Päästimme lähettimin varustetut kilpikonnanpoikaset Hiljan, Hertan ja Urhon Andamaanienmereen ja aloimme toivoa parasta.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Teksti: Maria Koivisto

Vapautimme nuoret liemikilpikonnat Hiljan, Hertan ja Urhon Thaimaan Similanin luonnonsuojelualueella nousuveden aikaan tammikuussa 2010. Kolme päivää aiemmin olimme liimanneet niiden yläkilpeen satelliittilähettimet voimakkaalla, vedenkestävällä epoksiliimalla. Tähän saakka ne olivat saaneet totutella kasvaneeseen painoonsa. Ensimmäisen päivän jälkeen lähettimet eivät tuntuneet enää häiritsevän niitä.

Kaikki kolme konnaa uivat nopeasti ulapalle. Jännitimme lähettimien toimivuutta, sillä kalliidenkaan laitteiden luotettavuudesta meressä ei ole takeita. Osaltaan jännitystä lisäsivät yölliset troolarit, jotka kiellosta huolimatta kalastelivat luonnonsuojelualueen ympäristössä. Sitä paitsi tämä oli ensimmäinen kerta, kun me kaksi suomalaista meribiologia pääsimme seuraamaan kilpikonnanpoikasten matkaa.

Pärjääkö kasvatettu konna meressä?

Merikilpikonnat ovat uineet maailman merissä jo yli 130 miljoonaa vuotta. Sadan viime vuoden aikana kannat ovat romahtaneet, koska ihmiset ovat aiheuttaneet konnien elämään liian monta häiriötekijää yhdellä kertaa.

Kaakkois-Aasiassa merikilpikonnien suvun jatkuminen pyritään varmistamaan siirtoistuttamalla vankeudessa kasvaneita, haavoittuvimman kasvuvaiheen ohittaneita eläimiä. Mutta miten kasvatetut konnat pärjäävät meressä, ja onko kasvatus tehokas tapa elvyttää konnakantoja? Sitä lähdimme Anu Riihimäen kanssa selvittämään. Vastavalmistuneina meribiologeina olimme kyllästyneet alan surkeisiin työmahdollisuuksiin Suomessa. Anu oli työskennellyt sukellusoppaana Thaimaassa, ja siellä hän oli tutustunut kon­nien kasvatukseen. Innostuin Anun kertomuksista, ja päätimme yhdessä perustaa projektin, jossa tutkittaisiin, mitä vapautetuille konnille tapahtuu. Niin syntyi Turtle Watch -järjestö, ja pääsponsoriksi lähti alueelle lomamatkoja tekevä matkatoimisto.

Heti Thaimaahan päästyämme hanketta kohtasi ensimmäinen este. Kävi ilmi, että suuren hotellin kasvattamilta kilpikonnilta, joita meidän oli määrä tutkia, puuttuivat asian­omaiset luvat. Koska merikilpikonnat ovat uhanalaisia, niitä saa kasvattaa ainoastaan valtion luvalla. Meidän oli siis ensi töiksemme etsittävä uudet tutkimuskohteet.

Phuketin valtiollisessa meribiologisesta keskuksesta löysimme luotettavan ja aidosti konnista kiinnostuneen kilpikonnatutkijan Kongkiat Kittiwattanawongin. Keskuksessa kasvatetaan vuosittain useita satoja liemikilpikonnia, jotka on tapana vapauttaa mereen kuningattaren syntymäpäivänä, suuren seremonian saattelemina. Kittiwattanawongin avulla löysimme yhteisen sävelen thaimaalaisten tutkijoiden kanssa, ja niin projekti saattoi jatkua.

Harva yksilö elää aikuisuuteen asti

Nuorista merikilpikonnista on niukasti tietoa. Niiden ensimmäisiä elinvuosia kutsutaankin kadotetuiksi vuosiksi. Ne ovat kuitenkin ainoat, mitä useimmat yksilöt kokevat, sillä luonnossa syntyneistä merikilpikonnista arviolta vain yksi tuhannesta elää aikuisikään saakka.

Konnat kuoriutuvat yöaikaan ja suunnistavat kuunvalon avulla mereen, joka öisin on eniten valoa heijastava paikka. Veteen asti selvinneet uivat ulapalle. Siellä ne mahdollisesti hakeutuvat levälauttoihin ja ajelehtivat niiden suojassa virtojen mukana.

Vasta usean vuoden kuluttua konnat palaavat rantaveteen perustamaan reviiriä. Luonnossa kuoriutuneet yksilöt leimautuvat synnyinrantaansa, ja sukukypsyyden saavutettuaan ne palaavat sinne pesimään. Urokset pysyttelevät meressä koko ikänsä, mutta naaraat nousevat rannalle laskemaan munansa.

Mutta minne kasvatetut konnat palaavat, vai pesivätkö ne ollenkaan? Tämän selvittämistä vaikeuttaa kilpikon­nien pitkä elinkaari. Useat merikilpikonnalajit saavuttavat sukukypsyyden vasta kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla. Ainakin muutama Yhdysvalloissa 1970-luvulla kasvatettu, räpylään kiinnitetyllä renkaalla merkitty konna on löydetty pesimästä synnyinalueensa läheisyydestä.

Liemikilpikonnaa piinaa herkun maine

Hilja, Hertta ja Urho ovat siis liemikilpikonnia. Se on yksi maailman seitsemästä merikilpikonnalajista, jotka kaikki ovat pahasti uhanalaisia.

