Päästimme lähettimin varustetut kilpikonnanpoikaset Hiljan, Hertan ja Urhon Andamaanienmereen ja aloimme toivoa parasta.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Teksti: Maria Koivisto

Vapautimme nuoret liemikilpikonnat Hiljan, Hertan ja Urhon Thaimaan Similanin luonnonsuojelualueella nousuveden aikaan tammikuussa 2010. Kolme päivää aiemmin olimme liimanneet niiden yläkilpeen satelliittilähettimet voimakkaalla, vedenkestävällä epoksiliimalla. Tähän saakka ne olivat saaneet totutella kasvaneeseen painoonsa. Ensimmäisen päivän jälkeen lähettimet eivät tuntuneet enää häiritsevän niitä.

Kaikki kolme konnaa uivat nopeasti ulapalle. Jännitimme lähettimien toimivuutta, sillä kalliidenkaan laitteiden luotettavuudesta meressä ei ole takeita. Osaltaan jännitystä lisäsivät yölliset troolarit, jotka kiellosta huolimatta kalastelivat luonnonsuojelualueen ympäristössä. Sitä paitsi tämä oli ensimmäinen kerta, kun me kaksi suomalaista meribiologia pääsimme seuraamaan kilpikonnanpoikasten matkaa.

Pärjääkö kasvatettu konna meressä?

Merikilpikonnat ovat uineet maailman merissä jo yli 130 miljoonaa vuotta. Sadan viime vuoden aikana kannat ovat romahtaneet, koska ihmiset ovat aiheuttaneet konnien elämään liian monta häiriötekijää yhdellä kertaa.

Kaakkois-Aasiassa merikilpikonnien suvun jatkuminen pyritään varmistamaan siirtoistuttamalla vankeudessa kasvaneita, haavoittuvimman kasvuvaiheen ohittaneita eläimiä. Mutta miten kasvatetut konnat pärjäävät meressä, ja onko kasvatus tehokas tapa elvyttää konnakantoja? Sitä lähdimme Anu Riihimäen kanssa selvittämään. Vastavalmistuneina meribiologeina olimme kyllästyneet alan surkeisiin työmahdollisuuksiin Suomessa. Anu oli työskennellyt sukellusoppaana Thaimaassa, ja siellä hän oli tutustunut kon­nien kasvatukseen. Innostuin Anun kertomuksista, ja päätimme yhdessä perustaa projektin, jossa tutkittaisiin, mitä vapautetuille konnille tapahtuu. Niin syntyi Turtle Watch -järjestö, ja pääsponsoriksi lähti alueelle lomamatkoja tekevä matkatoimisto.

Heti Thaimaahan päästyämme hanketta kohtasi ensimmäinen este. Kävi ilmi, että suuren hotellin kasvattamilta kilpikonnilta, joita meidän oli määrä tutkia, puuttuivat asian­omaiset luvat. Koska merikilpikonnat ovat uhanalaisia, niitä saa kasvattaa ainoastaan valtion luvalla. Meidän oli siis ensi töiksemme etsittävä uudet tutkimuskohteet.

Phuketin valtiollisessa meribiologisesta keskuksesta löysimme luotettavan ja aidosti konnista kiinnostuneen kilpikonnatutkijan Kongkiat Kittiwattanawongin. Keskuksessa kasvatetaan vuosittain useita satoja liemikilpikonnia, jotka on tapana vapauttaa mereen kuningattaren syntymäpäivänä, suuren seremonian saattelemina. Kittiwattanawongin avulla löysimme yhteisen sävelen thaimaalaisten tutkijoiden kanssa, ja niin projekti saattoi jatkua.

Harva yksilö elää aikuisuuteen asti

Nuorista merikilpikonnista on niukasti tietoa. Niiden ensimmäisiä elinvuosia kutsutaankin kadotetuiksi vuosiksi. Ne ovat kuitenkin ainoat, mitä useimmat yksilöt kokevat, sillä luonnossa syntyneistä merikilpikonnista arviolta vain yksi tuhannesta elää aikuisikään saakka.

Konnat kuoriutuvat yöaikaan ja suunnistavat kuunvalon avulla mereen, joka öisin on eniten valoa heijastava paikka. Veteen asti selvinneet uivat ulapalle. Siellä ne mahdollisesti hakeutuvat levälauttoihin ja ajelehtivat niiden suojassa virtojen mukana.

Vasta usean vuoden kuluttua konnat palaavat rantaveteen perustamaan reviiriä. Luonnossa kuoriutuneet yksilöt leimautuvat synnyinrantaansa, ja sukukypsyyden saavutettuaan ne palaavat sinne pesimään. Urokset pysyttelevät meressä koko ikänsä, mutta naaraat nousevat rannalle laskemaan munansa.

Mutta minne kasvatetut konnat palaavat, vai pesivätkö ne ollenkaan? Tämän selvittämistä vaikeuttaa kilpikon­nien pitkä elinkaari. Useat merikilpikonnalajit saavuttavat sukukypsyyden vasta kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla. Ainakin muutama Yhdysvalloissa 1970-luvulla kasvatettu, räpylään kiinnitetyllä renkaalla merkitty konna on löydetty pesimästä synnyinalueensa läheisyydestä.

Liemikilpikonnaa piinaa herkun maine

Hilja, Hertta ja Urho ovat siis liemikilpikonnia. Se on yksi maailman seitsemästä merikilpikonnalajista, jotka kaikki ovat pahasti uhanalaisia.

Liemikilpikonna on ollut suosittu keittoaines. Sen rasvakudos on ravitsevaa, vaikka onkin väriltään epäilyttävän vihreää. Liemikilpikonna on maailmanlaajuisesti suojeltu, mutta siitä tehdään yhä keittoa etenkin Itä- ja Kaakkois-Aasiassa. Kilpikonnien muniakin pidetään suurena herkkuna. Lisäksi merikilpikonnat jäävät usein sivusaaliiksi katkaraputrooleihin. Niiden pesimäpaikat vähenevät, kun hotelliketjut ja turistit valtaavat rauhallisia hiekkarantoja. Sopivat rannat voivat myös hukkua ilmastonmuutoksen aiheuttamaan vedenpinnan nousuun. Oman vaaransa aiheut­tavat vedessä kelluvat muovit, sillä ne muistuttavat erehdyttävästi kilpikon­nien syömiä meduusoja.

Merikilpikonnien katoaminen olisi kohtalokasta meren koko ekosysteemille, sillä se järkkyy ilman vastaavia suurpetoja. Useat hait, valaat ja delfiinit ovat uhanalaisia, ja kilpikonnien väheneminen näkyy jo eräiden saaliseläinpopulaatioiden räjähdysmäisenä kasvuna. Meduusoja, joita monet merikilpikonnalajit mielellään syövät, on esiintynyt viime vuosina riesaksi asti.

Kilpikonnien suojelemiseksi on tärkeää suojella niiden pesimärantoja sekä vähentää tahallista ja tahatonta pyyntiä. Monet vapaaehtoisjärjestöt ovat vallanneet kilpikonnarantoja, merkinneet munien paikat ja vahtineet niitä poikasten kuoriutumiseen saakka. Kalastajille on kehitetty trooleja, joiden kansiverkko päästää sisään katkaravut mutta ei kilpikonnia. Myynnissä on myös pyöreitä pitkäsiimakoukkuja, joihin konnat eivät takerru.

Kilpikonnia hylkiviä kalastustarvikkeita käytetään kuitenkin vasta vähän, varsinkin köyhimmissä maissa. Turtle Watch aikookin ryhtyä vaihtamaan kalastajien vanhoja välineitä turvallisempiin maksutta.

Tekniikka rajoittaa seurantaa

Jos tilanne oli meille uusi, niin pioneereja olivat Hilja, Hertta ja Urho itsekin. Nuoria kilpikonnanpoikasia ei ollut aiemmin juuri seurattu, sillä lähettimiä on ollut vaikea valmistaa kyllin pieniksi. Niiden paino saa olla enintään viisi prosenttia eläimen omasta painosta. Enempi häiritsee uimista.

