yksi tarvitsee terapiaa, toinen selviytyy omillaan. Pelkästä stressin määrästä ei voi päätellä, miten käy.

Teksti: Tuija Matikka


Pelkästä stressin määrästä ei voi päätellä, miten käy.




Psykiatrit Thomas Holmes ja Richard Rahe kehittivät vuonna 1967 pisteytyksen, jossa puolison kuolema tuottaa 100 stressipistettä, avioero 75 ja avioliiton solmiminen 50. Ylennys tai alennus vastuiden vaihtumisineen antaa 29 pistettä, potkut 47, aloittaminen uudella työuralla 36 ja vihdoin eläkkeelle jääminen 45 pistettä. Listassa lueteltiin yli 40 stressoria, joista alhaisimmat pisteet tuovat joulu (12) ja sakkolapun saaminen (11).

Holmesin ja Rahen mukaan ihminen on vakavassa vaarassa sairastua, jos stressipisteitä kasautuu nopeasti yli 300. Tarkkailua ei tarvita, jos pistemäärä on alle 150.

Nyttemmin on huomattu, että täsmälleen sama kokemus stressaa eri ihmisiä aivan eriasteisesti. Pisteistä ei voi päätellä tuen tarvetta.


Sota jää piinaamaan

Tapahtumien hengenvaarallisuus, äkillisyys ja yllättävyys sekä rasituksen pituus lisäävät stressaavuutta. Esimerkiksi rintamasotilaat ovat stressaantuneempia kuin rauhanajan asevelvolliset. Sodassa haavoittuneet, vangeiksi jääneet tai kidutetut ovat keskimäärin traumatisoituneempia kuin tällaisen välttäneet.

Traumatisoituneesta sotavangista käynee esimerkiksi psykologi Brian Engdahlin kuvaama "John", joka joutui toisen maailmansodan aikana Filippiineillä japanilaisten käsiin ankaran tulitaistelun jälkeen. Hän selviytyi Bataanin kuolemanmarssista ja näki, miten vankeja surmattiin mitättömistä syistä. John kesti nälkää, kidutusta ja tappotahtista työtä hiilikaivoksessa. Hän melkein hukkui vankilaivan upotessa. Muiden sotavankien tavoin hän uskoi tulevansa tapetuksi heti, kun amerikkalaisten maihinnousu Japaniin alkaa, mutta atomipommit ja Japanin antautuminen pysäyttivät tilanteen.

Engdahl työryhmineen haastatteli toisen maailmansodan sotavankeja vuonna 1997. Tutkituista 84 prosenttia oli saanut posttraumaattisen stressireaktion. Peräti 59 prosenttia kärsi reaktiosta vielä yli 50 vuotta tapahtumien jälkeen. Kovia kokeneita kannustettiin aiemmin vaikenemiseen, karskiuteen ja reippauteen, eikä nykyaikaisia traumanhoitoja ollut. Niinpä sotatraumoja "itsehoidettiin" viinalla, työllä ja vaarallisilla harrastuksilla.


Mielekkyys auttaa sietämään

Keskitysleirien kauhuista ja kaikkien omaistensa menetyksestä selviytynyt juutalainen psykiatri ja logoterapian isä Viktor Frankl painottaa tulkinnan tärkeyttä psyykkisessä selviytymisessä. Franklin suhteellisuusteoria kuuluu E = K - T, epätoivo on kärsimys miinus tarkoitus. Ihminen kestää suuriakin menetyksiä ja kärsimyksiä, kun hän näkee niissä mielen. Jos mielekkyys puuttuu, pienikin vastoinkäyminen ajaa epätoivon kuiluun.

Esimerkiksi jos keskiverto suomalainen teinityttö napattaisiin kadulta ja hänen ulkoiset sukupuolielimensä ympärileikattaisiin eli silvottaisiin ilman puudutusta, syntyisi vaikea trauma. Sen sijaan afrikkalaisessa kulttuurissa leikkauksen kestäminen tuottaa ylpeyttä aikuisuusrituaalin urhoollisesta läpikäynnistä.

Aate tai vakaumus onkin huomattava suoja kidutusta vastaan. Turkissa tehdyn tutkimuksen mukaan aatteensa vuoksi kidutetut kestivät kolkkoa kohtelua paremmin kuin väärinkäsityksen vuoksi vangitut. Myös henkinen kidutus murtaa ihmisen. Uskonnollista rääkkäämistä saatetaan kestää jopa huonommin kuin fyysistä kidutusta.

Bhutanilainen pakolainen voi traumatisoitua pahoin, jos hänet pakotetaan syömään sian tai naudan lihaa.
Myös uhrin häpeä ja vaikeneminen sekä sosiaalisen tuen puute lisäävät traumatisoitumisen todennäköisyyttä.

Traumatutkimuksen pioneerin Rachel Yehudan vuonna 2002 tekemän tutkimuksen mukaan 55 prosenttia raiskatuista naisista kärsi posttraumaattisesta stressireaktiosta, salonkikelpoiseen onnettomuuteen joutuneista vain 7,4 prosenttia.


Silminnäkijä yllättävän kovilla

Ehkä yllättävin traumatutkimusten havainto on silminnäkijöiden ja sivullisten järkytyksen voimakkuus. Veteraaneja hoitava psykologi Patricia Sutker tutki ryhmänsä kanssa 1994 sellaisia Persianlahden veteraaneja, jotka eivät olleet itse joutuneet hengenvaaraan. 65 prosenttia heistä traumatisoitui, kun he kokosivat ja luetteloivat kuolleiden ruumiinosia ja tavaroita hautausta varten. Suomalaislotat tekivät samankaltaista työtä sotiemme aikana.