Liemikilpikonna on ollut suosittu keittoaines. Sen rasvakudos on ravitsevaa, vaikka onkin väriltään epäilyttävän vihreää. Liemikilpikonna on maailmanlaajuisesti suojeltu, mutta siitä tehdään yhä keittoa etenkin Itä- ja Kaakkois-Aasiassa. Kilpikonnien muniakin pidetään suurena herkkuna. Lisäksi merikilpikonnat jäävät usein sivusaaliiksi katkaraputrooleihin. Niiden pesimäpaikat vähenevät, kun hotelliketjut ja turistit valtaavat rauhallisia hiekkarantoja. Sopivat rannat voivat myös hukkua ilmastonmuutoksen aiheuttamaan vedenpinnan nousuun. Oman vaaransa aiheut­tavat vedessä kelluvat muovit, sillä ne muistuttavat erehdyttävästi kilpikon­nien syömiä meduusoja.

Merikilpikonnien katoaminen olisi kohtalokasta meren koko ekosysteemille, sillä se järkkyy ilman vastaavia suurpetoja. Useat hait, valaat ja delfiinit ovat uhanalaisia, ja kilpikonnien väheneminen näkyy jo eräiden saaliseläinpopulaatioiden räjähdysmäisenä kasvuna. Meduusoja, joita monet merikilpikonnalajit mielellään syövät, on esiintynyt viime vuosina riesaksi asti.

Kilpikonnien suojelemiseksi on tärkeää suojella niiden pesimärantoja sekä vähentää tahallista ja tahatonta pyyntiä. Monet vapaaehtoisjärjestöt ovat vallanneet kilpikonnarantoja, merkinneet munien paikat ja vahtineet niitä poikasten kuoriutumiseen saakka. Kalastajille on kehitetty trooleja, joiden kansiverkko päästää sisään katkaravut mutta ei kilpikonnia. Myynnissä on myös pyöreitä pitkäsiimakoukkuja, joihin konnat eivät takerru.

Kilpikonnia hylkiviä kalastustarvikkeita käytetään kuitenkin vasta vähän, varsinkin köyhimmissä maissa. Turtle Watch aikookin ryhtyä vaihtamaan kalastajien vanhoja välineitä turvallisempiin maksutta.

Tekniikka rajoittaa seurantaa

Jos tilanne oli meille uusi, niin pioneereja olivat Hilja, Hertta ja Urho itsekin. Nuoria kilpikonnanpoikasia ei ollut aiemmin juuri seurattu, sillä lähettimiä on ollut vaikea valmistaa kyllin pieniksi. Niiden paino saa olla enintään viisi prosenttia eläimen omasta painosta. Enempi häiritsee uimista.

Uudella tekniikalla lähettimet on saatu kutistetuksi tulitikkuaskin kokoisiksi, mikä riittää poikasillekin. Lähetin aktivoituu aina eläimen noustessa pinnalle hengittämään. Maapalloa kiertävät satelliitit nappaavat signaalin ja välittävät sen tutkijoiden tietokoneeseen. Tekniikalla on silti rajansa: pienten lähettimien elinikä on vain puoli vuotta. Sen jälkeen akku tyhjenee. Ensi huolemme kuitenkin oli, toimisiko laite ylipäätään.

Alkujännitys helpotti, kun havaitsimme seurannan alkavan onnellisesti. Vapautuksen jälkeisenä päivänä saimme signaalia kaikista kolmesta lähettimestä. Pienokaisemme olivat ensimmäisen vuorokauden aikana uineet kun­nioitettavat kolmisenkymmentä kilometriä.

Hertan lähetin vaikeni ensimmäisenä

Hiljan ja Urhon liikkeitä pääsimme lopulta seuraamaan noin kuuden kuukauden ajan. Hertan signaalit lakkasivat kahden kuukauden jälkeen. Syynä saattoi olla lähettimen irtoaminen, paristojen loppuminen tai Hertan kuolema.

Hilja ja Urho uivat puolen vuoden aikana yli 2 000 kilometriä ja kävivät Myanmarin ja Indonesian rajoilla. Akkujen tyhjetessä molemmat konnat olivat taas palanneet lähelle vapautusrantaa.

Kaksikosta saatiin paljon hyödyllistä tietoa. Seuranta osoitti, että kasvatetut kilpikonnat pärjäävät myös kasvatusaltaiden ulkopuolella. Konnat oppivat siis löytämään ruokaa omin päin. Lisäksi saatiin vihiä kilpikonnien vaellusreiteistä. Nämä ovat suojelun kannalta keskeisiä asioita.

Paikoin kansainväliset suojelutoimet ovatkin jo tuottaneet lupaavaa hedelmää: esimerkiksi Malesiassa liemikilpikonnat ovat lisääntyneet 2000-luvulla merkittävästi. Merikilpikonnat voidaan vielä pelastaa, ja toivon mukaan ne saavat uida merissämme vielä toiset 130 miljoonaa vuotta.

Maria Koivisto on meribiologi, joka on väitellyt tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Hän tutkii merikilpikonnia sekä Itämeren sinisimpukkayhteisöjä.

Turtle Watchin liemikilpikonnaprojektia voi seurata osoitteessa www.turtlewatch.net

Kilpikonnat liemessäLiemikilpikonnan vihreä rasvakudos on ollut suosittu keittoaines.Konnia pyydetään ja niiden munia kerätään yhä, vaikka kaikki seitsemän merikilpikonnalajia ovat rauhoitettuja.Pelkästään Kaakkois-Aasiassa pyydystetään vuosittain yli 100 000 liemikilpikonnaa.Liemikilpikonnien siirtoistutusta mereen on kokeiltu 1970-luvun loppupuolelta lähtien, mutta sen toimivuudesta kiistellään.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018