Kaikki tietävät kuningas Arthurin, suuren kelttisoturin, joka pelasti kansansa saksien ikeestä. Toisaalta harva historian hahmo on herättänyt yhtä paljon epäilyä ja eripuraa kuin hän. Lähteet kertovat tarunhohtoisen hallitsijan urotöistä, mutta riittävätkö johtolangat varmistamaan, mikä hän loppujen lopuksi oli miehiään?




Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2009



Kuningas Arthurista on tullut kuin tyhjä taulu, johon jokainen sukupolvi voi kirjoittaa omat uskomuksensa. Arthurin elämää valottava kirjallisuus, jopa tieteellinen, kertookin usein enemmän kirjoittajastaan kuin kohteestaan. Siksi kuninkaan etsintä on aloitettava sieltä, missä hän meille ensimmäiseksi näyttäytyy: keskiajan runoista. 


Soturista kasvaa kuningas

Nimi Arthur esiintyy ensi kerran 800-luvulla Walesin bardien, kiertelevien runonlaulajien, muistilistoissa, taistelurunojen toistamista avittaneissa merkinnöissä. Näiden varhaisten tekstien Arthur on suuri soturi ja metsästäjä.

Kuninkaana Arthur istuu ensi kertaa noin sata vuotta myöhemmissä, niin ikään Walesissa kirjoitetuissa pyhimysten elämäkerroissa. Niissä hän ei kuitenkaan ole lähelläkään meidän tuntemaamme urheaa Arthuria. Hän saa tyytyä ylpeän ja typerän hallitsijan osaan, edustamaan maallisuutta pyhimysten hengellisyyden vastakohtana.

Tuttuja piirteitä kuningas saavuttaa vuonna 1136, jolloin Oxfordissa asunut pappi Geoffrey Monmouthilainen julkaisee teoksensa Historia regum Britanniae, Englannin kuninkaiden historia. Tässä kirjassa Arthur esiintyy ylivertaisena taistelijana ja toiminnan miehenä. Hän kukistaa Rooman legioonat, valloittaa Euroopan Islannista Galliaan ja näyttää muutenkin soturikuninkaan mallia.

Geoffrey on selvästi tuntenut walesilaiset kertomukset ja yhdistellyt niitä nerokkaasti. Hänen kynästään ovat peräisin niin taikuri Merlin, Arthurin miekka Excalibur kuin myyttinen Avalonin saari, minne haavoittunut kuningas kuljetettiin hänen viimeiseksi jääneen taistelunsa jälkeen.


Rooma tarjoaa ajoitusapua

Geoffrey Monmouthilainen esitti historiansa totisena totena, ja sellaiseksi hänen fantastinen kertomuksensa Englannissa tulkittiin. Siksi se vaikutti merkittävästi saarivaltakunnan keskiaikaiseen historiankirjoitukseen ja kelpasi myös hallitsijoiden propagandavälineeksi.

Me tiedämme, etteivät tuon aikakauden kirjoittajat erotelleet todellisia ja kuvitteellisia tapahtumia kovinkaan tarkasti. Menneisyys rakennettiin aina uudestaan vastaamaan kunkin hetken tarpeita. Historian kirjoittaminen tiedon itsensä vuoksi ei vielä kuulunut ihmisten ajatusmaailmaan, vaan jokaisella teoksella oli jokin tavoite, jos ei uskonnollinen tai poliittinen niin henkilökohtainen.

Voimmeko sitten selvittää tämän tarinoiden ja propagandan vyyhdin ja löytää totuuden kuningas Arthurista?

Oli Arthur olemassa tai ei, hänen tarinansa alkaa siitä, mihin Rooman valtakausi Britteinsaarilla päättyy.

Historioitsijat Geoffrey Monmouthilaisesta alkaen ovat sijoittaneet Arthurin toiminnan aikaan, joka seuraa roomalaisten vuonna 410 tapahtunutta lähtöä.


Germaanit valtaavat maata

Rooman luovuttua Britannian provinssistaan alue jäi roomalaistuneen kelttieliitin käsiin. Puolustaakseen omistuksiaan Irlannin ja Skotlannin asukkaiden ryöstöretkiltä uudet vallanpitäjät käyttäytyivät kuin entiset isäntänsä: he hankkivat palkkasotureita Euroopan germaaniheimoista.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Sotilaat alkoivat ottaa itselleen yhä enemmän oikeuksia, ja käytännössä valta siirtyi niille, joilla aseet olivat. 400-luvun puolivälissä Englannin viljavimmat ja alavimmat osat olivat suureksi osaksi germaanisten anglien, saksien ja juuttien hallinnassa.

