Miten käy meille? Menetämmekö itsekunnioituksemme vai arvostammeko elämää entistä syvemmin? Näitä kyselee Anne Foerst, robottien sielunpaimen.


TEKSTI:Jani Kaaro

Miten käy meille? Menetämmekö itsekunnioituksemme vai arvostammeko elämää entistä syvemmin? Näitä kyselee Anne Foerst, robottien sielunpaimen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2003

Filosofi John Stuart Mill loi 1800-luvulla kauniin vision, jonka mukaan meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen vapautta ja erityislaatua, koska ihminen ei ole kone vaan ajatteleva ja tahtova yksilö. Nyt 2000-luvulla tuo kuva näyttää ainakin pintapuolisesti tulleen sekavammaksi, ei niinkään siksi, että ihminen olisi nyt konemaisempi, vaan koska kone on nyt ihmismäisempi.


 


  uuden sukupolven robotit reagoivat ihmisten tunnetiloihin ja voivat vaikuttaa tuntevilta itsekin. Niillä on jopa oma "sielunhoitaja", jonka tehtävänä on tuoda tekoälytutkimus ja teologia lähemmäksi toisiaan. 

Pappi viehtyi tietokoneisiin

Teologi Anne Foerstilla on hyvät edellytykset ymmärtää robottien maailmaa. Opiskellessaan papiksi hän otti sivuaineeksi tietojenkäsittelytieteen saadakseen ilmaista tietokoneopetusta. Tietokoneet ja niiden logiikka kietoivat kuitenkin Foerstin pauloihinsa, ja kun hän valmiina pappina odotteli töitä, hän korjasi tietokoneita elannokseen vuosien ajan.

Nyt Foerst on teologian ja tietojenkäsittelytieteen professori St. Bonaventuran yliopistossa Yhdysvalloissa. Tietojenkäsittely ja teologia tuntuvat nivoutuvan huonosti toisiinsa, mutta niiden sovittamisesta yhteen on tullut Foerstille elämäntyö. Hän on varmasti myös ensimmäinen ihminen, jonka virallinen työnkuva on toimia robottien teologisena neuvonantajana. Tätä hän tekee Massachusettsin teknisen korkeakoulun tekoälylaboratoriossa, jossa rakennetaan inhimillisiä robotteja.

Robottien teologinen neuvonantaja kuulostaa raflaavammalta kuin toimenkuva todellisuudessa on. Kun tutkijat haluavat kehittää ihmismäisempiä robotteja, heillä on oltava joitakin oletuksia siitä, mitä ihmisyys on. Koska teologit ovat niin paljon parempia vastaamaan näihin kysymyksiin kuin tekoälyinsinöörit, Foerstilla on tutkimusryhmässä luonnollinen paikka.

Katsekontakti robottiin

Foerstin "opissa" on ollut kaksi robottia, jotka edustavat Massachusettsin teknisen korkeakoulun kehittyneintä osaamista.

Kismet on sosiaalisesti älykäs robotti, joka on saanut maailmanlaajuista julkisuutta pitkien silmäripsiensä ja punaisten pusuhuuliensa ansiosta. Se osaa lukea ihmisen tunnetiloja kasvoista ja vastata niihin hymyllä tai muilla sopivilla ilmeillä. Cog puolestaan jäljittelee ihmisvauvaa: se osaa ottaa ihmiseen katsekontaktin ja heitellä palloa, ja lapsen tavoin se oppii vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Ihmismäisiä robotteja kehitetään myös Japanissa. Esimerkiksi Hondan kävelevä robotti liikkuu hyvin luonnollisesti: on vaikea uskoa, ettei sen sisällä ole ihmistä.

Robottitutkimuksella on käytännön tavoitteita. Esimerkiksi Japanissa väestö vanhenee, ja maa toivoo robottien tulevaisuudessa auttavan vanhuksia arkisissa askareissa. Jos robotit ovat ihmismäisiä, ihmiset todennäköisesti hyväksyvät ne paremmin kuin kylmät koneet. Koska asunnot on suunniteltu ihmisille, myös ihmisen muotoisen robotin on helppo kulkea ja asua niissä.

  tietoiseksi sekä itsestään että siitä, mikä on itsen ulkopuolella. Toisin sanoen robotilla on oltava ruumis. Se ei voi olla vain keskusprosessori, joka on lukittu yksinäiseen huoneeseen.

Kosketus kehittää aivoja

Robotin ruumiillistumisen ja sosiaalisen älykkyyden yhteys ei ole pelkää teoreettista suunpieksäntää vaan perustuu kahdenlaisiin todisteisiin.

Ihmisvauvojen neurologiset kyvyt ovat kytköksissä motoristen kykyjen kehittymiseen. Kun vauva oppii hallitsemaan esimerkiksi käsiään ja jalkojaan, sen aivot kehittyvät nopeammin. Samoin aivot kehittyvät, kun vauva koskettelee ympäristöään tai kun sitä kosketellaan, ja vastaavasti koskettelun puute haittaa vakavasti aivojen kehittymistä.

