Riippuvuuden voi kääntää vahvuudeksi. Tässä vinkkejä uutisjuopolle ja syventymisaddiktille.

 Riippuvuuden voi kääntää vahvuudeksi. Tässä vinkkejä uutisjuopolle ja syventymisaddiktille.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Teksti: Tuija Matikka

Yksi vielä, ja sitten lopetan!” Se on addiktin puhetta, jossa ”vielä yksi” voi viitata seuraavaan kaljatuoppiin – tai vaikkapa artikkeliin, kirjaan tai uutiseen.

Tiedonjanolla on monta myönteistä seurausta. Uusien ajatusten omaksuminen lisää selviytymiskykyä. Yllättävä tieto virkistää ja valpastuttaa. Varsinkin kriisitilanteissa fakta antaa varmuutta.

Jotta uteliaisuus voimaannuttaisi ja uppoutumisen hurma pysyisi yllä, tiedon seuraavan syvennysaskeleen pitää olla kurottautumisen päässä. Liian helppo tavoite pitkästyttää, liian vaikea syö itsetuntoa. Juuri sopivan aivopähkinän tiedetään kutittavan aivojen mielihyvää tuottavaa dopamiinipiiriä. Syntyy orgastinen flow-tila, jossa aika ja paikka unohtuvat.

Mutta tiedonhimolla on myös pimeä puoli. Läheskään aina uuden tiedon etsiminen ei ole älyn iloista leikittelyä. Asian­tuntijoita tutkittaessa on havaittu, että pakkomielteisen opiskelun ja itsensä kehittämisen taustalla saattaa olla jäytävä pelko oman pätemättömyyden paljastumisesta. Pelko voi ajan mittaan piiskata ällistyttävän tietomäärän haalimiseen. Koska pelkääjän perimmäinen palkinto ei ole tietäminen vaan hyväksytyksi tuleminen, epäpätevyyspelon riivaama kärttää kiitosta ja vakuutteluja osaamisestaan.

Elämää haittaa myös, jos riippuvaisen täytyy pakonomaisesti seurata, mitä tyrmistyttävää on juuri tapahtunut missäkin päin maailmaa. Turrukevirrasta on kyse silloin, kun seuratun tiedon vaikeusaste pysyy samana tai keskittymiskyvyn rapautuessa pinnallistuu.

Tietoturrukkeen myönteinen puoli on sen myrkyttömyys. Jos jostakin pitää olla riippuvainen, tieto lienee vähiten tuhoisa koukku. Silti ihminen voi siinäkin tuntea pyristelevänsä voimattomana.

Osalla on tietäjän identiteetti

Jonkinasteinen tiedonjano on yksi perusominaisuuksistamme. Psykologi John Bargh Yalen yliopistosta Connecticutista kuvailee, että alitajuiset matelija-aivomme vaanivat tiedon valtameressä uivan kalan tavoin vihjeitä siitä, mihin kannattaisi iskeä. Jos jokin näyttää antavan jotain meille kuuluvaa, panemme töpinäksi.

Tiedonjano voi lisääntyä esimerkiksi, kun uhan tai turvattomuuden tunne valpastuttaa huomaamaan vaarat ja mahdollisuudet. Mukavissa oloissa tiedostamaton mieli herkästi toimii kuin itara pankkiiri, joka ei satsaa uuteen, jollei ole aivan pakko.

Osalla meistä jano syvenee. Luonteva tiedon ytimeen porautuminen voi olla merkki tutkijan identiteetistä. Se on saatettu imeä ikään kuin äidinmaidosta eli vanhempia mukailemalla tai puhtaan sattuman oikusta.

Voimakkaan tiedon- ja osaamisenjanon tyydyttäminen johtaa melkoiseen ajalliseen satsaukseen. Eri alojen huipputaitajia tutkinut pennsylvanialaisen Garnegie Mellon -yliopiston Anders Ericsson havaitsi, että erinomaisen osaamisen saavuttaminen vaatii 10 000 tuntia keskittynyttä harjoittelua.

Vajavuus voi tuottaa pettymyksen

Pitkäaikainenkaan flow tiedon parissa ei takaa ikuista auvoa. Vain täydellinen tietämys näyttää olevan tietoaddiktille tarpeeksi, ja ennen pitkää hän törmää tietämisen paradoksiin: mitä enemmän asiantuntemus kasvaa, sitä tietoisemmaksi ihminen tulee tietojensa vajavuudesta. Havainto voi aiheuttaa syvän epäonnistumisen tunteen: ”minä en sitten koskaan pätevöitynyt”. Pettymyksen syvyyttä ei välttämättä lievitä edes taskussa oleva tohtorintutkinto.

