”Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?” Lemminkäisen äiti ei suostunut uskomaan, että hänen poikansa oli ylittänyt rajan peruuttamattomasti. Kuva: Wikimedia / www.kalela.net
”Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?” Lemminkäisen äiti ei suostunut uskomaan, että hänen poikansa oli ylittänyt rajan peruuttamattomasti. Kuva: Wikimedia / www.kalela.net

Voiko tiedoton vielä herätä, vai saako hänen elimensä käyttää muiden pelastamiseen? Rajankäynti on alkanut uudelleen.

Kun Brunswickin herttua Ferdinand vuonna 1792 haudattiin, mitään ei jätetty sattuman varaan. Hänen ruumisarkussaan oli pieni ikkuna, josta hänen kuntoaan voitiin tarkkailla, sekä hengitysputki, joka ulottui maan pinnalle. Naulauksen sijasta arkun kannessa oli sisäpuolinen lukko, jonka avaimet herttualla oli taskussaan. Kaikki nämä varokeinot laadittiin siltä varalta, ettei herttua olisikaan kuollut vaan heräisi haudassaan.

Ferdinand ei ollut huolineen yksin, vaan pelko päätyä elävältä haudatuksi oli 1700- ja 1800-lukujen joukkohysteriaa. Euroopassa levisi epidemian tavoin urbaanitarinoita ihmisistä, jotka olivat nousseet haudoistaan ja repineet käärinliinat yltään. Levottomuuteen saattoi olla syytäkin. Vuonna 1871 lääkäri Alexander Wilder kuvasi useita tapauksia, joissa ihminen oli löydetty haudasta asentoaan muuttaneena. Eräs 35-vuotias mies oli onnistunut potkaisemaan arkun takaseinän irti ja hajottamaan kannen, mutta ei ollut päässyt arkusta ulos.

Epävarmuus kuoleman edessä on ymmärrettävää. Kukaan ei ole tullut rajan takaa kertomaan, onko kuoleminen äkillinen tapahtuma vai vähittäinen prosessi. Kun teemme kuolemaa, häilymmekö hetken rajalla edestakaisin niin, että meidät voitaisiin viime hetkellä vetää takaisin, vai onko askel kuoleman puolelle aina peruuttamaton? Miten voimme tietää, että ihminen todella on ylittänyt rajan?

1700- ja 1800-luvuilla niin luonnontieteilijät kuin tavallinen kansa tunsivat näiden kysymysten äärellä niin suurta neuvottomuutta, että monet hautasivat vainajansa vasta mätänemisen merkkien ilmaannuttua. Anatomi Jacques-Bénigne Winslow kehotti varmistamaan kuoleman hieromalla vainajan ikeniin syövyttäviä aineita, ruoskimalla ihoa nokkosenvarsilla ja puhaltamalla peräsuoleen tupakansavua.

Nykyisistä huipputeknisistä välineistä huolimatta mekään emme voi tehdä muuta kuin tarkkailla elämän merkkejä ja yhteisesti sopia, milloin ne ovat sammuneet siinä määrin, että henkilöä voi kutsua kuolleeksi. Yksinkertaisimmillaan kuolema on silloin, kun sydän pysähtyy ja muut elämän merkit katoavat yksi toisensa jälkeen. Toisinaan ihmiset jäävät viivyttelemään elämän ja kuoleman välimaastoon. Mihin raja silloin vedetään?

Kuoleman määritelmä esti elinsiirtoja

Joulukuussa 1967 tapahtui jotakin sellaista, mikä nosti kuoleman rajan yhdeksi lääketieteen polttavimmista kysymyksistä. Denise Darvall, 24-vuotias musta nainen, ylitti katua Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa ja jäi auton alle. Darvall kiidätettiin sairaalaan, missä hänen elintoimintonsa saatiin vakautetuiksi. Hänen aivonsa olivat kuitenkin vahingoittuneet. Saman päivän iltana kirurgi Christiaan Barnard irrotti Darvallin sydämen ja siirsi sen potilaalleen, 54-vuo­tiaalle Louis Washkanskylle.

Barnard oli suorittanut historian ensimmäisen onnistuneen sydämensiirron. Sitä juhlittiin ensin suurena läpimurtona, mutta pian ilma oli sakeanaan kysymyksiä.

Mistä Barnard tiesi, että Darvall oli kuollut? Tuohon aikaan kuolema yleensä julistettiin, kun sydän oli pysähtynyt. Sitä ei kuitenkaan voinut odotella sydämensiirrossa. Eläinkokeet olivat osoittaneet, että jos sydän ehti pysähtyä itsekseen, siirron onnistumismahdollisuudet pienenivät merkittävästi. Sydän oli saatava rinnasta sykkivänä, mutta se oli vastoin silloista kuoleman määritelmää – ja monen maan lakia.

Barnardin tempusta alkoi pitkä keskustelu, jonka tuloksena kuolema sai uudet rajat. Elinsiirtokirurgien mielestä kuolemaksi oli määriteltävä myös tila, jossa ihminen oli muuten kuollut mutta hänen sydämensä ja muut elimet eläviä. Tällainen määritelmä saatiin aikaan, mutta elinsiirtokirurgit ja teho-osastojen lääkärit kävivät siitä kovan väännön keskenään.