Sitten tapahtui jotakin. Germaanien eteneminen pysähtyi noin kahden sukupolven ajaksi. Tämä tiedetään hautalöydöistä. Koska kristinusko ei vielä ollut ennättänyt tulokkaiden keskuuteen, he noudattivat vanhoja pakanallisia rituaalejaan ja varustivat vainajansa tuonpuoleiseen arvoesineillä. Kun hautakalleuksien ilmaantuminen uusille alueille päättyi, mitä todennäköisimmin päättyivät myös valloitukset.


Badonvuorella tärkeä taistelu

Germaanien pysähtymiseen voi olla monia syitä - joista meidän artikkelimme kannalta tärkein olisi urhoollinen Arthur.

Ainoa lähes aikalainen, jonka kertomus tarjoaa johtolankoja, on 530-luvulla kirjoittanut Britannian roomalaistuneen yläluokan jäsen Gildas. Eliitin moraalista rappiota suomimaan keskittyvässä teoksessaan De excidio Britanniae, Britannian hävitys, Gildas antaa lyhyen tiedon, jonka mukaan Britannian asukkaat ryhtyivät vastarintaan Ambrosius Aurelianuksen johdolla ja "kansan koettelemukset loppuivat hetkeksi" Badonvuoren taisteluun.
Gildas ei mainitse kertaakaan Arthur-nimistä henkilöä, mikä tuntuisi romuttavan teorian historiallisesta Arthurista alkuunsa. Gildaksen teos ei kuitenkaan ole historiaa vaan poliittinen kiistakirjoitus ja ohjelmanjulistus, eikä siinä kerrota juuri muitakaan nimiä.

Jos Arthur oli tunnettu sotapäällikkö, Gildaksen ei välttämättä tarvinnut esitellä häntä nimeltä saavuttaakseen tavoitteensa. Tilanne vertautuu nykyiseen sotauutisointiin. Jokaisen Irakin sotaa käsittelevän artikkelin ei tarvitse erikseen mainita joukkoja komentaneen kenraalin nimeä.


Todiste löytyy ja haihtuu

Gildaksen teos ei kuitenkaan ole arvoton Arthurin etsintää ajatellen. Se mainitsee Badonin, joka löytyy myös 800-luvulla Walesissa kirjoitetusta Historia Brittonumista, Bretonien historiasta, joka kertoo Britannian kelttien vaiheista. Teos sisältää luettelon kahdestatoista Arthurin johtamasta taistelusta, joista viimeinen käytiin Badonvuorella, missä Arthur "surmasi yhdessä päivässä 960 miestä".

Historian kirjoittaja, jonka henkilöys jää hämäräksi, ilmoittaa esipuheessa koonneensa teokseensa kaiken materiaalin, minkä löysi. Tämä on johdattanut historiantutkijoita käsittelemään teosta varhaisempiin lähteisiin perustuvana kokoelmana. Tekstianalyytikot ovat kuitenkin todistaneet, että Brittonumin on laatinut yksi ainoa henkilö ja että esipuhe johtaa harhaan. Tämäkään merkintä ei siis todista, että Arthurin nimi olisi esiintynyt jossakin dokumentissa ennen 800-lukua. Näyttää siltä, että kuninkaan olemassaolo on pahasti uhattuna.


Annaaleista uusi korsi

On kuitenkin olemassa toinenkin walesilainen lähde, joka antaa luotettavalta vaikuttavia tietoja Arthurista: Walesin annaalit. Nämä 900-luvun puolivälissä kootut vuosikirjat sisältävät vanhoja pääsiäistaulukoita, joiden avulla laskettiin keväisen juhlan ajankohta kunakin vuonna. Joidenkin vuosien kohdalle on marginaaliin merkitty tärkeitä tapahtumia. Kaksi näistä käsittelee päähenkilöämme.

Vuodelta 518 löytyy merkintä Badonvuoren taistelusta, jossa "Arthur kantoi Herramme Jeesuksen Kristuksen ristiä harteillaan kolme päivää ja kolme yötä, ja keltit olivat voitokkaita". Toinen merkintä on vuodelta 539, ja se kuuluu: "Camlannin taistelu, jossa Arthur ja Medraut menehtyivät; Britanniassa ja Irlannissa oli rutto."