Luovat ja kapealle tiedonhaaralle omistautuneet uppoutujat voivat tutkimushavaintojen mukaan masentua pahasti, kun valitulla uralla syystä tai toisesta tulee umpikuja. Jos pettymys järkyttää, uusi uppoutuminen alkaa tuntua liian uskaliaalta ja etsijä tyytyy räpiköimään tiedon pintavesissä.

Vaikeuksia voi tulla myös sosiaalisessa elämässä. Jos erikoistumisala on kapea, puheenaiheet eivät jaksa kiinnostaa muita. Mitä syvemmälle uppoutuja pureutuu, sitä harvalukuisemmiksi juttukaverit käyvät. Jollei lähipiirissä ole ketään, jonka kanssa voi sparrata ajatuksia, yksinäisyys ajaa puhumaan nakeista ja muusista ja ehkä luopumaan koko kiinnostusalasta.

Syväosaaja osaa opastaa muita

Pettymykseen ei ole pakko jäädä vellomaan. Murskaavien kokemusten jälkeen moni löytää uuden kiinnostuksenkohteen. Yksinäisyyskään ei välttämättä nykyisin vaivaa niin herkästi kuin ennen, koska internet auttaa hyvinkin ka­pean alan osaajia linkittymään toisiinsa.

Tietämisen paradoksin aiheuttamaan järkytykseen voi reagoida jatkamalla kaikesta huolimatta ja uppoutumalla yhä kiivaammin ”hyönteisen takajalan taivutusmekanismin” ytimeen. Viisas tietäjä oivaltaa, että hänen vajavainenkin tietämyksensä tuottaa siihen liittyvistä asioista paremman arvauksen kuin aiheeseen vähemmän perehtyneen ja siksi itsevarman diletantin luulo. Koska syväosaaja hyväksyy nöyrästi sekä vahvuutensa että vajavuutensa, hän on valmis soveltamaan näkemyksiään elävän elämän ainutkertaisissa tilanteissa.

Toinen paradoksista järkyttynyt kiinnostuu aloittelevien tietäjien valmentamisesta. Alansa syväosaajana hän kykenee eläytymään tiedonjanoisten noviisien asemaan, koska on itsekin kokenut uppoutumisen juovuttavan imun. Hän osaa innostaa tiedon etsijöitä ja opastaa näitä niin yksityiskohtien kuin kokonaisuuksien hahmottamiseen.

Panosta laatuun

Tietoturrukkeesta riippuvainen on hieman toisenlaisessa tilanteessa. Turrukevirran selaaminen on kuin roskaruoan ahmimista lohdukkeeksi. Jos se alkaa häiritä vaikkapa tekemättömien töiden takia omaa tai läheisten elämää, käyttäytymistään voi yrittää säätää enemmän  syventymisaddiktion suuntaan.

Sen sijaan, että ahmii kaikkea, alkaakin panostaa laatuun.  Avainkysymys voi olla vaikkapa: nostaako juuri tähän asiaan perehtyminen aivojeni kilohintaa ja miten? Tiedonhakunsa kannattaa myös suunnitella etukäteen niin, että laatii niistä ostoslistamaisen luettelon vaikkapa jo aamulla tai edellisenä iltana. Satunnaista haku­surffausta ei tarvitse täysin lopettaa, mutta siihen kannattaa asettaa aikaraja.

Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Mikä haussa houkuttaa?

Toiminnallinen riippuvuus. Addiktoituminen tiedon hakemiseen muistuttaa peli- tai seksiriippuvuutta tai ekstremelajeihin houkuttavaa adrenaliiniriippuvuutta. Kaikissa näissä ihminen pyrkii saavuttamaan miellyttävän flow-tilan. Siinä ajantaju hämärtyy ja ihminen tuntee pystyvänsä keskittymään käsillä olevaan asiaan täydellisesti.

Jatkuvuuden toivo. Varsinkin nykyiset tiedonhakukeinot tuntuvat lupaavan ikuista flow-tilaa, sillä netti tarjoaa tiedonhakumahdollisuuksia loputtomasti ja nykylaitteilla myös melkein missä tahansa.  Tällöin tiedonhaku saattaa toimia myös turrukkeena, joka auttaa väistämään ikäviä tunteita.

Turtuminen. Todellisuudessa flow-tila on vain ajoittainen. Jos sitä koettaa ylläpitää koko ajan, keskittymiskyky alkaa herpaantua. Ihminen väsyy ja jaksaa käsitellä yhä vähemmän asioita kerralla. Hedelmällisempää on vain käydä flowssa ja tulla taas pois.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018