Suomen dinosauruksille koitti maailmanloppu, kun asteroidi iskeytyi Lappajärvelle noin 75 miljoonaa vuotta sitten.


Lappajärvelle noin 75 miljoonaa vuotta sitten.




Asteroidi oli pahassa pulassa. Jokin syy - kenties törmäys toisen kappaleen kanssa - oli sysännyt sen kiertoradalle Maan läheisyyteen. Kauempana aurinkokunnassa se olisi voinut kiertää radallaan miljardeja vuosia, mutta tässä ei kuluisi miljoonaakaan vuotta, ennen kun Aurinko nielaisisi asteroidin tai sinkoaisi sen tähtien väliseen avaruuteen. Tai se tuhoutuisi iskeytyessään johonkin planeettaan tai kuuhun.

Asteroidi oli jo vaarallisen lähellä Maata. Planeetan rinnalla 400-metrinen kappale oli mitättömän pieni, mutta sen osuma olisi tuhoisa kaikelle elämälle valtavalla alueella.

Ihme voisi ehkä vielä pelastaa, mutta ihmettä ei tapahdu. Asteroidin rata päättyisi vääjämättä kohtaan, jota myöhemmin sanottaisiin Lappajärveksi.


Krokotiileja rantapajukossa

Maan päällä tulevasta tuhosta ei tiedetty vielä mitään. Elämää elettiin tavalliseen tapaan, joskin se, mikä oli tavallista 75 miljoonaa vuotta sitten, olisi nykyisin unien ja painajaisten aineksia.

Unenomaista oli ainakin se, miten tavallinen ja outo sekoittuivat. Veden päällä lenteli lintuja, joita ei kaukaa katsoen olisi erottanut lokeista, mutta läheltä olisi nähnyt voimakasta nokkaa reunustavat hampaat.

Maassa vipeltävät pikkuotukset olisivat äkkivilkaisulla käyneet päästäisistä, kunnes olisi huomannut niiden olevan minikokoisia opossumeja eli pussirottia.

Rantapajukot olivat varmaan samanlaisia kuin nykyäänkin - jos ei ota lukuun puiden varjossa köllöttäviä krokotiileja.


Mennyt ja tuleva limittyivät

Maailma oli lämmin ja kostea. Suomessakin elettiin oloissa, jotka vastasivat lähes nykyistä trooppista sademetsää. Vuodenaikoja ei oikeastaan ollut eikä ilmastovyöhykkeitäkään nykyisessä merkityksessä.

Napa-alueet olivat jäättömiä vuoden ympäri, kääntöpiirien tuntumassa vallitsi lämmin tai trooppinen ilmasto, ja päiväntasaajalla oli liian kuumaa ja kuivaa lähes kaikelle elämälle.

Myöhäisellä liitukaudella mennyt ja tuleva limittyivät. Meressä ui sekä ammoniitteja, jotka olivat dinosauruksia muinaisempia mustekalojen kuorellisia sukulaisia, että luukaloja, jotka eivät näyttäisi oudoilta kotoisten kuhien joukossa.

Maalla kasvoi suuria havupuita mutta myös kukkivia kasveja ja lehtipuita, kuten tammia ja pajuja. Kukkivat kasvit olivat itse asiassa vallanneet pääosan kasvupaikoista havupuilta, mikä oli aiheuttanut vielä yhden muutoksen. Ilma oli täyttynyt pölyttävistä hyönteisistä. Aika oli tietysti otollista myös niiden saalistajille.

Käärmeet, liskot ja pienet nisäkkäät elivät samoissa metsissä valtavien dinosaurusten kanssa. Taivaalla liitelivät sekä linnut että jättikokoiset siipisaurukset.

Aivan kuin elämä olisi kerännyt näytille kaikki saavutuksensa. Tai koonnut pelaajansa selvittämään,  ketkä selviäisivät parhaiten olemassaolon taistelussa.


Mosasaurus hallitsi merta

Suomen lähivesissä suuret meripedot nauttivat ravinnon runsaudesta. Pitkäkaulaiset plesiosaurukset pyydystivät ammoniitteja. Lähes kaikkia merieläimiä saalistivat Squalicorax-hait. Tämä nykyisen tiikerihain kokoinen petokala ei kuitenkaan ollut meren valtias. Vesien ykköspedoille, mosasauruksille, se oli kirjaimellisesti suupala.

Mosasaurukset olivat täysin vesielämään sopeutuneita matelijoita, joiden lähimpiä nykyään eläviä sukulaisia lienevät varaanit ja käärmeet. Mosasaurusten alaleuassa oli samanlainen nivel kuin nykyisillä käärmeillä, minkä ansiosta ne pystyivät nielemään suuretkin saaliit kokonaisina.

