 15 000 melbournelaista oli saattamassa matkaan vaaroja uhmaavaa ”Victorian retkikuntaa”. Sitä vetivät australialainen poliisiupseeri Robert O’Hara Burke ja Austra­lian hallituksen maanmittari William John Wills. Tavoite oli ylittää mantere etelän Melbournesta pohjoisrannikolle Carpentarianlahdelle. Burke oli valittu retkikunnan johtajaksi, vaikka hänellä ei ollut kokemusta tutkimusmatkoista.

Retkikunta lähti matkaan elokuussa 1860 kuudella vankkurilla, 26 kamelilla ja 23 hevosella. Kaksi kuukautta myöhemmin se oli edennyt 750 kilometriä. Matka sujui piinallisen hitaasti. Kaksi upseeria oli jo eronnut ja 13 miestä erotettu. Tilalle palkattiin kahdeksan uutta miestä.

Marraskuussa retkikunta pääsi taipaleen puoliväliin Cooper Creekiin. Tämä oli pohjoisin piste, jossa valkoiset olivat läntisessä Australiassa käyneet. Nyt edessä oli tuntematon autiomaa. Jatkamaan ei ollut lähtemistä ilman materiaali- ja muonatäydennyksiä.

Joulukuun puolivälissä, kesän kuumimpaan aikaan, Burke, Wills ja kaksi muuta miestä, Charles Gray ja John King, päättivät jatkaa matkaa ja jättää muut odottamaan täydennyksiä. Mukaansa nelikko otti kuusi kamelia, hevosen ja kolmen kuukauden muonat. Aboriginaalien mukaan matka ei ollut vaarallinen eikä Cooper Creekiin jäävillä ollut mitään hätää. Arvio osoittautui yltiöoptimistiseksi alkuasukkaiden henkiinjäämiskeinoja taitamattomille valkoihoisille.

Kun Burken seurueesta ei kuulunut neljään kuukauteen mitään, Cooper Creekiin jääneet keripukin runtelemat miehet päättivät palata etelään. He kätkivät pienen ruokavaraston puun alle ja kaiversivat runkoon ohjeen: Kaiva.

Hitaan ja uuvuttavan taivalluksen jälkeen miehet pääsivät Sandhurstiin, 130 kilometrin päähän rannikosta. He sähköttivät Burken seurueen katoamisesta Melbourneen. Siellä koottiin pikaisesti pelastusretkikunta.

Samaan aikaan Burken joukkue oli vaeltanut kohti pohjoista. 10. helmikuuta 1861 se pääsi Flindersjoen suistoon rämeikköalueelle. Avomerta ei mangrovepuiden tiheikössä näkynyt, mutta vuorovesi osoitti, että määränpää oli saavutettu. Carpentarianlahti oli lähellä. Oli aika kääntyä takaisin.

Paluumatkalla ruokavarastot ehtyivät. Keskikesän kuumuus oli sietämätön. Jokiveden lämpötila nousi yli 36 asteen. Henkensä pitimiksi miehet teurastivat eläimiään, jotka nekin olivat luuta ja nahkaa. Burke, Wills ja King selvisivät autiomaan pätsistä Cooper Creekiin 21. huhtikuuta. Gray jäi matkalle. Ajoitus ei olisi voinut olla onnettomampi. Vain yhdeksän tuntia aiemmin tovereitaan kuukausia odottaneet miehet olivat lähteneet paluumatkalle kohti etelää.

Kolmikko löysi ruokavarat, mutta tajusi, etteivät ne riittäisi edessä olevaan 650 kilometrin taivallukseen. He olivat loukussa.  Pettymys oli pohjaton.

Burke ja Wills kuolivat kesäkuussa. Kingin pelastivat ab­originaalit. He hoivasivat häntä, kunnes pelastusretkikunta puoli vuotta myöhemmin vei hänet takaisin Melbourneen. Kingiä ja kuolleita retkikuntalaisia kohdeltiin suurina sankareina. Matkan piinaavat vaiheet oli kirjattu Willsin päiväkirjaan, ja niitä esiteltiin pitkään neuvoina Australian sisäosiin muuttaville.