Camlannin taistelua ei mainita Historia Brittonumissa, mutta itse asiassa tämä lisää annaalien uskottavuutta, sillä se osoittaa, että aikamerkintöjen tekijä on käyttänyt muitakin lähteitä kuin kelttien historiaa. Lisäksi ruton tiedetään todella koetelleen niin Britanniaa kuin Irlantia, joten merkinnät vaikuttavat autenttisilta.

Vuosikirjoissa ja Historia Brittonumissa on kuitenkin enemmän yhteistä kuin maininta Badonvuoren mittelöstä. Myös annaalit ovat lähteenä pulmallisempia kuin ensi silmäyksellä voisi olettaa. Niidenkin uskottavuus on joutunut hyökkäyksen kohteeksi.

Tekstien erittelijät ovat lähes varmasti todistaneet, ettei pääsiäistaulukoihin tehty historiallisia merkintöjä ennen kuin 650-luvulla, siis noin sata-kaksisataa vuotta Arthurille esitetyn elinajan jälkeen. Gildaksen hiljaisuus alkaa vaikuttaa yhä painavammalta.


Katseet kääntyvät nimeen

Jos vakuuttavia todisteita 400-500-luvulla eläneen kuninkaan historiallisuudesta ei ole, mistä sydänkeskiajan rikkaat tarinat ovat saaneet alkunsa?

Arthurin olemassaoloa on perusteltu ei savua ilman tulta -logiikalla. Otaksumia kertomusten alkuperästä on yhtä monta kuin Arthurin puolestapuhujiakin, mutta suurin osa hypoteeseista jakautuu kahteen koulukuntaan, joista molemmat perustuvat Arthur-nimen etymologiaan.

Kun roomalaisen sukunimen Artorius kääntää Walesin kielelle kymrille, siitä tulee Arthur. Tämä on innostanut tutkijoita etsimään Britanniasta Artoriuksia, jotka olisivat voineet olla Badonvuoren taistelun sankareita tai heidän esikuviaan.
Myöhäisin itsestään Britanniassa jälkiä jättänyt Artorius on muuan Lucius Artorius Castus, 200-luvulla Britanniassa palvellut dalmatialainen upseeri, joka komennuksensa loputtua palasi synnyinseudulleen nykyiseen Kroatiaan ja teki siellä kohtalaisen poliittisen uran. On mahdollisuuksien rajoissa, että tämä Artorius olisi saavuttanut jonkin voiton joistakin Skotlannin tai Irlannin heimokunnista ja jäänyt elämään kansantarinoissa.


Ehkä Arthur onkin arvonimi

Toiset historiallisen esikuvan kannattajat tarrautuvat siihen, että keskiajan walesilaisissa nimissä yleinen arth-etuliite merkitsee muinaiskymrissä karhua ja arth-wir karhumiestä. Kun karhu lisäksi on taistelurunoudessa yleinen soturin vertauskuva, Arthur ei ehkä olekaan erisnimi vaan suuren sotapäällikön arvonimi tai liikanimi.

Teorian vahvuus on, että se nostaa kaikki 400-500-luvun kelttipäälliköt Arthur-kandidaateiksi. Kuten useimmissa elegantin yksinkertaisissa teorioissa, myös tässä on puutteensa. Keskiajan kymriksi karhumies olisi arthwr, joka lausutaan eri tavoin kuin Arthur, eikä nimeä löydy oikeassa muodossaan mistään tekstistä.


Vai tuliko tarusta totta?
Toinen koulukunta lähtee siitä, ettei tarunhohtoinen kuningas ehkä olekaan myyttisiä ominaisuuksia saanut historiallinen henkilö, vaan historialliseksi henkilöksi muuttunut myyttinen olento.

Erään teorian mukaan Arthur olisi alun perin kelttiläinen puolijumala Kreikan Herakleen tapaan. Walesilaisissa taruissa Arthur kieltämättä suorittaa Herakleen urotöiden veroisia mainetekoja, ja hänet liitetään usein myös kelttien alamaailmaan Annwniin.