Suomen merissä mosasaurukset olivat tavallisia, sillä ne olivat sopeutuneet elämään hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Eri alalajeja oli puolen tusinaa rantavesissä saalistaneista metrin-parin mittaisista ClidIastes propythoneista syvempien vesien jopa 15-metrisiin tylosauruksiin.


Maa kuului dinosauruksille

Maaeläimet eivät jääneet vaikuttavuudessaan jälkeen meren faunasta. Olihan tämä dinosaurusten kulta-aikaa. Lajien runsaus ja levinneisyys oli huipussaan. Dinosaurukset olivat myös Suomen luonnon valtiaita.




Pohjois-Eurooppa oli saari


Liitukauden lopulla ei tietenkään ollut valtiota nimeltä Suomi, eikä Suomen tuttuja muotojakaan olisi voinut erottaa.

Jääkauden luomukset eli Itämeri sekä tuhannet järvet ja joet puuttuivat.
Koska merenpinta oli liitukaudella paljon korkeammalla, Pohjois-Eurooppa oli suuri saari, kooltaan runsaasti yli kaksi miljoonaa neliökilometriä. Muodoltaan melko suorakulmaisen saaren alueelle jäisivät nykyisistä valtioista Suomen lisäksi Norja, Ruotsi, Viro, Latvia ja Liettua sekä osa Valko-Venäjää ja Venäjän lounaisosat.

Pohjois-Euroopan saaren länsiosan muodosti Fennoskandian kilpi, jolla sijaitsevat Suomen lisäksi myös Ruotsi ja Norja. Fennoskandian kilpi on Euroopan vanhinta kiveä, ja se on vaeltanut syntysijoiltaan läheltä Etelänapaa nykyiselle paikalleen noin kolmessa miljardissa vuodessa.

Tämän liikkeen vuoksi Suomi sijaitsi liitukauden loppupuolella noin tuhat kilometriä nykyistä etelämpänä.

Fennoskandian kilpi liikkuu paitsi etelästä pohjoiseen myös kiertyy keskustansa ympäri. Niinpä Suomen keskilinja oli myöhäisellä liitukaudella pari astetta kallellaan lounaaseen nykyiseen verrattuna.

Lappajärven törmäyksen aikaan Suomella oli merenrantaa vain pohjoisessa. Perämeri ja Pohjanlahti olivat suuria, Laatokan kaltaisia makean veden järviä.


Rhabdodonien


Planeettamme suojaus petti

Kaikki tämä elämän runsaus ei ehkä olisi ollut mahdollista ilman taivaalla loistavaa Kuuta. Se on Maan uloin puolustus asteroideja vastaan. Kiertolainen on suojannut Maata tuhansilta iskuilta, minkä näkee sen kraatterien täyttämästä pinnasta. On arveltu, että ilman Kuun suojausta asteroidien törmäykset Maahan olisivat lisääntyneet niin, ettei monimutkaisia eliöitä olisi voinut kehittyä.

Tämä asteroidi pujahti kuitenkin Kuun ohi. Painovoima kiskoi sitä näkymättömillä säikeillään kohti Aurinkoa 40 kilometriä sekunnissa, kun Maa kaartoi sen eteen samaa vauhtia.

Asteroidi työntyi yläilmakehään. Kaasu alkoi puristua sen alle maljamaiseksi kilveksi. Jos kivi olisi ollut pienempi, se olisi saattanut kimmota takaisin avaruuteen. Mutta tämä asteroidi puski satoja metrejä leveänä rintamana päin yhä kovenevaa ilmakehän vastusta.

Ilmakehä on maapallon toinen puolustuslinja. Pienemmät kappaleet palavat tai räjähtävät ilmakehässä ennen kuin ehtivät tehdä tuhojaan maassa. Suurta asteroidia vastaan puolustus on kuitenkin tehoton. Pikemminkin se lisää tuhovoimaa.

Kivimöhkäleen edessä ilma puristui lähes kiinteän aineen kaltaiseksi. Paine jatkoi kasvuaan ja kuumensi ilman tuhansiin asteisiin. Kuumuudessa kaasu alkoi hajota hehkuvaksi plasmaksi, joka muodosti asteroidin perään kirkkaan pyrstön.

Plasma säteili kirkkaampana kuin aurinko. Sähkömagneettisten hiukkasten vuo oli niin voimakas, että se aiheutti korvin kuultavaa rätisevää ääntä eläinten turkeissa ja höyhenissä.

Ilmiöiden ihmettelyyn ei kuitenkaan ollut paljon aikaa. Kivi iskeytyi ilmakehän halki sekunneissa.


