Voi kun itkua ei olisi keksitty, ajattelee moni vauvan valvottama. Kunnon parku silloin tällöin on kuitenkin hyödyksi kaikenikäisille, koska se auttaa ylikierroksilla käynyttä elimistöä palautumaan lepotilaan.


Kunnon parku silloin tällöin on kuitenkin hyödyksi kaikenikäisille,
koska se auttaa ylikierroksilla käynyttä elimistöä palautumaan lepotilaan.


Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2004


Itku on yleensä merkki siitä, että ihminen haluaisi muuttaa tilannetta. Lapsi kaipaa ruokaa tai äidin syliä. Aikuiset itkevät surressaan kadotettua rakkautta tai kuollutta omaista - tai vaikkapa yrittäessään manipuloida pomoaan.
Sen sijaan siellä, missä toivo on menetetty, ei enää ole kyyneliä. Syvästi masentuneet eivät itke.


Mitä itku oikein on? Outoa kyllä, ihmisen kyyneleet eivät ole kiinnostaneet tutkijoita lainkaan samassa määrin kuin seksuaalisuus ja väkivaltaisuus - jotka antavat aiheen katkerimpiin itkuihimme. Vasta viime vuosina itkun mysteeriin on saatu tieteellistä valoa.



Kaikki nisäkkäiden poikaset ääntelevät säälittävästi jouduttuaan eroon emostaan. Professori Myron A. Hofer Columbian yliopistosta New Yorkista arvelee, että eroitku sai alkunsa osana nisäkäsvauvojen lämmönsäätelyjärjestelmää.


Hoferin tutkimusryhmä havaitsi, että kylmetessään vaarallisesti rotanpoikaset alkoivat päästää korkeita ultraääniä, mikä suojasi niitä alilämpöisyydeltä. Hofer esitti tähän kaksi selitystä.


Ensinnäkin ääntely tehostaa keuhkojen hapenottoa, mikä auttaa vapauttamaan lämpöä kehon lämpövarastosta, ruskeasta rasvasta. Toiseksi itku ylläpitää hengitysteiden ilmanpainetta estäen kylmästä johtuvan keuhkopöhön muodostumista. Esimerkiksi alilämpöisten ihmisten keuhkopöhöä torjutaan sairaalassa juuri säätelemällä hengitysteiden painetta keinotekoisesti. Lähes kaikki ne rotanpoikaset, joiden ääntelemistä kokeessa estettiin, kuolivat keuhkopöhöön.


Hofer esittää, että itku kehittyi evoluutiossa suojelemaan lämpöisestä pesästä pudonneita poikasia kylmältä siihen asti, kun emo ehti hakea ne takaisin. Vasta tämän suoran hengenpelastusvaikutuksen sivutuotteena vikinästä tuli myös yhteydenpitoväline.


Hoferin mukaan rottavauvat tunnistavat erilaisia tilanteita ja sovittavat ääntelynsä sen mukaan. Tuskin siis muidenkaan nisäkäsvauvojen ääntely on mielivaltaista. Tämä ajatus on virittänyt uuden kiinnostuksen myös ihmisvauvojen itkun tutkimiseen.



Lohduttomasti itkevä vauva uhmaa vanhempien kaikkia järkeily-yrityksiä. Vauva on syönyt, vaipat on vaihdettu ja äiti pitää sylissä - ja itku jatkuu.


Koliikki-itku kestää melko säännöllisesti kolme tuntia päivässä kolmen ensimmäisen kuukauden ajan, ja niin sanotusta selittämättömästä itkusta kärsivät lapset itkevät koko ensimmäisen elinvuotensa miltei taukoamatta. Näiden itkemisten taustalta ei löydy mitään sairautta, joka voisi olla itkun syynä.


