Ynnätään kelpo määrä sisua, älyä ja yhteistyökykyä. Saadaan kunnon ainekset nobelistiksi.

Sitten etsitään oppimestariksi huippututkija ja työtovereiksi tiimillinen luovia kykyjä ja tartutaan rohkeasti ratkaisemattomaan ongelmaan. Tällä reseptillä moni on saanut maailman arvostetuimman tiedepalkinnon.


TEKSTI:Juha Hakala

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ynnätään kelpo määrä sisua, älyä ja yhteistyökykyä.
Saadaan kunnon ainekset nobelistiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sitten etsitään oppimestariksi huippututkija ja työtovereiksi
tiimillinen luovia kykyjä ja tartutaan rohkeasti ratkaisemattomaan ongelmaan.
Tällä reseptillä moni on saanut maailman arvostetuimman tiedepalkinnon.

Julkaistu Tiede-lehdessä

 6/2002




Kuuma heinäkuun päivä vuonna 1935. Ollaan Chicagossa. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Ohi kolistelevien raitiovaunujen ääniin sekoittuu autojen törähdyksiä ja lehdenmyyjän kailotusta.

  Rakentamattomalla tontilla kirmaa kymmenkunta pellavapäistä pojanviikaria. He pelaavat polttopalloa. Yksi heistä on Harry Markowitz, tuleva taloustieteilijä ja nobelisti.

Harry tapasi kavereineen oleskella kotikulmien vapaalla tontilla tai puistossa. Pelattiin baseballia tai vaikka polttopalloa, kuten tällä kertaa. Koti ei ollut varakas, mutta toimeen tultiin. Edes vuoden 1929 pörssiromahdus ei koskettanut Harryn kotiväkeä.

Synnyin Chicagossa vuonna 1927 Morris ja Mildred Markowitzin ainoana lapsena. Vanhempani omistivat pienen ruokatavarakaupan. Asuimme mukavassa huoneistossa, meillä oli aina riittävästi syötävää, ja minulla oli oma huone. En ollut koskaan tietoinen lamasta, hän kertoo.


 





Ei olisi uskonut Einsteinista!

  vaikea uskoa ipanasta sukeutuvan nobelisti.

Klassinen esimerkki on Albert Einstein. Ensimmäisinä vuosinaan hän kehittyi niin auttamattoman hitaasti, että merkit viit-tasivat pikemmin vähälahjaisuuteen ja jopa kehityshäiriöön kuin lahjakkuuteen, saati nerouteen.

Jos joku olisi keksinyt väittää viisi-vuotiaan Albertin vanhemmille, että heidän pojastaan tulee 1900-luvun mer-kittävimpiä tieteilijöitä, nämä olisivat arvel-leet hänen joutavan hourulaan.

  tiesi, mitä suurin osa todella merkittävästä - häntä itseään kiinnostavasta! - tutkimuk-sesta käsitteli, missä tutkimukset oli tehty ja kuka ne oli julkaissut.

Tavallisia lapsia tavallisista kodeista

Harry Markowitz ei lapsena paljonkaan poikennut ikäisistään,


eikä niin ole tehnyt moni muukaan tieteen eliittiin tiensä raivannut tutkija.

Varhaislapsuudessaan tuleva huippu on yleensä ollut tavallinen lapsi kotikatunsa lasten joukossa. Hän ehkä hyppäsi rahtusen pidemmälle kuin muut ja lasketteli lorunsa hiukan muita sukkelammin, mutta yhteisössä eroa ei edes pantu merkille. Sillä ei ollut väliä. Lapset elivät tavallista lapsenelämää: leikkejä, sopua, riitoja, repeytyneitä vaatteita, särkyneitä ikkunoita.

Kouluiässä huippututkija saattoi jo erottua ikäisistään. Hän ei välttämättä ollut loistava mutta selvästi orastava lahjakkuus. Eikä kyvykkyys aina näyttäytynyt pelkästään hyvässä valossa. Koululainen saattoi tarjota opettajalleen ylimääräistä haastetta olemalla luokan rämäpää, "erilainen oppija", jolle lähipiirikään ei ennustanut pelkkää hyvää tulevaisuuden varalle.

Siirtyessään murrosiästä varhaiseen aikuisuuteen tuleva huippututkija usein jo tiesi, mikä häntä kiinnostaa. Hänellä oli myös tavoitteita, ja hän teki valintoja niiden mukaan. Jos tavoitteet ja riittävät - ei runsaat - taloudelliset ja sosiaaliset mahdollisuudet tekivät onnistuneen liiton sattuman kanssa, yhtälöstä sukeutui hieno lopputulos.