Räjähdys puristi timantteja

Kun asteroidi kohtasi maanpinnan, liike-energia muuttui lämmöksi. Räjähdyksen massiivisuutta on lähes mahdotonta kuvitella. Se oli 1 600 kertaa niin voimakas kuin tuhoisin vetypommi. Jos kaikki toisessa maailmansodassa käytetyt pommit olisi räjäytetty yhdellä kertaa, olisi saatu vain puoli promillea tämän iskun voimasta.

Kuumuus sulatti alla olevan graniitin ja muut kovat kivilajit nesteeksi, jota sinkoutui kauas ja korkealle. Kuumuus ja paine muovasivat liuskekiven grafiitista timantteja. Ikivanhat kivikerrokset kääntyivät ympäri ja limittyivät uusiksi kuin torttutaikina.

Asteroidista jäi jäljelle vain hiukkasia, jotka sekoittuivat maapallon kiviainekseen.

Silmänräpäyksessä oli syntynyt satoja metrejä syvä ja halkaisijaltaan noin 15-kilometrinen kraatteri. Siinä oli ympäristöä paljon korkeampien reunojen lisäksi keskuskohouma, joka muodostui iskukohdasta suoraan ylös lentäneestä kiviaineksesta.

Kallioperässä valtava maanjäristysaalto eteni ääntä nopeammin.

Räjähdys oli sysännyt ilman liikkeeseen voimalla, joka ruhjoi kaiken tielleen osuvan kuin ääntä nopeammin liikkuvien puskutraktorien armeija. Paineaalto iski puut juuriltaan, heitti tonnien painoiset dinosaurukset sekunnissa satojen metrien päähän ja muutti pikkukivet ja puunsäleet tuhoisiksi ammuksiksi.

Paineaalto kulki Suomen yli muutamassa minuutissa. Mikään selkärankainen tuskin selvisi hengissä alueella, joka nykyisellä kartalla ulottuisi etelässä Tallinnaan ja pohjoisessa Ounastunturille. Itä-länsisuunnassa tuhoalue kulkisi Trondheimista Vienanmerelle


Tuhkasta nousi uusi elämä

Vähä vähältä elämä alkoi kuitenkin palata. Kasveista ensimmäisinä tuhoalueelle levittäytyivät saniaiset. Vähitellen niiden muodostaman maton läpi alkoi nousta puuvartisia kasveja ja heiniä. Muurahaisten armeijat alkoivat tallata polkujaan maahan, ja lentävät hyönteiset valtasivat ilman. Hyönteisiä seurasivat pikkupedot ja kasveja kasvinsyöjät sekä niiden saalistajat.

Tuho ei ollut lopullinen mutta ei liioin ainoa. Myöhäisellä liitukaudella pohjoiselle pallonpuoliskolle osui ainakin seitsemän muuta suurta asteroidia. Myös tulivuorien toiminta kiihtyi ja huipentui hieman ennen aikakauden loppua purkauksiin, joissa maankuoren valtavista repeämistä valui miljoonia kuutiokilometrejä sulaa kiviainesta.

Elämän edellytykset alkoivat kaveta Suomessakin. Ilmasto viileni ja sekä ilmakehän happi että hiilidioksidi vähenivät, mikä vähensi kasvillisuutta. Ekosysteemit joutuivat sopeutumaan muutoksiin, ja liitukauden lopulla Euroopassa oli todennäköisesti vähemmän ja pienempiä dinosauruksia kuin aikaisemmin.

Lopulta sopeutuminenkaan ei ollut enää mahdollista. Muutokset olivat liian nopeita ja suuria. Ja kun suuri sukupuutto tapahtui kymmenisen miljoonaa vuotta Lappajärven iskun jälkeen, Suomikin menetti tyrannosauruksensa, plesiosauruksensa ja mosasauruksensa ikiajoiksi.



Petri Forsell on vapaa toimittaja.



Artikkeli perustuu Helsingin yliopistossa tutkijana toimivan paleontologi Mikko Haaramon haastatteluun ja muun muassa seuraaviin kirjallisiin lähteisiin:
James Farlow ja M. K. Brett-Surman, The Complete Dinosaur (Indiana University Press 1997),
Jan Rees ja Johan Lindgren, Aquatic Birds From The Upper Cretaceous (Paleontology vol. 48),
Johan Lindgren, Early Campanian Mosasaurs from the Kristianstad Basin (Lundin Yliopisto 2004),
Gerrit Verschuur, Impact! (Oxford University Press 1996)
ja useisiin Geologian museon johtajan Martti Lehtisen artikkeleihin kraattereista ja mannerlaattojen liikkeestä.