Luonto-ohjelmissa uiskentelee mitä eriskummallisimpia kaloja, mutta löytyy outoja asukkeja meidänkin meristämme. Tässä niistä kaksi.


mutta löytyy outoja asukkeja meidänkin meristämme. Tässä niistä kaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2005

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rasvakala ja kivinilkka

Suomen merialueilla elää pysyvästi runsaat 20 kalalajia. Useimmat meistä tunnistanevat niistä enintään puolet, ja nekin kaupan kalatiskiltä. Sieltä ovat tuttuja kampela, lohi, made, nahkiainen, siika, silakka ja turska.

Rasvakalaa ja kivinilkkaa ei kalatiskeiltä löydy, sillä niitä ei juuri käytetä ravinnoksi. Tämä johtuu lähinnä kalojen elintavoista ja koosta, mutta tuskin niiden ulkonäkökään herättäisi keskivertokuluttajan ruokahalua. Lajit eivät näet kuulu kalojemme kauneimpiin.

Pallo mököttää paikallaan


 


Vanha kansa tuntee rasvakalan vilukalana. Nimi juontuu kaiketi siitä, että käteen otettaessa kala hytisee, ikään kuin palelee. Virallinen nimi rasvakala kuvaa puolestaan rakennetta: kalalla on hyytelömäinen rasvakerros nahkansa alla.

  lyhyt, pullea ja jokseenkin veltto. Sillä ei ole lainkaan suomuja, vaan kylkiä ja selkää peittävät pienet kyhmyt. Rinnassaan kalalla on eräänlainen   imukuppi, jonka muodostavat yhteen kasvaneet vatsaevät.

Rasvakala on suhteellisen yleinen suurimmassa osassa Suomenlahtea ja Selkämeren eteläosaa, mutta sitä näkee harvoin. Se on hidas ja huono uimari ja mököttää suurimman osan aikaa paikoillaan merenpohjassa. Imukupilla saa pohjakivistä niin tiukan otteen, ettei kovakaan aallokko heittele kalaa.

Ihmisten ilmoille matalampiin vesiin rasvakalat ilmaantuvat vain kutuaikaan huhti-toukokuussa. Silloinkin niitä on vaikea tavoittaa, sillä kutukiihkoiset kalat eivät välitä urheilukalastajien syöteistä. Jos haluaa- nähdä rasvakalan, varminta on vaihtaa onki sukellusvarusteisiin ja käydä jollakin laivanhylyllä. Sieltä tavoittaa ainakin rasvakalakoiraan, jonka työnä on munien vartiointi. Se hoitaa tehtäväänsä tarkasti eikä yleensä hievahdakaan, vaikka ympärillä pyörisi useitakin sukeltajia.

Tähän aikaan vuodesta rasvakalakoiras on sopivasti myös komeimmillaan: vaatimaton sinivihertävänharmaa tai ruskeahko iho muuttuu kutuaikaan upean värikkääksi kutu-puvuksi.

Hoikka luikero synnyttää


 


Toisessa meriemme kummajaisessa kivinilkassa on jotakin tuttua. Se on hoikka ja käärmemäinen, ja sen ruskeankirjava iho näyttää nahkamaiselta, sillä suomut ovat hyvin pienet. Kivinilkka muistuttaa madetta tai ankeriasta niin paljon, että ruotsin kielessä se on saanut nimen tånglake, ’levämade’, ja saksassa Aalmutter, ’ankeriaan äiti’.

Kivinilkka kuuluu ahvenkaloihin, ja sillä on piirteitä, jotka erottavat sen selvästi niin mateesta kuin ankeriaasta. Suu on suuri ja paksuhuulinen, ja suuret ovat myös silmät. Lisäksi kivinilkalta puuttuu viiksisäie leuasta.


Rasvakalan tapaan kivinilkka on pohjakala, joka lymyilee syvissä vesissä, aina 80 metrissä asti. Se liikkuu rasvakalaa enemmän ja sukkelammin, mutta mikään vaeltaja sekään ei ole.

Muiden pohjakalojen tavoin kivinilkka herkuttelee siiroilla, katkoilla, monisukasmadoilla ja simpukoilla. Itse se joutuu yleisimmin suurten petokalojen, kuten turs-kien, ja lintujen saaliiksi. Erityisesti riskilät pitävät kekkereitä matalaan veteen eksyneillä kivinilkoilla.

Kaikista muista kaloistamme poiketen kivinilkka synnyttää eläviä poikasia. Tähän viittaa tieteellinen nimikin: Zoarces viviparus, ’poikasia synnyttävä’. Koiraalla on vatsapuolellaan pieni lisäke, jonka avulla se siirtää siittiönsä naaraan munarauhaseen.

  ovat  kaksinkertaistaneet pituutensa.

Murtovesi pitää pienenä


 


Suomen rasvakalat ja kivinilkat ovat yleensä pieniä: rasvakalat noin nyrkin kokoisia ja kivinilkat noin puolen metrin mittaisia. Atlantissa elävät sukulaiset kasvavat selvästi suuremmiksi. Rasvakalat paisuvat jalkapallon kokoisiksi, ja isoimmat kivinilkkaköriläät venyttävät vartta yli metrin.

Kotoisten kalojen vaatimaton ko-ko johtuu Itämeren oloista. Sekä rasvakala että kivinilkka ovat merikaloja, jotka viihtyvät suolaisissa vesissä. Suomen vähäsuolaisissa murtovesissä ne joutuvat sopeuttamaan aineenvaihduntaansa. Kun energiaa kuluu solujen suolapitoisuuden säätelyyn, kasvu kärsii.

  Pilkillä nousee yleensä vain 15-20 senttiä pitkiä luikeroita, joita harva kalamies viitsii perata. Yleensä sintit päästetään vapaiksi. Jotkut vieroksuvat kivinilkkaa myös sen vihreiden ruotojen takia. Väri on kuitenkin täysin haitaton. Se johtuu  vivianiitti-nimisestä fosforiyhdisteestä.

Kivinilkan lailla takaisin mereen heitetään rasvakalat, joita kutuaikaan satunnaisesti tarttuu verkkoihin. Ei kannattaisi!

Nauti, jos nappaa


 


Sekä rasvakala että kivinilkka ovat hyviä ruokakaloja. Monissa maissa, esimerkiksi Islannissa, Norjassa, Ruotsissa ja Virossa, niitä käytetään ravinnoksi.

Rasvakalakoiraan lihaa, maksaa ja maitia pidetään herkullisena. Naaraskalasta taas otetaan talteen mäti, joka värjätään mustaksi tai punaiseksi ja käytetään kaviaarin korvikkeena. Jos olet syönyt esimerkiksi Limfjordin kaviaaria, olet syönyt rasvakalan mätiä.

Kivinilkka muistuttaa maultaan lähinnä ahventa. Jotkut pitävät savustetusta kivinilkasta ja vertaavat sitä ankeriaaseen. Pienimmät kivinilkat kannattaa käyttää kalakeitossa. Ne antavat liemeen voimakkaan kalan maun - niin kuin kalakeitossa kuuluukin olla.

Satu Estlander opiskelee akvaattisia tieteitä Helsingin yliopiston biotieteellisessä tiedekunnassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla