Miten käy meille? Menetämmekö itsekunnioituksemme vai arvostammeko elämää entistä syvemmin? Näitä kyselee Anne Foerst, robottien sielunpaimen.


TEKSTI:Jani Kaaro

Miten käy meille? Menetämmekö itsekunnioituksemme vai arvostammeko elämää entistä syvemmin? Näitä kyselee Anne Foerst, robottien sielunpaimen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2003

Filosofi John Stuart Mill loi 1800-luvulla kauniin vision, jonka mukaan meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen vapautta ja erityislaatua, koska ihminen ei ole kone vaan ajatteleva ja tahtova yksilö. Nyt 2000-luvulla tuo kuva näyttää ainakin pintapuolisesti tulleen sekavammaksi, ei niinkään siksi, että ihminen olisi nyt konemaisempi, vaan koska kone on nyt ihmismäisempi.


 


  uuden sukupolven robotit reagoivat ihmisten tunnetiloihin ja voivat vaikuttaa tuntevilta itsekin. Niillä on jopa oma "sielunhoitaja", jonka tehtävänä on tuoda tekoälytutkimus ja teologia lähemmäksi toisiaan. 

Pappi viehtyi tietokoneisiin

Teologi Anne Foerstilla on hyvät edellytykset ymmärtää robottien maailmaa. Opiskellessaan papiksi hän otti sivuaineeksi tietojenkäsittelytieteen saadakseen ilmaista tietokoneopetusta. Tietokoneet ja niiden logiikka kietoivat kuitenkin Foerstin pauloihinsa, ja kun hän valmiina pappina odotteli töitä, hän korjasi tietokoneita elannokseen vuosien ajan.

Nyt Foerst on teologian ja tietojenkäsittelytieteen professori St. Bonaventuran yliopistossa Yhdysvalloissa. Tietojenkäsittely ja teologia tuntuvat nivoutuvan huonosti toisiinsa, mutta niiden sovittamisesta yhteen on tullut Foerstille elämäntyö. Hän on varmasti myös ensimmäinen ihminen, jonka virallinen työnkuva on toimia robottien teologisena neuvonantajana. Tätä hän tekee Massachusettsin teknisen korkeakoulun tekoälylaboratoriossa, jossa rakennetaan inhimillisiä robotteja.

Robottien teologinen neuvonantaja kuulostaa raflaavammalta kuin toimenkuva todellisuudessa on. Kun tutkijat haluavat kehittää ihmismäisempiä robotteja, heillä on oltava joitakin oletuksia siitä, mitä ihmisyys on. Koska teologit ovat niin paljon parempia vastaamaan näihin kysymyksiin kuin tekoälyinsinöörit, Foerstilla on tutkimusryhmässä luonnollinen paikka.

Katsekontakti robottiin

Foerstin "opissa" on ollut kaksi robottia, jotka edustavat Massachusettsin teknisen korkeakoulun kehittyneintä osaamista.

Kismet on sosiaalisesti älykäs robotti, joka on saanut maailmanlaajuista julkisuutta pitkien silmäripsiensä ja punaisten pusuhuuliensa ansiosta. Se osaa lukea ihmisen tunnetiloja kasvoista ja vastata niihin hymyllä tai muilla sopivilla ilmeillä. Cog puolestaan jäljittelee ihmisvauvaa: se osaa ottaa ihmiseen katsekontaktin ja heitellä palloa, ja lapsen tavoin se oppii vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Ihmismäisiä robotteja kehitetään myös Japanissa. Esimerkiksi Hondan kävelevä robotti liikkuu hyvin luonnollisesti: on vaikea uskoa, ettei sen sisällä ole ihmistä.

Robottitutkimuksella on käytännön tavoitteita. Esimerkiksi Japanissa väestö vanhenee, ja maa toivoo robottien tulevaisuudessa auttavan vanhuksia arkisissa askareissa. Jos robotit ovat ihmismäisiä, ihmiset todennäköisesti hyväksyvät ne paremmin kuin kylmät koneet. Koska asunnot on suunniteltu ihmisille, myös ihmisen muotoisen robotin on helppo kulkea ja asua niissä.

  tietoiseksi sekä itsestään että siitä, mikä on itsen ulkopuolella. Toisin sanoen robotilla on oltava ruumis. Se ei voi olla vain keskusprosessori, joka on lukittu yksinäiseen huoneeseen.

Kosketus kehittää aivoja

Robotin ruumiillistumisen ja sosiaalisen älykkyyden yhteys ei ole pelkää teoreettista suunpieksäntää vaan perustuu kahdenlaisiin todisteisiin.

Ihmisvauvojen neurologiset kyvyt ovat kytköksissä motoristen kykyjen kehittymiseen. Kun vauva oppii hallitsemaan esimerkiksi käsiään ja jalkojaan, sen aivot kehittyvät nopeammin. Samoin aivot kehittyvät, kun vauva koskettelee ympäristöään tai kun sitä kosketellaan, ja vastaavasti koskettelun puute haittaa vakavasti aivojen kehittymistä.