Uudella tekniikalla lähettimet on saatu kutistetuksi tulitikkuaskin kokoisiksi, mikä riittää poikasillekin. Lähetin aktivoituu aina eläimen noustessa pinnalle hengittämään. Maapalloa kiertävät satelliitit nappaavat signaalin ja välittävät sen tutkijoiden tietokoneeseen. Tekniikalla on silti rajansa: pienten lähettimien elinikä on vain puoli vuotta. Sen jälkeen akku tyhjenee. Ensi huolemme kuitenkin oli, toimisiko laite ylipäätään.

Alkujännitys helpotti, kun havaitsimme seurannan alkavan onnellisesti. Vapautuksen jälkeisenä päivänä saimme signaalia kaikista kolmesta lähettimestä. Pienokaisemme olivat ensimmäisen vuorokauden aikana uineet kun­nioitettavat kolmisenkymmentä kilometriä.

Hertan lähetin vaikeni ensimmäisenä

Hiljan ja Urhon liikkeitä pääsimme lopulta seuraamaan noin kuuden kuukauden ajan. Hertan signaalit lakkasivat kahden kuukauden jälkeen. Syynä saattoi olla lähettimen irtoaminen, paristojen loppuminen tai Hertan kuolema.

Hilja ja Urho uivat puolen vuoden aikana yli 2 000 kilometriä ja kävivät Myanmarin ja Indonesian rajoilla. Akkujen tyhjetessä molemmat konnat olivat taas palanneet lähelle vapautusrantaa.

Kaksikosta saatiin paljon hyödyllistä tietoa. Seuranta osoitti, että kasvatetut kilpikonnat pärjäävät myös kasvatusaltaiden ulkopuolella. Konnat oppivat siis löytämään ruokaa omin päin. Lisäksi saatiin vihiä kilpikonnien vaellusreiteistä. Nämä ovat suojelun kannalta keskeisiä asioita.

Paikoin kansainväliset suojelutoimet ovatkin jo tuottaneet lupaavaa hedelmää: esimerkiksi Malesiassa liemikilpikonnat ovat lisääntyneet 2000-luvulla merkittävästi. Merikilpikonnat voidaan vielä pelastaa, ja toivon mukaan ne saavat uida merissämme vielä toiset 130 miljoonaa vuotta.

Maria Koivisto on meribiologi, joka on väitellyt tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Hän tutkii merikilpikonnia sekä Itämeren sinisimpukkayhteisöjä.

Turtle Watchin liemikilpikonnaprojektia voi seurata osoitteessa www.turtlewatch.net

Kilpikonnat liemessäLiemikilpikonnan vihreä rasvakudos on ollut suosittu keittoaines.Konnia pyydetään ja niiden munia kerätään yhä, vaikka kaikki seitsemän merikilpikonnalajia ovat rauhoitettuja.Pelkästään Kaakkois-Aasiassa pyydystetään vuosittain yli 100 000 liemikilpikonnaa.Liemikilpikonnien siirtoistutusta mereen on kokeiltu 1970-luvun loppupuolelta lähtien, mutta sen toimivuudesta kiistellään.

Ulkoilu lapsena voi ehkäistä likinäköisyyttä. Silmä näet kaipaa luonnonvaloa.

Likinäköisyys lisääntyy hurjasti kehittyneissä maissa ja varsinkin Aasiassa, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Vuosisadan puolivälissä maailman ihmisistä joka toinen on likinäköinen ja voimakkaasti likinäköisiä on liki miljardi, arvioidaan laajassa katsauksessa Ophtalmology-tiedelehdessä.

Soulissa ja Singaporessa jo nyt yli 90 prosenttia kaksikymmentävuotiaista tarvitsee silmälasit. Länsi-Euroopassa arviolta joka toinen nuori aikuinen on likinäköinen.

Likinäköisyys vaikuttaa modernin elämäntavan vaivalta. Perimä selittää sitä vain osin.

Lukeminen ja jatkuva lähityöskentely lisäävät nykyisen käsityksen mukaan likitaitteisuutta, kuten myös sisällä oleskelu ja valon vähäisyys.