Selittämätön itku on pysynyt selittämättömänä, koska sitä on tutkittu niin vähän. Koliikin tutkimusta vallinnut koulukunta on pitänyt syinä vatsavaivoja, mutta nykyään niiden uskotaan selittävän vain noin viisi prosenttia koliikki-itkuista. Nyt tutkitaan keskushermoston toimintaa: mantelitumakkeen aktiivisuutta, tunteiden itsesäätelykeinojen kypsymistä ja mielihyväkeskuksen eroavuuksia.


Montrealin McGillin yliopiston lastenlääketieteen professori Ronald G. Barr väittää, että itkeminen on luonnollinen ja olennainen osa lapsen kehitystä. Useimmat lapset itkevät n-muotoisen käyrän mukaan siten, että itkut alkavat lisääntyä tasaisesti kahden viikon iässä, saavuttavat huippunsa kuudennen viikon jälkeen ja alkavat sitten harventua tasaisesti. Barrin mukaan tämä itkurytmi on yhteinen kaikkien kulttuurien vauvoille lastenhoitotavoista riippumatta, ja samassa tahdissa itkurytmin kanssa tapahtuu muitakin kehitysprosesseja.


Koliikkilapsetkin sopivat Barrin mukaan itkukäyrälle. Tutkimusten mukaan koliikkilapset nimittäin itkevät yhtä usein kuin muutkin - itkut vain kestävät paljon pidempään ja lapsi reagoi lohdutusyrityksiin heikommin. Näiden erojen syytä ei tiedetä, mutta sen arvellaan liittyvän aivojen mielihyväkeskuksen erilaiseen toimintaan.


Uuden tulkinnan mukaan koliikki on evoluutiossa syntynyt ominaisuus, josta on joskus ollut hyötyä lajillemme. "Millainen lapsi selviytyy parhaiten luonnonkatastrofien tai heimosotien kaaoksessa?" kysyy Kalifornian Davisin yliopiston evoluutiobiologi Sarah Blaffer Hrdy. "Äänekkäimmin itkevä."





Kulttuuri säätelee itkemistä


Länsimaissa itkeminen on poikkeuksellisen yksityistä toimintaa. Raskaidenkin pettymysten jälkeen odotamme, että saamme suljettua oven perässämme, ja vasta sitten annamme kyynelten tulla. Vastaavasti julkisesti itkevät ihmiset saavat meidät tuntemaan olomme epämukavaksi.


Aiemmin eurooppalaisten kyyneleet olivat julkisempia ja itku tavallisempaa. Alankomaalaisen historioitsijan Johan Huizingan mukaan esimerkiksi 1300-luku oli todellinen emootioiden vuosisata, jolloin pienimpäänkin yllykkeeseen suhtauduttiin itkien ja vaikeroiden.


Herrasmies itki, talousmies ei


1700-luvun suuri ranskalaisfilosofi Jean-Jacques Rousseau piti itkemistä jalona ja ennen kaikkea miehi-senä ominaisuutena. Hän epäili, ettei sellainen ole mies ollenkaan, joka ei koskaan itke. 1800-luvulla yhdys-valtalaisten poliitikkojen suorastaan odotettiin itkevän puhuessaan, sillä kyyneleet kuuluivat poliittiseen retoriikkaan.


Yhdysvaltalaisen historioitsijan Anthony Rotundon mukaan länsimaisten miesten kyyneleet tyrehtyivät teollisen vallankumouksen myötä. Tuolloin miehet astuivat johtajien, yrittäjien ja talousmiesten rooleihin, joiden oletettiin vaativan tunteiden kontrollointia. Rotundon mukaan herrasmies saattoi vielä itkeä mutta talousmies ei. Tästä alkoi länsimaisen miehen "kuiva kausi".


Yhteinen sururituaali yhdistää


Monissa kulttuureissa hautajaisissa on tapana käyttää palkattuja itkijöitä, naisia tai miehiä, joilla ei ole mitään yhteyttä vainajaan tai tämän omaisiin.