Tieto tai opettaja sytyttää kipinän

   kehitystään, he usein puhuvat "ratkaisevista tekijöistä" - jotka tosin vaihtelevat varsin paljon. Esimerkiksi fysiikan nobelisti Philip Anderson pitää ratkaisevana kasvamista perheessä, jonka älyllinen vaatimustaso oli hyvin korkea. Hän puhuu myös murrosiässä kehittyneestä tiedesuhteesta.

Keskikoulun loppuvaiheissa tieteeseen havahtui myös Harry Markowitz. Sarjakuvien ja seikkailulehtien ahmija alkoi lukea fysiikan ja astronomian kansantajuisia kuvauksia ja lopulta vakavia filosofisia teoksia.

Erityisesti huomiotani kiinnitti David Humen argumentti, jonka mukaan tuhat kertaa pudotettu ja aina lattiaan osunut pallo ei välttämättä todista, että samoin käy seuraavallakin kerralla. Luin myös Lajien synnyn, ja minuun teki vaikutuksen Darwinin tapa panna tosiasiat järjestykseen ja harkita huolellisesti mahdollisia vastaväitteitä, Markowitz muistelee.

  Siitä lähtien olen aina asennoitunut hyvin epäluuloisesti julkaistuihin tuloksiin ja teorioihin. Minulle keksiminen nousee enimmäkseen epäilystä.

Useat menestyneitä tieteentekijöitä käsittelevät tutkimukset korostavat stimuloivia opettajia, jotka ovat panneet merkille lahjakkaat oppilaansa ja työllistäneet heitä sopivalla tavalla. Tästä puhuvat myös nobelistit, esimerkiksi Cernin hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa työskentelevä Simon van der Meer. Hän kuvaa nuoruusvuosiaan:

Näpertelin pikkupoikana jatkuvasti sähköllä ja elektroniikalla. Lukiossa minulla oli innostava fysiikan opettaja, jolle minulla oli tapana valmistella kokeita. Siten näytti luonnolliselta, että minusta tulisi fysiikkaan erikoistunut insinööri.

Huippu valmentaa uusia huippuja

Kaikkein perustavinta huippututkijan kehitykselle näyttää kuitenkin olevan todellisen auktoriteetin kohtaaminen yliopistossa:

  hänen johdollaan valmistin ensimmäiset optisesti aktiiviset peptidit. Sen lisäksi opin, että tutkijalla täytyy olla rohkeutta kohdata suuriakin ongelmia ja että niiden ratkaiseminen vaatii tavallisesti rajattomasti kokeellista tutkimusta.

Moni tieteen raskassarjalainen on suorastaan herkistynyt muistellessaan ohjaajiaan. Venezuelalainen lääketieteen nobelisti Baruj Benacerraf puhuu ehdottomasta kiitollisuudestaan tinkimättömälle ohjaajalleen Elvin Kabatille. Eteläafrikkalainen kemisti Aaron Klug muistelee äärettömän hedelmällistä suhdettaan dna:n löytäjään Francis Crickiin ja ylistää erityisesti tämän tapaa suhtautua vastaan tuleviin ongelmiin. Brittiläisen geenitutkijan Michael Smithin uran avainhenkilöitä ovat olleet nobelistit Har Gobind Khorana ja Frederick Sanger:

Heidän havaintonsa siitä, mitkä olivat tärkeitä ongelmia tieteessä, olivat pääasiallinen motivoijani, samoin heidän persoonallisuutensa ja tapansa tehdä tutkimusta. He antoivat hyvän esimerkin.

Fyysikko Fermi urakoi kouluttajana

Fyysikoista monella on henkinen velka maksettavana Enrico Fermille, kuuluisalle italialaiselle ydinfyysikolle, joka 1938 pakeni fasismia Yhdysvaltoihin ja asettui Chicagon yliopistoon.

Tutkimustyönsä ohessa Fermi urakoi tulevien tutkijoiden kouluttajana. Osoittautui nimittäin, että hänellä oli tähän ylivertaiset lahjat. Useat 1940- ja 1950-luvun johtavat atomifyysikot ovat nostaneet Fermin esimerkiksi tinkimättömästä ja karismaattisesta valmentajasta, ohjaajasta, jota tuloksiin tähtäävä tieteellinen työ kaipaa.

Yksi Fermin koulimista fyysikoista oli saksalaissyntyinen Otto Stern: Kun työskenteli hänen kanssaan, oli kuin olisi ollut keskinkertainen tennispelaaja keskellä kilpailua. Piti jatkuvasti lyödä sellaisia lyöntejä, joista ei koskaan ollut edes uneksinut. - - En tiedä, hänen avustuksellaan ratkaisu vain kypsyi kymmenessä minuutissa.

