Ihmisen sotaisuuden juurista on väitelty vuosisatoja. Katsotaan vaihteeksi, mitä arkeologia paljastaa.


mitä arkeologia paljastaa.




Stanley Kubrickin elokuvassa Avaruusseikkailu 2001, joka pohjautuu Arthur C. Clarken samannimiseen tieteisromaaniin, on kuuluisa avauskohtaus. Siinä esihistorialliseen Afrikkaan laskeutuu avaruudesta musta kivipaasi mahtipontisen musiikin säestämänä. Salaperäisen monoliitin vaikutuksesta ihmisen apinankaltaiset esi-isät oppivat käyttämään luita ja karahkoja aseinaan ja hyökkäävät kiihkoissaan toisen apinalauman kimppuun.

Historian ensimmäinen sota päättyy hyökkääjien voitonkarjahduksiin. Ilmaan singotusta luunuijasta ohjaajan kamera tekee sulavan, vertauskuvallisen loikan avaruusaikaan ja nykyihmisen huipputekniikkaan.

Clarken ja Kubrickin visiossa sodan synty esitetään ihmisen evoluution käännekohtana, eräänlaisena ihmisyyden aamunkoittona. Vaikka sotaa pidetään yleisesti epäinhimillisenä, juuri sodankäynti on yksi niistä piirteistä, jotka erottavat meidät useimmista muista eläimistä - ja siis tekevät meistä ihmisiä.

Kaikki eivät välttämättä allekirjoita näkemystä sodan lajityypillisyydestä, mutta useimmat sentään myöntänevät, että ihminen on harvinaisen julma lajitovereitaan kohtaan ja on ollut kautta kirjoitetun historian. Onko niin ollut aina? Mitä luurankoja ihmiskunnan kaapista todella löytyy?


Luonnostaan raaka vai lempeä?

Käsitys ihmisen luontaisesta väkivaltaisuudesta periytyy 1600-luvulla vaikuttaneen englantilaisen yhteiskuntafilosofin Thomas Hobbesin (1588-1679) kirjoituksista. Hobbesin mukaan ilman valtiovallan turvaa elävän primitiivisen ihmisen elämä on "raaka, inhottava ja lyhyt".

Myöhemmin Hobbesin pessimististä ihmiskuvaa asettui vastustamaan ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778), joka näki ihmiset pohjimmiltaan rauhanomaisina ja lempeinä. Rousseaun mielestä juuri "sivistys" ja järjestynyt yhteiskunta ovat kaiken rappion, sodan ja väkivallan perimmäisiä syitä.

Haukat vastaan kyyhkyt

Hobbesin ja Rousseaun kirjoituksista juontuu jo satoja vuosia jatkunut älyllinen kiista, joka vieläkin jakaa tutkijoita kahteen leiriin.

Tuoreessa kirjassaan How war began (2005) yhdysvaltalainen pitkän linjan sotatutkija ja antropologi Keith Otterbein kutsuu näitä ryhmittymiä "kyyhkyiksi" ja "haukoiksi". Kummatkin ovat perustelleet näkemystään antropologisin ja biologisin vertailuin (ks. Sota syttyi, kun kosto karkasi käsistä, Tiede 3/2003, s. 24-25).

Yleistäen sanottuna haukkaleiri ajattelee, että sodalla on biologinen pohja ja organisoitu sodankäynti on alkanut kenties jo satojatuhansia vuosia sitten. Haukkojen mielestä ihmisen esi-isät muistuttivat Kubrickin kuvaamia tappaja-apinoita; onhan myös simpanssiryhmien välillä todettu yllätyshyökkäyksiä ja raakaa väkivaltaa. Se, että antropologit ovat havainneet sodankäynnin pyyntikulttuureissa yleiseksi ja raa’aksi, todistaa haukkojen mukaan, että kivikautisetkin pyyntiyhteisöt sotivat jatkuvasti.

Kyyhkyt taas pitävät sotaa suhteellisen myöhäisen kehityksen tuloksena. Ensimmäiset varsinaiset sodat käytiin heidän mukaansa viitisentuhatta vuotta sitten, sumerilaisten ja muiden varhaisten maanviljelykulttuurien aikakaudella.

Kyyhkyleiriä edustavat Brian Ferguson ja Neil Whitehead kuittaavat väitteet pyyntikulttuurien sodankäynnistä toteamalla, etteivät antropologien kuvaamat yhteisöt edusta kivikautta vaan omaa aikaamme. Kyyhkyt myös huomauttavat, että bonobot, jotka ovat meille yhtä läheistä sukua kuin simpanssit, ratkaisevat konflikteja väkivallan sijasta seksillä. Sitä paitsi sen paremmin simpanssit kuin bonobotkaan eivät geneettisestä samankaltaisuudestaan huolimatta ole ihmisiä.