On myös tutkimustuloksia, joiden mukaan läheisen ihmisen kidutuksen todistaminen voi olla pahempaa kuin kidutetuksi joutuminen. Sormituntumalta vaikuttaa, että Jokelan ampumisissa lasten ja nuorten vanhemmat järkyttyivät enemmän kuin hengenvaarassa olleet oppilaat. Oppilaat toimivat aktiivisesti juostessaan turvaan ja saattoivat siten purkaa jännitystä. Hätääntyneet ja pahinta pelänneet vanhemmat voivat vain odottaa epätietoisina, suonet stressihormoneja pullollaan.

Kukaties juuri avuttomuuden tunne on traumatisoitumisen ydin. Tunnetta lievittää aktiivinen tekeminen, ja siksi syyllisten etsintään lähdetään niin innokkaasti. Jahti voi kuitenkin pahimmillaan tuottaa lisävaurioita.

Myös oman ajattelukyvyn kyseenalaistuminen voi olla yllättävän traumaattista. Taannoin lehdissä kerrottiin, että norjalaisen koulun oppilaille ja henkilökunnalle tarjottiin kriisiapua, kun 33-vuotias tšekkinainen oli liiankin uskottavasti esiintynyt yhdeksänvuotiaana poikana. Verta ei vuotanut eikä ruumiita tullut, mutta tapaus horjutti ihmisten uskoa hoksottimiinsa.


Naiset herkempiä kuin miehet

Järkyttävä kokemus traumatisoi naista kaksi kertaa todennäköisemmin kuin miestä. Erään selityksen tähän tarjoaa Columbian yliopiston kliinisen lääketieteen professori ja kardiologi Marianne Legato, joka on kirjoittanut kirjan Miksi miehet eivät muista mitään ja naiset liiankin hyvin (Gummerus 2007). Miesten naisissa oudoksuma vanhojen syntien kaivelu voi johtua naisen runsaasta estrogeenista, joka hidastaa stressihormoni kortisolin haihtumista. Tämä antaa kortisolille aikaa "polttaa" ikävä kokemus syvälle naisen mieleen.

Miesten runsas testosteronimäärä kiihdyttää kortisolin haihtumista, jolloin ikävä kokemus ei aina ehdi tallentua opiksi. Mammutin metsästyksessä saattoikin olla eduksi, ettei mies luolalta lähtiessään muistanut, miten ilkeästi jalkaan sattui edellisellä reissulla tai miten kylmä saalista väijyessä olikaan.


Pienikin lisä voi olla liikaa

Sukupuolesta riippumatta jotkut ovat temperamentiltaan muita herkempiä. Erityisesti "luulosairauteen" taipuvaiset ihmiset ovat kovilla kuullessaan tuhansien kilometrien päässä tapahtuneesta onnettomuudesta. He kokevat tapahtumat omassa kehossaan ja tuntevat herkästi vastuuta. Niinpä he tarvitsevat tukea ja lohdutusta. Psykopaatit eivät puolestaan hätkähdä mitään eivätkä opi ikävyyksistä.

Kovia kokeneen ihmisen voi näennäisen pienikin henkinen rasitus johtaa ulkopuolisen tuen tarpeeseen. Raiskauksen traumatisoima nainen voi ahdistua sairauslomakuntoon työpaikalla kerrotuista kaksimielisistä vitseistä. Toisaalta aiemmin vastaavista tilanteista selvinnyt ja tiheän sosiaalisen verkoston turvaama haluaa selvittää tilanteen itse ja ajan kanssa.

Koska ulkopuolinen, edes asiantuntija, ei voi mistään taulukosta katsomalla tietää, milloin ja missä asiassa apua tarvitaan, on tärkeää pitää avunsaantikynnys matalalla. Tsunamin ja Jokelan jälkeen tuen pyytämisestä on vihdoin tullut salonkikelpoista.


Varautuminen auttaa

Vietnamiin lähteneitä sotilaita tutkittaessa havaittiin, että älykkyys suojaa traumatisoitumiselta. On osoitettu, että älykäs ja vaikeiden tilanteiden varalle valmennettu selviytyy tiukasta tilanteesta paremmin kuin vähemmän nokkela ja tietämätön toverinsa. Valmentautuminen ei poista traumatisoitumisen riskiä mutta vähentää sitä.

Riskiä joutua harmeihin lisäävät puolestaan uteliaisuus, rämäpäisyys, impulsiivisuus, alkoholinkäyttö, mielialan heilahtelu, tarkkaavaisuuden puute ja kyvyttömyys ymmärtää elekieltä tai äänensävyn vivahteita.

Jos kovaa kokemusta ei voi estää, kielellisesti lahjakas kykenee muita helpommin työstämään sen elämän rikkaudeksi. Esimerkiksi Vietkongin sissien vangeiksi ja kiduttamiksi joutuneista lentäjistä 61 prosenttia koki, että ikävät kokemukset loppujen lopuksi kehittivät persoonaa, paransivat itseluottamusta ja auttoivat hahmottamaan, mikä elämässä on tärkeää.


Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Oivallista jatkolukemista saa kriisi- ja traumapsykologi Eija Palosaaren kirjasta Lupa särkyä. Kriisistä elämään (Edita 2007).