Taitava etsii itselleen parhaan

Huipulle tiensä raivanneilla tutkijoilla näyttää jo uran alkumetreillä olleen kyky erottaa, kuka on hyvä ja tehokas ohjaaja. Näin ainakin Yhdysvalloissa, missä jo varhain sallittiin opiskelijoiden valita opettajiaan, ei vain opettajien valita opiskelijoitaan. Taustalla vaikutti kaksi seikkaa: halu saattaa sopivat ihmiset yhteen ja tosiasia, että vain paras on riittävän hyvää tieteen huipulla.

Tehdäkseen onnistuneen valinnan tutkijanalun täytyy jo tuntea alansa jotakuinkin perinpohjaisesti ja osata käyttää psykologista silmää. Jos hän löytää tutkimuslaitokset, joilla on resurssit edetä riittävän pitkälle, hän mitä todennäköisimmin löytää niistä myös parhaat ohjaajat ja kyvykkäimmät tutkimusryhmät. Juuri tällaiseen erittelyyn on moni tieteen huippu kyennyt.

Enrico Fermi muistelee: Monet opiskelijat käyttäytyivät tyhmästi valitessaan itselleen professoreita. He eivät tienneet mitään professorien todellisesta osaamisesta. Tässä suhteessa he olivat melko viattomia. Mutta minä olin kaukana viattomasta tehdessäni päätelmiä (professorin) osaamisesta. Tunsin riittävästi fysiikkaa arvioidakseni hänet ja hänen tapansa työskennellä.

Fermin ohjaajana Göttingen yliopistossa 1920-luvulla toimi mm. professori Max Born, tuleva nobelisti hänkin.

Fermin toteamukselle antaa pontta se, että hänen omista oppilaistaan kaikkiaan kuusi on palkittu Nobelin fysiikanpalkinnolla. On ilmeistä, etteivät hekään valinneet opettajaansa sattumalta.

Sisupussi ei vähällä luovuta

Hyvän esimerkin päättäväisestä oppimestarin etsinnästä tarjoaa kiinalaissyntyinen Chen Ning Yang, joka urakoi itsensä fyysikoksi toisen maailmansodan epävakaissa oloissa. Pian valmistumisensa jälkeen lahjakas nuorukainen sai pienen apurahan, joka mahdollisti salaisen haaveen toteuttamisen: matkan Yhdysvaltoihin tapaamaan suurta idolia Enrico Fermiä.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Yang saapui New Yorkiin tihkusateisena syyspäivänä 1945. Astuttuaan laivasta hän hankkiutui suoraan Columbian yliopistoon, jossa uskoi Fermin työskentelevän. Yhdysvallat oli kuitenkin edelleen sodassa, ja Fermi oli rekrytoitu maan ydinaseohjelmaan, jota toteutettiin kahdessa tarkoin valvotussa tutkimusyksikössä: Chicagon yliopistossa ja Los Alamosissa New Mexicossa. Koska aseteknologiset tutkimukset olivat valtiosalaisuuksia, kukaan Columbiassa ei suostunut paljastamaan eksoottisen näköiselle kyselijälle mitään Fermin tekemisistä.

Viikkojen etsinnän jälkeen Yang löysi kuin löysikin Fermin puheille - vain kuullaakseen, ettei tämä missään tapauksessa voisi ohjata nuorukaisen väitöskirjatutkimusta, koska "erittäin salainen työ" oli kesken. Fermi ei kuitenkaan halunnut jättää sympaattista kiinalaista pulaan vaan johdatti hänet Edward Tellerin luokse. Teller oli Unkarista Yhdysvaltoihin muuttanut ydinfyysikko, joka oli vastikään nimitetty Chicagon yliopiston fysiikan professoriksi.

Alkoi yhteistyö, jota ei ollut suunniteltu mutta joka kantoi hedelmää. Teller oli vaikuttunut Yangin sisukkuudesta ja lahjakkuudesta, mutta tämän kiinnostuksen kohteet eivät häntä tyydyttäneet. Kokeellinen fysiikka ei selvästikään ollut Yangin paras alue. Hänen tuli suuntautua toisaalle.

Yang uskoi Telleriä. Hän paneutui intohimoisesti teoreettiseen fysiikkaan ja kehittyi siinä "yhdeksi parhaista", kuten oppihistoriat korostavat.

Innostavassa ryhmässä yltää pitkälle

Chen Ning Yangin tarina vahvistaa käsitystä työn ohjaajan tärkeästä merkityksestä.

Hyvä tutkimustyön vetäjä kykenee näkemään ohjattaviensa vahvuudet ja suuntaamaan näiden kiinnostuksen tietylle, yleensä hyvin tarkasti rajatulle alueelle. Hän myös osaa erottaa tärkeät asiat trivialiteeteista ja löytää tutkittavaa hedelmällisiltä alueilta.