Toisenlainen todistusaineisto tulee suoraan Cogilta. Cog on siinä mielessä uuden sukupolven robotti, että sillä ei ole varsinaista keskusmuistia, joka ohjaisi sen eri jäsenten toimintaa, vaan sen jokainen jäsen on erillinen, "ajatteleva" kone, joka toimii vuorovaikutuksessa muiden jäsenten kanssa. Näistä yksinkertaisista kytkennöistä eri jäsenten välillä syntyy kuitenkin monimutkaisempia "käyttäytymismuotoja". Kun Cogille esimerkiksi asennettiin vatsan seudulle tuntoreseptoreita, jotka toimivat ihon lailla, se oppi koskettelemaan itseään.

Foerstin mukaan juuri tuona hetkenä Cog tuntui niin ihmismäiseltä ja elävältä, että se oli suorastaan hyytävää. Cog kosketteli itseään kuin vauva.

Kohdellaan kuin tietoista

Miten Cog voi kehittyä tästä eteenpäin? Foerstin mukaan tämä on kiinni robotin lähipiiristä.

Vanhemmat suhtautuvat vastasyntyneeseen vauvaan niin kuin sillä olisi aikomuksia, haluja ja toiveita, vaikka tietoisuus kehittyy vasta puolentoista-kahden vuoden iässä. Kun vanhemmat kohtelevat vauvaa tietoisena olentona, siitä tulee tietoinen. Tietoisuus syntyy siis sosiaalisesta vuorovaikutuksesta vanhempien ja muiden ihmisten kansssa. Oikea resepti Coginkin kehitykselle olisi ottaa robotti osaksi jotakin sosiaalista ryhmää ja kohdella sitä tietoisena olentona.

Vaikka Cog on hädin tuskin oppinut koskettelemaan itseään, visiot sinkoilevat auttamatta siihen kaukaiseen ja melko epätodennäköiseen tulevaisuuteen, jossa ihmismäiset robotit ovat totta.

Teologille on kysyntää, kun yritetään ratkoa tulevaisuuden nostamia kysymyksiä: Kunnioitammeko ihmisyyttämme vain siksi, ettemme ymmärrä sitä täysin? Jos voimme joskus palauttaa koko ihmisyyden mekaanisiin periaatteisiin ja rakentaa niiden pohjalta ihmismäisiä robotteja, menetämmekö itsekunnioituksemme? Mihin muuhun itsekunnioituksemme voi siinä tapauksessa perustua?

Foerstilla ei ole yksiselitteistä vastausta näihin kysymyksiin sen enempää kuin kellään muullakaan, eikä se edes ole hänen tehtävänsä. Hänen tehtävänsä tekoälytutkimuksen ja teologian välissä on pikemminkin nostaa kysymyksiä esiin, ylläpitää jatkuvaa keskustelua ja lähentää koulukuntia toisiinsa. Hänen mielestään on tärkeää, että insinöörit joutuvat ottamaan eettiset kysymykset vakavasti ja teologit pohtimaan, miltä asiat näyttävät tekoälyn näkökulmasta.

Peruskysymykset pysyvät

Tekoälyn kannattajia pidetään usein suuruudenhulluina röyhkimyksinä, jotka haluavat leikkiä Jumalaa, mutta Foerstin kokemus on ollut päinvastainen - hänelle robottien kehittäminen on opettanut nöyryyttä. Tekoälytutkimuksessa on valtava määrä teknistä tietoutta ja osaamista, mutta kun alan parhaat aivot lyövät päänsä yhteen ja yrittävät synnyttää edes muurahaista viisaamman robotin, he epäonnistuvat. Parhaimmillaan he saavat aikaan vain kehnon ja huonosti toimivan jäljitelmän muurahaisesta.

Tämän oivaltaminen herättää Foerstin mukaan tutkijoissa kunnioituksen elämän monimutkaisuutta ja syvyyttä kohtaan.

Jos onnistuisimme kehittämään täysin ihmismäisen robotin, tämä saavutus ei Foerstin mukaan välttämättä kertoisi mitään muuta kuin että tekoälytutkimus kykenee sellaisen kehittämään. Se ei vastaisi millään lailla sellaisiin kysymyksiin kuin miksi olemme täällä ja mikä on ihmisyyden perimmäinen merkitys. Foerstin mukaan nämä kysymykset ovat aina olleet ja ovat vastakin teologien ja filosofien heiniä.

Tekoälyn utopioihin kuuluvat robotit, jotka ovat ihmistä älykkäämpiä ja viisaampia ja jotka ratkaisevat ihmiskuntaa vaivaavat ongelmat. Mutta jos osaamme joskus rakentaa näin viisaan robotin, ehkä osaamme ratkaista ongelmat itsekin.



 



Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.