Lisäksi monissa kulttuureissa hautajaisissa vaikuttaa siltä kuin ihmiset eivät todella surisi. Yhdysvaltalainen antropologi Paul Bohannan tarkkaili nigerialaisnaisia, joilla on tapana vaikertaa melodisesti haudan äärellä pienessä ryhmässä. Kerran vaikerruksen keskeytti se, että yksi naisista, vainajan nuorin tytär, itki oikeasti. Muut naiset käskivät hänen lopettaa heti ja seurata muiden rituaalinmukaista itkua.


Bohannanilla on selitys tällaiseen meistä oudolta tuntuvaan käyttäytymiseen: kulttuureissa, joissa tunteet ilmaistaan avoimesti ja kollektiivisesti, yksilön tunteet ovat vähemmän tärkeitä kuin yhteinen surunilmaisu.


Kovin erilaisista ilmaisutavoista huolimatta yhteisiä suremistilanteita vaalitaan kaikissa kulttuureissa. Kuten sureminen palauttaa yksilön fysiologian lepotilaan tunnekuohun jälkeen, rituaalit tyynnyttävät yhteisön sosiaalisen kuohunnan ja mahdollistavat siirtymisen arkeen.



Kasvaessamme itku muuttaa merkitystään ja kytkeytyy osaksi tunnemaailmaamme. Tunteet puolestaan kotiutuvat kehoomme niin, että iloisina olemme koko olemukseltamme erilaisia kuin surullisina. Tunteiden ja lihasten liiton voimakkuuden on kokenut jokainen, joka on yrittänyt surun keskellä teeskennellä hilpeää.


Tunteet nostavat verenpainetta, kiihdyttävät sydämen sykettä ja saavat meidät joskus haukkomaan henkeä. Nämä ovat tunteiden fysiologisia mekanismeja, ja tietyt yhdistelmät esiintyvät aina yhdessä tiettyjen tunteiden kanssa. Jotkut näyttelijät hyödyntävät tätä tietoa niin, että kun heidän täytyy esimerkiksi itkeä, he yrittävät yksinkertaisesti muistaa, miltä itkeminen tuntuu pelkästään fysiologisena kokemuksena. Heidän ei tarvitse ajatella surullisia muistoja saadakseen kyyneleet aikaan.


Pulssin kiihtymistä ja muita tunteiden kylkiäisiä säätelee sympaattinen hermosto, joka on hermostomme alkukantaisimpia osia. Se valmistaa ihmistä stressaavaan tilanteeseen, taisteluun tai pakoon. Sen vastavoimana toimii parasympaattinen hermosto, joka laukaisee jännityksen ja palauttaa elimistön lepotilaan.


Kalifornian Berkeleyn yliopiston fysiologi James Gross tutkijaryhmineen selvitti vasta 1990-luvulla, että itkemistä kontrolloi juuri parasympaattinen hermosto. Sieltä lähtevien hermoratojen katkeaminen estää nimittäin itkemisen kokonaan.


Grossin löytö viittaa siihen, että itkemällä keskushermosto yrittää palauttaa itsensä lepotilaan. Tätä tukevat myös viimeaikaiset tutkimukset, joiden mukaan ihmiset itkevät nimenomaan tunnekuohun jälkeen eivätkä sen huipulla, vaikka katarsikseen eli laukeamiseen nojautuvissa teorioissa ja terapioissa on näin oletettu.


Tämä selittää ainakin osan myös vauvojen itkusta. Vauvojen elämä on kaoottista ja stressaavaa, he eivät hallitse käsiensä ja jalkojensa liikkeitä, ja heidän lihasjännityksensä on voimakasta. Virittyneet lihakset lähettävät jatkuvasti viestejä valmiustilasta aivoihin, jotka joutuvat ylikierroksille. Itkemällä vauvakin siis yrittänee palauttaa hermostoaan lepotilaan.


Parasympaattisen hermoston mukanaolo selittää myös sen, miksi itkeminen helpottaa. Siinä vaiheessa, kun itku tulee, elimistö on jo alkanut rauhoittua. Onko itku osa tätä palautumista vai sen sivutuote, on kuitenkin vielä avoin kysymys.


Jani Kaaro on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.