Kun antropologiset ja biologiset vertailut eivät näytä tuovan selvyyttä, kaivataan kouriintuntuvampaa todistusaineistoa. Ainoa tieteenala, joka pystyy jäljittämään sodan historiaa kymmenientuhansien vuosien päähän, on arkeologia. Se ei ehkä paljasta väkivallan perimmäistä syytä mutta kertoo, milloin ja missä oloissa raakuuksiin on turvauduttu.


Ensi todisteet neandertaleista

Luulöytöjen perusteella väkivaltaa esiintyi jo viime jääkauden aikana mutta se oli verrattain vähäistä. Ensimmäiset merkit liittyvät neandertalinihmisiin. Tätä vanhempien jälkien löytäminen vaatisikin kosolti onnea, sillä varhaista sodankäyntiä päästään tutkimaan lähinnä juuri hautauksista ja vasta neandertalit alkoivat haudata vainajiaan.

Yhdeltä Irakin Šanidarin luolaan noin 40 000-50 000 vuotta sitten haudatuista neandertalinihmisistä löydettiin kiviterä kylkiluiden välistä. Toisella oli kallossaan vaurioita, jotka saattavat johtua päähän osuneista iskuista. Myös Israelista tunnetaan neandertalvainaja (niin sanottu Skhul IX -fossiili), joka kuoli jalan ja lantion alueille osuneisiin keihääniskuihin.

Erään arvion mukaan noin viidessä prosentissa haudatuista neandertaleista näkyy merkkejä väkivallasta. Suuri osa vammoista kuitenkin liittynee kaatumisiin, metsästysonnettomuuksiin tai muihin tapaturmiin. Toisaalta surmaamisetkaan eivät välttämättä kerro sellaisista konflikteista, joita me pitäisimme sodankäyntinä.


Jääkauden lopulla joukkosurmia

Varhaiskivikautiset löydöt ovat puutteellisia ja vaikeasti tulkittavia, mutta niiden perusteella vaikuttaa, että organisoitu sodankäynti ilmaantui vasta jääkauden lopussa.

Tunnetuin ja hätkähdyttävin esimerkki tästä on Sudanin Gebel Sahaban varhaiskivikautinen kalmisto, joka on ajoitettu 14 000-12 000 vuotta vanhaksi. Kalmistosta, jota 1960-luvulla kaivettiin osittain suomalaisvoimin, on tutkittu 59 vainajaa, osa naisia ja lapsia. Luurankoihin porautuneista nuolenkärjistä on päätelty, että vainajista ainakin 40 prosenttia koki väkivaltaisen lopun. Joitain aikuisia oli ammuttu jopa kaksitoista kertaa, ja lasten vammat ovat pään tai kaulan alueella, mikä viittaa siihen, että heidät tapettiin lähietäisyydeltä teloitustyyliin.

Jääkauden jälkeen merkit sodankäynnistä yleistyvät. Esimerkiksi Etelä-Saksan Ofnetin luolasta löytyi 1900-luvun alussa kaikkiaan 38 irti hakattua pääkalloa, jotka oli kätketty noin 8 500 vuotta sitten. Gebel Sahaban tavoin Ofnet on poikkeuksellisen varhainen esimerkki totaalisesta sodankäynnistä, jossa ketään ei säästetty. Vainajat olivat enimmäkseen naisia ja lapsia - heimon miehet ovat saattaneet olla metsällä tai sotaretkellä hyökkäyksen tapahtuessa. Uhrit oli nuijittu kuoliaiksi tylpällä esineellä, ja joissain kalloissa on viiltojälkiä, jotka viittaavat päänahan irrottamiseen.

Myös noin 7 000 vuoden ikäisissä tanskalaishaudoissa näkyy merkkejä sodankäynnistä.


Täysi sota ilmaantui myöhään

Kaikki muinaislöydöt huomioon ottaen näyttää kuitenkin siltä, ettei ihmisen alkutaival ollut erityisen sotaisa. Täysimittaisesta sodankäynnistä ei ole mainittavia todisteita ennen Gebel Sahaban aikaa. Varhaisemmasta väkivallasta on kuvailtu vain yksittäisiä esimerkkejä, jotka usein ovat tulkinnanvaraisia.

Haukkaleirin tutkijoiden harmiksi arkeologin on siis pakko todeta, että toisin kuin esimerkiksi Otterbein esittää varhaiskivikautinen ihmiskunta tuskin eli hobbesilaisen anarkian vallassa.