”Varhain aloitetun koulunkäynnin on todettu selvästi lisäävän likinäköisyyttä. Siihen ei ole kiinnitetty huomiota, kun suunnitellaan koulutuksen varhentamista”, sanoo vuosikymmeniä asiaa tutkinut silmälääkäri ja Jyväskylän yliopiston dosentti Olavi Pärssinen.

Likinäköisyyttä lisäävät etenkin Aasian vaurailla alueilla kova pänttääminen jo lapsena sekä älylaitteisiin liimautuminen.

Ulkoilu lapsena sen sijaan näyttää ehkäisevän likinäköisyyttä. Niin sanotuen valoteorian mukaan ulkoilun hyöty seuraa siitä, että oleskellaan paljon luonnonvalossa.

Valoteoriaa tukee kansainvälinen tuore tutkimuskatsaus likinäköisyyden geneettisestä taustasta. Likinäköön nimittäin liittyvät erityisesti geenimuutokset soluissa, jotka vastaavat valon havaitsemisesta ja käsittelystä.

Kysely

Luitko itsesi likinäköiseksi?

Yksiköt löytyivät monikäyttöisistä käsistä.

Muinaisaikojen metsästäjille ja kalastajille riitti, että yhteinen saalis jaettiin silmämääräisesti asianmukaisiin osiin. Tarpeen tullen mittana voitiin käyttää puusta tai tuohesta valmistettua lapiomaista kouraa. Tärkeitä mittavälineitä olivat omat kädet.

Peukalo tarkoitti myös peukalon leveyttä eli ruotsalaisittain tuumaa, neljästä muusta sormesta muodostui kämmenen leveys. Kun kämmenet pantiin rinnakkain, syntyi kahmalo. Kyynärpään ja keskisormen pään välinen etäisyys oli kyynärä. Kun kädet levitettiin sivulle suoriksi, matka keskisormien päiden välillä oli syli eli kolme kyynärää, nykymitoissa vajaat kaksi metriä.

Kansainväliset mitat ja painot ovat tulleet tarpeellisiksi viimeistään silloin, kun on alettu käydä kauppaa. Yleisenä ongelmana oli kuitenkin pitkään se, että eri tuotteita mitattiin erilaisilla järjestelmillä ja samannimisetkin mitat olivat käytännössä paikallisia ja keskenään erisuuruisia.

Valtaosa Euroopan maista alkoi siirtyä yhtenäiseen desimaali- ja metrijärjestelmään vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Kansainvälinen mitta- ja painotoimisto valmisti jokaiselle valtiolle mallimetrin ja kilogramman. Perusyksikön nimitys metri tuli ranskan mittaa tarkoittavasta sanasta mètre, koska järjestelmäkin oli kehitetty Ranskassa 1700-luvun lopulla.

Jotkin vanhat mitat ovat säilyneet nykypäiviin asti erikoiskäytössä. Perunoita myydään torilla kapoittain, joka nykyään vastaa viittä litraa. Kappa on vanha germaaninen laina, joka merkitsee al­kuaan mittaa.

Halkomittana tunnettu motti on lainaa ruotsin sanasta mått. Ruotsista lainattu pienen rasian nimitys aski on täsmentynyt 20 savuketta sisältävän pakkauksen nimitykseksi.

Kannu on vanha vetomitta, jonka nimi tulee ruotsin sanasta kanna. Kannu oli kaksi tuoppia eli reilut kaksi ja puoli litraa. Tuoppi on tarkoittanut sekä juoma-astiaa että siihen mahtuvan nesteen määrää. Se on lainattu keskiajalla joko ruotsista tai alasaksasta. Entisajan tuoppi veti reilun litran, nykyään nimitetään isoksi tuopiksi puolen litran olutannosta.

Omaperäinen töttö on vanhastaan ollut tuohitorven nimitys, joka kuvailee tuohitorvesta lähtevää ääntä. Putken tai suppilon muotoisia töttöjä tai tötteröitä on myöhemmin alettu kääriä paperista esimerkiksi makeisten kääreiksi. Samaan joukkoon kuuluvat myös vohvelista valmistetut jäätelötötteröt.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2018