Myös tässä koulukunnassa on niitä, jotka etsivät selitystä karhusta. He muistuttavat, että Walesissa, Cornwallissa ja Pohjois-Englannissa on runsaasti arth-etuliitteen tai jopa arthurin sisältäviä paikannimiä. Suurin osa näistä seuduista oli vielä varhaiskeskiajalla karhujen asuttamaa erämaata. Näin Arthur olisikin alun perin voinut olla suomalaiseen tyyliin pyhänä palvottu karhu, joka karhujen hävittyä olisi kansantaruissa muuttunut ihmissoturiksi.


Arkeologeilla ratkaisun avaimet
Jokaisella edellä mainitulla teorialla on vahvuutensa, mutta vähäisten todisteiden vuoksi mitään niistä ei voida julistaa lopullisesti oikeaksi.
Uusia kirjallisia lähteitä aikakaudelta ei enää löytyne, joten toivo on pantava arkeologiaan. Ellei kaivauksissa paljastu jotakin mullistavaa historiallisen Arthurin puolesta, on rakentavampaa keskittyä kuningas Arthurin ideaan.
Vaikka hän ei olisi koskaan elänyt, hän on vaikuttanut maailman historiaan ja politiikkaan enemmän kuin useimmat lihaa ja verta olevat valtiomiehet. Ajatellaan vaikka hänen pyöreää pöytäänsä. Se kohotettiin keskiajalla kunnian ja mieskunnon vertauskuvaksi, ja nykyään se on kaikenlaisen tasa-arvon ja oikeamielisyyden symboli.


Otso Turunen on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.


Arthurin ajan Britannia oli kansojen tilkkutäkki


Kun kansainvaellusten ja sisäisten valtariitojen uuvuttama Rooma vuonna 410 vetäytyi Britannian-omistuksistaan Englannista ja Walesista, alkuperäiset asukkaat keltit alkoivat perustaa maakuntiin ja kaupunkien ympärille pieniä kuningaskuntia, jollaisia jo entuudestaan oli Irlannin kelteillä ja Skotlannin pikteillä.

Lisää pikkuvaltioita loivat Euroopan mantereen germaanisoturit, anglit, saksit ja juutit, joita kelttiruhtinaat kutsuivat torjumaan Irlannin ja Skotlannin hyökkäyksiä mutta jotka alkoivatkin tehdä omia valloituksiaan. Lähteiden puuttuessa on mahdotonta tietää, kuinka monta kuningaskuntaa saarella oli kuningas Arthurin oletettuun hallintoaikaan 400-luvun lopulla tai 500-luvun alkupuolella, mutta varovaisestikin arvioiden niitä on täytynyt olla yli 20.

Keskiaikaisten kertomusten mukaan Arthur kävi voittoisaa sotaa Walesiin pyrkineitä sakseja vastaan. Siellä sijainneet kuningaskunnat kuuluvat myös keskiajan kestävimpiin. Viimeisenä itsenäisyytensä menetti Gwynedd, kun Englannin kuningas Edvard I valloitti sen vuonna 1282.


Arthurin maine sopi propagandavälineeksi


Arthurin legendaarinen maine istui monien Englannin sydänkeskiajan kuninkaiden maailmankuvaan. Olihan edeltäjä Rooman keisarikunnan oikeutettu perillinen.

Ristiretkeilijäkuningas Rikhard I lahjoitti Arthurin miekan Excaliburin Sisilian kuninkaalle rauhaneleenä 1191. Edvard I juhlisti Walesin valloitustaan 1284 turnajaisilla, joihin rakennettiin pyöreä pöytä. Henry Tudor marssi 1485 Arthurin punaisen lohikäärmelipun alla taisteluun Rikhard III:ta vastaan. Noustuaan valtaan Henrik VIII:na hän laaditti sukutaulun, joka todisti hänen polveutuvan Arthurista, ja nimesi poikansa ja perillisensä pyöreän pöydän päämiehen mukaan.

Camelotin isäntä joutui epäsuosioon vasta 1600-luvulla, kun historioitsijat keskittyivät etsimään Britannian imperiumin erinomaisten instituutioiden juuria germaanikansoilta periytyneistä rotuominaisuuksista. Toisen maailmansodan jälkeen niiden tutkiminen menetti makunsa ja huomio kiinnittyi jälleen Arthuriin. Nyt historioitsijat John Morris ja Leslie Alcock tekivät hänestä brittien vastarintajohtajan, joka torjui anglosaksien invaasiota.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25795
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.