On tärkeää huomata, että huippuryhmien johtajat eivät välttämättä itse ole ryhmiensä älykkäimpiä. Heillä on kuitenkin rohkeutta ja riskien oton ja hallinnan taitoa. He tietävät, millaisia kykyjä tiimi kaipaa, eivätkä he epäröi rekrytoida itseään parempia.

Tieteessä menestyminen on ani harvoin huikean yksilösuorituksen ja uskomattomien yksilöllisten ominaisuuksien tulosta. Nobelisti voi toki olla huippuälykäs, mutta usein älykkyyttä enemmän ratkaisevat muut ominaisuudet: sisu, omistautuminen työlle ja kyky työskennellä ryhmässä. Tämä pätee erityisesti 1900-luvun luonnontieteisiin. Niissä painottuvat tutkijoiden sosiaaliset verkostot, erilaiset luonteet ja kyky hyötyä vuorovaikutuksesta.

Eliittitutkijat eivät kiellä tätä. He myöntävät päässeensä huipulle tutkimusryhmän ansiosta. Fyysikko Leon Cooper sanoo, etteivät hän, John Bardeen ja John Schrieffer olisi onnistuneet löytämään suprajohtavuuden BCS-teoriaa ilman stimuloivaa ja työhön piiskaavaa yhteistyötä. Todellinen kilpailu käydään samaan ratkaisuun tähtäävien ryhmien välillä, ei niinkään niiden sisällä.

Fyysikko Jack Steinberger, Fermin oppilas hänkin, kiteyttää yhteistyön tärkeyden: Sinä aikana, kun minulla on ollut kunnia saada työstäni tunnustusta, tieteellinen prosessi - olipa kyse fysiikasta tai biologiasta tai muusta tieteestä - on ollut perustavalla tavalla ryhmätyötä eikä niinkään henkilökohtainen saavutus.

Luovuus tarvitsee vastineeksi lepoa

Tieteen eliitillekään tutkimus ei ole koko elämä. Tutkimus ja tiede on tärkeää, he sanovat, mutta on kohtalokasta ajatella, että se olisi kaikki. Moni nobelisti on todennut, että perhe ja lapset ovat sittenkin elämän tärkeimmät saavutukset.

Urallaan pitkälle edenneet ovat oppineet, että tehokkuus voi syntyä vain  työn, perheen, harrastusten ja levon harmoniasta. Yhdysvalloissa jopa on huipputiimejä, joiden jäseniltä lomakauden alkaessa takavarikoidaan tutkimuslaboratorion avaimet. Selitys on ytimekäs: kukaan ei saa uupua työpaikalle! Lomakauden jälkeen ryhmä tarvitsee jokaisen jäsenensä - levänneenä.

Vaativa työ on opettanut nobelistit turvaamaan perustarpeensa. Levon jälkeen ajattelu luistaa. Fyysikko Nicolaas Bloembergen sanoo: Rauhoittuminen ja aika omille yksityisille ajatuksille ovat muodostuneet minulle tärkeiksi. Jatkuva keskittynyt ajattelu voi johtaa uupumukseen. Siksi rentoutuminen ja liikunta ovat tärkeitä.

Luovuustutkimuksissa on havaittu, että matemaattinen lahjakkuus ja musikaalisuus kulkevat usein käsi kädessä. Monilla nobelisteilla on vahva matemaattinen peruskoulutus, joten ei ole yllätys, että heistä löytyy musiikin harrastajia - ja myös pidemmälle ehtineitä.

Sain tammikuussa 1995 postia kemian nobelistilta Manfred Eigenilta. Paketista paljastui herran kirja Perspektiven der Wissenschaft ja cd-levy. Osoittautui, että levy sisälsi kaksi W. A. Mozartin pianokonserttoa. Ne soitti The New Orchestra of Boston, mutta solistina taituroi nobelisti itse!

  lukion loppuvaiheessa häntä puraisi kemian kärpänen ja hän uppoutui vuosikymmeniksi yhdisteisiin. Eläkevuosinaan hän on löytänyt uudelleen musiikin, maailman, jolle työvuosinaan omistautui niin vähän - liian vähän, hän sanoo.


 


Juha Hakala on korkeakouluopetuksen dosentti Oulun yliopistossa ja toimii kehittämistehtävissä Jyväskylän yliopiston Chydenius-Instituutissa. Artikkeli perustuu hänen kirjeenvaihtoonsa kaikkiaan 38:n tieteen nobelistin kanssa. Hakala on kirjoittanut useita tutkimuksen tekoon ja ohjaamiseen liittyviä teoksia. Tämän artikkelin aihepiiriä valottaa teos Luova prosessi tieteessä, joka valmistuu syksyn aikana Gaudeamuksen kustantamana.


Sisältö jatkuu mainoksen alla