Toisenlainen todistusaineisto tulee suoraan Cogilta. Cog on siinä mielessä uuden sukupolven robotti, että sillä ei ole varsinaista keskusmuistia, joka ohjaisi sen eri jäsenten toimintaa, vaan sen jokainen jäsen on erillinen, "ajatteleva" kone, joka toimii vuorovaikutuksessa muiden jäsenten kanssa. Näistä yksinkertaisista kytkennöistä eri jäsenten välillä syntyy kuitenkin monimutkaisempia "käyttäytymismuotoja". Kun Cogille esimerkiksi asennettiin vatsan seudulle tuntoreseptoreita, jotka toimivat ihon lailla, se oppi koskettelemaan itseään.

Foerstin mukaan juuri tuona hetkenä Cog tuntui niin ihmismäiseltä ja elävältä, että se oli suorastaan hyytävää. Cog kosketteli itseään kuin vauva.

Kohdellaan kuin tietoista

Miten Cog voi kehittyä tästä eteenpäin? Foerstin mukaan tämä on kiinni robotin lähipiiristä.

Vanhemmat suhtautuvat vastasyntyneeseen vauvaan niin kuin sillä olisi aikomuksia, haluja ja toiveita, vaikka tietoisuus kehittyy vasta puolentoista-kahden vuoden iässä. Kun vanhemmat kohtelevat vauvaa tietoisena olentona, siitä tulee tietoinen. Tietoisuus syntyy siis sosiaalisesta vuorovaikutuksesta vanhempien ja muiden ihmisten kansssa. Oikea resepti Coginkin kehitykselle olisi ottaa robotti osaksi jotakin sosiaalista ryhmää ja kohdella sitä tietoisena olentona.

Vaikka Cog on hädin tuskin oppinut koskettelemaan itseään, visiot sinkoilevat auttamatta siihen kaukaiseen ja melko epätodennäköiseen tulevaisuuteen, jossa ihmismäiset robotit ovat totta.

Teologille on kysyntää, kun yritetään ratkoa tulevaisuuden nostamia kysymyksiä: Kunnioitammeko ihmisyyttämme vain siksi, ettemme ymmärrä sitä täysin? Jos voimme joskus palauttaa koko ihmisyyden mekaanisiin periaatteisiin ja rakentaa niiden pohjalta ihmismäisiä robotteja, menetämmekö itsekunnioituksemme? Mihin muuhun itsekunnioituksemme voi siinä tapauksessa perustua?

Foerstilla ei ole yksiselitteistä vastausta näihin kysymyksiin sen enempää kuin kellään muullakaan, eikä se edes ole hänen tehtävänsä. Hänen tehtävänsä tekoälytutkimuksen ja teologian välissä on pikemminkin nostaa kysymyksiä esiin, ylläpitää jatkuvaa keskustelua ja lähentää koulukuntia toisiinsa. Hänen mielestään on tärkeää, että insinöörit joutuvat ottamaan eettiset kysymykset vakavasti ja teologit pohtimaan, miltä asiat näyttävät tekoälyn näkökulmasta.

Peruskysymykset pysyvät

Tekoälyn kannattajia pidetään usein suuruudenhulluina röyhkimyksinä, jotka haluavat leikkiä Jumalaa, mutta Foerstin kokemus on ollut päinvastainen - hänelle robottien kehittäminen on opettanut nöyryyttä. Tekoälytutkimuksessa on valtava määrä teknistä tietoutta ja osaamista, mutta kun alan parhaat aivot lyövät päänsä yhteen ja yrittävät synnyttää edes muurahaista viisaamman robotin, he epäonnistuvat. Parhaimmillaan he saavat aikaan vain kehnon ja huonosti toimivan jäljitelmän muurahaisesta.

Tämän oivaltaminen herättää Foerstin mukaan tutkijoissa kunnioituksen elämän monimutkaisuutta ja syvyyttä kohtaan.

Jos onnistuisimme kehittämään täysin ihmismäisen robotin, tämä saavutus ei Foerstin mukaan välttämättä kertoisi mitään muuta kuin että tekoälytutkimus kykenee sellaisen kehittämään. Se ei vastaisi millään lailla sellaisiin kysymyksiin kuin miksi olemme täällä ja mikä on ihmisyyden perimmäinen merkitys. Foerstin mukaan nämä kysymykset ovat aina olleet ja ovat vastakin teologien ja filosofien heiniä.

Tekoälyn utopioihin kuuluvat robotit, jotka ovat ihmistä älykkäämpiä ja viisaampia ja jotka ratkaisevat ihmiskuntaa vaivaavat ongelmat. Mutta jos osaamme joskus rakentaa näin viisaan robotin, ehkä osaamme ratkaista ongelmat itsekin.



 



Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018