Esihistoriallinen taide heijastaa samaa. Ranskan ja Espanjan jääkaudenaikaisissa, 35 000-12 000 vuotta vanhoissa luolamaalauksissa ei koskaan kuvata sodankäyntiä. Vasta jääkauden jälkeen läntisen Espanjan luolamaalauksiin ilmestyvät aseet, soturit ja taistelukohtaukset. Sama pätee Australian kalliomaalauksiin, joissa varhaisimmat sotaa esittävät aiheet ovat noin 10 000 vuotta vanhoja mutta taistelukohtaukset yleistyivät vasta 6 000 vuotta sitten. Myös suomensukuisiin heimoihin yhdistetyissä Itä-Karjalan noin 6 000 vuotta vanhoissa kalliopiirroksissa kuvataan jousimiesten ja hiihtäjäryhmien välisiä taisteluja.

Toisaalta pyyntikulttuurit eivät löytöjen mukaan aina olleet niin rauhanomaisia kuin kyyhkytutkijat ovat halunneet ajatella, vaan metsästäjä-keräilijä-kivikauden loppujaksolla sotakirveitä alettiin heilutella. Sota on siis maanviljelykulttuureja varhaisempi vitsaus.


Ruoanlähteitä haalittiin voimalla

Mikä veti pyyntikulttuurit väkivallan kierteeseen? Ehkä alkusysäyksen antoivat ympäristötekijät, sillä jääkauden päättyminen vaikutti myös ihmisyhteisöihin.

Euroopassa arojen metsittyminen johti suurten mammutti- ja biisonilaumojen katoamiseen, jolloin pyyntikulttuurien oli pakko sopeutua toisenlaisiin ravinnonlähteisiin: pienriistaan, keräilyyn ja kalastukseen. Koska nämä olivat paikallisia, syntyi entistä kiinteämpää asutusta. Jotta paikoilleen asettuneet yhteisöt saattoivat selviytyä, niiden piti pyrkiä hallitsemaan lähiympäristönsä parhaita metsästys- ja kalastusalueita.

Joissain tapauksissa asettuminen johti väkiluvun kasvuun ja sosiaalisesti järjestyneempiin yhteiskuntiin. Ne olivat suuremmassa vaarassa ajautua törmäyskurssille kuin märehtijälaumoja seuranneet metsästäjät. Asettuneet yhteisöt myös pystyivät organisoimaan suurempia sotajoukkoja kuin vaeltajat. Jos alueelle vielä iski ekologinen kriisi, sodan ainekset olivat koossa.


Suomessakin sotaisuuden jälkiä

Suomessa kehitys näyttää edenneen kuten muuallakin. Kivikauden varhaisimmissa löydöissä on niukasti viitteitä sodan esiintymisestä, mutta kauden keski- ja loppupuolella ne lisääntyvät.




Biologikin myöntää virheeksi ajatella, että esi-ihmiset olisivat käyttäytyneet juuri niin kuin nykyiset simpanssit tai bonobot. Lähisukulaisistamme voi kuitenkin päätellä, millainen käyttäytyminen oli periaatteessa mahdollista jo ennen symbolikielen ja mutkikkaiden kulttuurien kehittymistä. Ilman puhuen tehtyjä sopimuksia voi esimerkiksi oppia laumatovereilta työkalujen valmistusta, hankkia kannattajia lauman johtajuuskilpoihin, ymmärtää oikeudenmukaisuuden resurssien jaossa ja järjestää hyökkäyspartioita kilpailevan lauman alueelle.


Petri Riikonen
Kirjoittaja on biologi ja Tiede-lehden toimitussihteeri.











Ilmasto riepotteli ennenkin

2000-luvun näkökulmasta esihistorialliset sodat ja melskeet voivat tuntua kirjaimellisesti "kivikautisilta", mutta joskus kivikauden ja nykyajan ihmiset kohtaavat yllättävän samankaltaisia haasteita.

Varhaiskivikautisessa Sudanissa leimahtaneen väkivallan syitä on pohdittu paljon. Keskeinen syy lienee jääkauden päättymiseen liittynyt ilmastonmuutos, joka ajoi ihmiset ahtaalle. Aavikon levitessä entisille metsästysmaille pyyntiyhteisöjen ainoa mahdollisuus oli kamppailla toisiaan vastaan.

Gebel Sahaban kalmisto muodostaa siis synkän ennakkotapauksen nyky-Sudanin Darfurissa riehuville taisteluille, jotka nekin yhdistetään ilmastonmuutokseen ja aavikoitumiseen. Tällä kertaa vain koko sotku on ihmisen itsensä aiheuttama.


Antti Lahelma on arkeologi, joka työskentelee tutkijana kulttuurien tutkimuksen laitoksessa Helsingin yliopistossa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25799
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1194
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.