Jälkipolville on käynyt selväksi, että Burken ja Willsin retkikunnan traaginen kohtalo johtui katteettomasta itsevarmuudesta ja ylimielisyydestä, jolla matkalaiset suhtautuivat Australian sisäosien oloihin. Aboriginaaleilla olisi ollut kaikki käytännön tieto siitä, miten autiomaassa pysyy hengissä, mutta sille ei pantu painoa. Pahin virhe oli lähteä liikkeelle kesän kuumimpaan aikaan.

Mika Remes on vapaa toimittaja.

Suomalaistutkija havaitsi, että maaseudun monimuotoinen luonto saattaa suojata koiria allergialta. Se antaa tukea biodiversiteettihypoteesille.

Kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla. Vähiten allergioita on koirilla, jotka elävät maalla maalaismaiseen tapaan monilapsisessa, muitakin eläimiä omistavassa perheessä ja saavat ulkoilla vapaasti kotipihalla.

Tällaisia asioita koirista Jenni Lehtimäki sai selville väitöstutkimuksessaan, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Ihmisistä tosin ei samanlaista yhteyttä löytynyt allergioiden ja asuinpaikan väliltä.

Lehtimäki testasi biodiversiteettihypoteesia. Sen mukaan immuunijärjestelmämme häiriintyy ja allergian tapaiset tulehdusperäiset sairaudet lisääntyvät, kun ympäristön monimuotoisuus hupenee ja me altistumme entistä vähemmille luonnon mikrobeille.

Väitöskirja koostui neljästä tutkimuksesta, joista kaksi käsitteli lapsia ja kaksi lemmikkikoiria.

Kummassakaan lapsitutkimuksessa ei löytynyt merkittävää yhteyttä allergioiden ja ihon mikrobien tai luonnon monimuotoisuuden välillä.

Toisin oli lemmikkien laita. Koiranomistajille suunnatun kyslytutkimusken mukaan sairaimpia olivat kaupunkilaiskoirat, joista noin 17 prosentilla oli allergiaa. Maalla osuus oli viitisen prosenttia.

”Kysely osoittaa ensimmäistä kertaa urbaanin ympäristön ja muun nisäkkään kuin ihmisen allergian välisen yhteyden”, Lehtimäki kertoo.

Vielä selvemmän näytön tarjoaa neljäs tutkimus, johon osallistui yhteensä 170 labradorinnoutajaa ja suomenlapinkoiraa.

Se paljasti, että eniten allergioista kärsivät kaupungissa esimerkiksi kerrostalossa asuvat koirat, joilla on ”urbaani elämäntyyli”. Niiden hoidosta vastaa yksi ihminen, joka harrastaa monenlaista ja lenkkeilee paljon koiran kanssa.

Harvinaisimpia allergiat ovat maalaiseen tapaan maalla elävillä koirilla. Niiden iholla on viljalti ympäristöstä peräisin olevia bakteereja.

Lehtimäki ihmettelee, miksi ympäristön ja allergian yhteys tuli ilmi koirilla muttei lapsilla.

”Allergia on monimutkainen sairaus ja ihmiselämä on monimutkaista, mikä saattaa piilottaa ympäristön vaikutuksen”, hän miettii.

Täysin piiloon ihminen ei kuitenkaan jäänyt. Kyselytutkimuksessa paljastui, että jos allergia vaivaa koiraa, omistajakin on todennäköisesti allergikko. Tämä johtuu epäilemättä jostain yhteisestä tekijästä koiran ja omistajan elämäntavoissa tai ympäristössä.

”Maaseutumaisessa ympäristössä koiran ja ihmisen elimistö altistuu mikrobeille, jotka jollakin tavalla tukevat immuunijärjestelmän toimintaa”, Lehtimäki toteaa.

Kysely

Uskotko biodiversiteettihypoteesiin?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.