Jos tutkimuksia on uskominen, kunnanvaltuustoihimme ei ole tarjolla vallanhimoisia tyrkkyjä.



Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2008

Eteisen lattia täyttyy vaalimainoksista, ja verkkoyhteisöissä tehdään hienovaraista vaalipropagandaa. Siniset, vihreät ja punaiset ilmapallot täyttävät kauppakeskukset, ja kirkasotsaiset kunnallisvaaliehdokkaat lupaavat tehdä työtä paremman huomisen puolesta ja pahaa vastaan.

Uskokoon ken tahtoo! Omaa etuaan ne kuitenkin haluavat ajamaan, moni äänestäjä ajattelee. Joku hakee valtuustopaikasta nostetta poliittiselle uralleen, toinen haluaa laittaa kuntoon oman kylän tai kaupunginosan kouluasiat. Yhteistä kaikille ovat keskimääräistä suuremmat "kuuluisuuden kipeys ja itsekorostuksen tarve", kuten veteraanipoliitikko ja psykiatri Claes Andersson arvioi kirjassaan Kaksitoista vuotta politiikassa. Näinkö on?


Uraksi epävarma

- On siinä varmaan jotakin perää. Ihmisellä, joka tavoittelee julkista tehtävää, on yleishyödyllisten motiivien ohella vaikuttamisen halua ja henkilökohtaisia motiiveja. Onhan politiikassa edelleen tietty sosiaalisen nousun mahdollisuus, sanoo suomalaisia eliittejä tutkinut dosentti Ilkka Ruostetsaari Tampereen yliopistosta.
Kyselytutkimuksissa kuitenkin vain joka kymmenes ehdokas myöntää pyrkivänsä etenemään urallaan ja joka viides tahtovansa kouliintua vaativampiin tehtäviin.

- Eihän kukaan halua tunnustaa, että ajaa omaa etuaan, kommentoi kunnallisvaalien asiantuntija, tutkija Sari Pikkala Åbo Akademista.

- Poliittinen ura on aika epävarma, se on katkolla neljän vuoden välein, Ilkka Ruostetsaari muistuttaa. Ja kilpailu on kova: meillä on yli 12 000 kunnanvaltuutettua, mutta vain 200 kansanedustajaa.


Puolue patistaa

Poliittinen into on vaalien alla huipussaan, mutta kiinnostus kunnallispolitiikkaa kohtaan on hiipumassa, vaikka ehdokasmäärän lasku taittuikin viime vaaleissa. Aktiiviset kuntalaiset löytävät yhä useammin kansalaisliikkeistä itselleen sopivan toimintamuodon.

Puolueilla onkin täysi työ saada ehdokaslistat täyteen etenkin aktiivisen pääkaupunkiseudun ulkopuolella pienissä kunnissa. Niissä hyvien ehdokkaiden ovea voi kolkutella monen puolueen edustajia.

- Aloite ehdokkuudesta tulee useimmiten puolueelta. Erään kyselytutkimuksen mukaan ehdokas itse oli ollut aloitteen tekijänä hyvin harvoin, vain kuudessa prosentissa tapauksista, Sari Pikkala tietää, mutta hymyilee perään: - Suomessahan ei saa pyrkiä mihinkään.


Nuori jää rannalle

Kunnallisvaalien ihanne-ehdokas on Ilkka Ruostetsaaren mukaan nuorehko, koulutettu nainen, joka toimii koulu-, sosiaali- tai terveystoimessa. Tällaisia ihmeitä puolueiden ehdokaslistoilta löytyy vähänlaisesti, vielä vähemmän kunnanvaltuustoista.

Valtuutettujen koulutustaso ja ammattiasema ovat paremmat kuin keskivertokuntalaisten, mutta miehet jyräävät naiset ja keski-ikäiset nuoret ja vanhat.

- Valtuutettujen keski-ikä on 48 vuotta, joten vähemmälle jää nuorison, mutta myös eläkeikäisten näkökulma, Pikkala sanoo.

- Kansa kuitenkin saa, mitä tilaa. Esimerkiksi nuoria on kyllä ehdolla, mutta heille valintaseula on tiukempi eikä kannatus riitä läpimenoon. Joka viidennessä Suomen kunnanvaltuustossa ei ole yhtään alle 30-vuotiasta. Normihenkilönä pidetään keski-ikäistä, työssäkäyvää ja tuottavaa kuntalaista, Pikkala listaa.


Aikapula karsii

Kunnanvaltuutetun tehtävä on muuttumassa entistä vaativammaksi, kun valtuuston täytyy laatia strategisia linjauksia ja miettiä kuntien välistä yhteistyötä. Kaupunginosapolitikoinnille on yhä vähemmän tilaa.

- Nyt pitää osata hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Syy-seuraussuhteiden havaitseminen vaatii paneutumista, tutkijat sanovat.

Monet luopujat perustelevat päätöstään aikapulalla. Yhteisten asioiden hoito vie liikaa aikaa perheeltä, leipätyöltä ja harrastuksilta.

Toisaalta uudet haasteet lisää työn mielekkyyttä ja painoarvoa. - Kun asiat monimutkaistuvat, tehtävään liittyy enemmän valtaa ja statusta, Sari Pikkala arvioi.

Hän ei kuitenkaan usko, että vallanhimo selittää hakeutumisen kunnallispolitiikkaan. Motiiveja on monia, eikä kaikilla ehdokkailla ole kristallinkirkkaita perusteita ja tavoitteita.

- Ehkä niin on hyväkin, sillä jonkin asian tulisieluiset ajajat joutuvat todennäköisesti pettymään. Asiat eivät politiikassa etene salamavauhtia, vaan ne vaativat pitkäjänteisyyttä.


Vapaana vähemmän paikkoja

26.10. toimitettavissa kuntavaaleissa on tarjolla 11 576 valtuustopaikkaa. Se on 1 564 paikkaa vähemmän kuin viime vaaleissa. Syynä ovat kuntaliitokset, joita on vaalikauden kuluessa tehty yli 50. Vuonna 2004 kovin kilpailu käytiin Helsingissä, jossa ehdokkaita oli 11 kertaa enemmän kuin paikkoja.

Palstan pitäjä Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Tähti on suuri, super sitäkin suurempi


Olympialaisten tunnuslause "Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin" kertoo ihmisen ikuisesta tarpeesta vertailla, kilpailla ja voittaa. Sama näkyy myös kielen rakenteessa. Adjektiiveilla on vertailumuodot, joiden avulla voidaan kertoa, kuka on suuri, suurempi, suurin.

Substantiiveilla ei ole vertailumuotoja, joten aste-erot on ilmaistava muilla keinoin. Leikillinen esimerkki on valhe, emävalhe, tilasto. Siinä on hyödynnetty ikivanhaa omaperäistä äidin nimitystä emä, joka muissakin yhteyksissä ilmaisee jotakin suurempaa, tärkeämpää tai alkuperäisempää: emäjoki, emäpuu, emämaa.


Sanojen ja niiden takana olevien käsitteiden välillä vallitsee hierarkioita, joita voidaan käyttää vertailun välineinä. Leijona on eläinten kuningas, isää on vanhastaan sanottu perheenpääksi, joukon johtaja on päämies tai päällikkö, johtajan päällikkö on ylijohtaja, ylipäällikkö tai pääjohtaja.

Indoeurooppalaisissa kielissä sanojen muodostamiseen käytetään etuliitteitä, prefiksejä. Suomessa ne eivät kuulu alkuperäisiin sananmuodostuskeinoihin, mutta naapurien mallin mukaan niitä on ollut melkeinpä pakko muodostaa. Mitä olisi virkakoneisto ilman alivaltiosihteereitä ja yli-intendenttejä? Kalevalaisessa hengessä prefiksejä on aiemmin vältetty lainaamasta, joten niille on sorvattu suomalaiset vastineet. Vasta 1900-luvun puolella on alettu suosia vertailusanoja, joiden alkuosana on latinan super- tai kreikan hyper-. Kumpikin merkitsee ’ylä-, yli-’.


Kun maalliset vertauskuvat menettävät tehonsa, turvaudutaan korkeampiin voimiin. Raamatun kuvakielessä tähti on hallitsijan vertauskuva ja sellaiseksi hyvin sopiva: tähtiä katsotaan alhaalta ylöspäin, eikä niitä voi tavallinen ihminen tavoittaa. Maallisessa nykykulttuurissa tähti voi olla myös rocklaulaja, näyttelijä tai televisio-ohjelman juontaja. Tähden päihittää supertähti ja supertähden megatähti.

Vertailulle ja sen ilmaisukeinoille asettaa rajat vain mielikuvitus, ja sekin on näköjään joskus pakko virittää äärimmilleen. Muistakaamme Isä Aurinkoista ja Ajatusten Tonavaa!


Kaisa Häkkinen
Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa
.