Elinsiirrot nimittäin mullistivat vakavasta aivovammasta kärsivien potilaiden aseman. Kun heidän sairasvuoteensa äärellä olivat tähän asti valvoneet vain hoitava lääkäri ja omaiset, nyt sinne halusi myös elinsiirtokirurgi, jolla oli oma potilaansa ja omat intressinsä. Kun 24-vuotias Clive Haupt teki kuolemaa eteläafrikkalaisessa sairaalassa, Barnardin tiimin jäsenet kävelivät teho-osaston käytävillä kuin korppikotkat odottamassa, että hoitava lääkäri julistaisi Hauptin kuolleeksi.

Kaikki ymmärsivät, etteivät ihmiset koskaan suostuisi vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi, jos oli pelkoa siitä, että luovutus jouduttaisi heidän kuolemaansa. Niin itse asiassa tapahtuikin ensimmäisessä sydämensiirrossa. Barnard ei odottanut Darvallin sydämen pysähtymistä.

Ratkaisuksi aivokuolema

Niinpä kysymys ”milloin ihminen on kuollut” muuttui muotoon ”milloin ihminen on niin kuollut, että hänen elimensä voi poistaa”. Vastaukseksi ja ratkaisuksi tarjottiin aivokuolemaa.

Aivokuoleman määritelmä perustuu aivovasteiden täydelliseen puuttumiseen: potilas ei reagoi aivohermojen ärsyttämiseen millään tavoin, mikä osoittaa, että aivot ovat sammuksissa. Potilaassa saa esiintyä ainoastaan sellaisia refleksejä, jotka ovat peräisin selkäytimestä. Mikä tärkeintä, aivokuollut pysyy hengissä vain keinotekoisesti. Jos hänet irrotetaan hengityskoneesta, hän lakkaa hengittämästä, ja pian hänen kaikki elintoimintonsa loppuvat.

McGillin yliopiston antropologin Margaret Lockin mukaan aivokuolema antoi kuolemalle tarkan hetken. Nyt lääkärit pystyivät määrittämään rajan, jonka jälkeen tietoisuus oli peruuttamattomasti poissa ja jäljellä oli vain ihmisen kuori. Tästedes ruumista saattoi kohdella hyödykkeenä, josta elimet voitiin siirtää toisille potilaille.

Aivokuolleen haavat paranevat

Mutta onko aivokuollut kuollut? Kysymys on syvästi filosofinen, eivätkä kaikki ole vastauksesta samaa mieltä. Aivokuolleet ovat lämpimiä, he hikoilevat, ulostavat, virtsaavat ja menevät kananlihalle. Heidän haavansa paranevat. Jos vierekkäin pantaisiin kaksi tiedotonta potilasta, joista vain toinen on aivokuollut, ilman testejä olisi mahdotonta sanoa, kumpi. Jos aivokuollut on raskaana, raskaus voidaan saattaa loppuun asti. Jos aivokuollut saa sydänkohtauksen, hänet elvytetään, jotta hänen elimensä – joiden vuoksi häntä pidetään hengityskoneessa – eivät vaurioituisi.

Jos aivokuollut on jo kuollut, kuoleeko hän toisen kerran, kun hänen sydämensä poistetaan? Suurin osa niistä elämän merkeistä, joiden sammumista ihmiset ovat kuolemaa määrittäessään seuranneet, on aivokuolleilla olemassa. Jotkut ovatkin ehdottaneet, että kuoleman käsite varattaisiin koskemaan vain tapauksia, joissa verenkierto ja sen myötä muut elintoiminnot lakkaavat. Aivokuolleita voisi kutsua joksikin muuksi.

Oli aivokuollut biologisesti kuollut tai ei, käytännön kysymykset jäävät jäljelle. Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että aivokuolema on tila, josta ei ole paluuta. Jos aivokuollut jätetään hengityskoneeseen, hän makaa siinä tiedottomana, kunnes keuhkokuume tai jokin muu infektiotauti surmaa hänet. Siksi elinten poistamisessa aivokuolleilta on hyvin vähän eettisiä ongelmia.

Seuraavaksi aivokuorikuolema?

Viime vuosina on kuitenkin ehdotettu siirtoelinreservin laajentamista. Pula elimistä on pahentunut, koska lääkärit määräävät potilaitaan yhä herkemmin elinsiirtojonoihin ja koska maailma on muuttunut turvallisemmaksi niin, että yhä harvempi ihminen päätyy aivokuolleeksi. Siksi elinsiirtokirurgit ovat kääntäneet katseensa toiseen ryhmään, jota jotkut pitävät yhtä toivottomana kuin aivokuolleita: potilaisiin, jotka ovat pysyvässä vegetatiivisessa tilassa.

Vegetatiivinen tila on kuitenkin kaukana aivokuolemasta. Pysyvästi vegetatiivisten potilaiden aivorunko toimii, ja he hengittävät ilman hengityskonetta. Heidän nielu-, imu- ja yskimisrefleksinsä ovat kunnossa. He makaavat silmät auki ja voivat ajoittain itkeä, virnistää tai nauraa. Heidän uni-valverytminsä on normaali. Nyt onkin ehdotettu uutta käsitettä: aivokuorikuolema. Siinä ihminen on peruuttamattomasti tiedostamattomassa tilassa eikä tunne kipua.

Näiden potilaiden ottaminen elintenluovuttajiksi on monen tutkijan mielestä ongelmallista. Koska potilaat hengittävät ilman hengityskonetta, kyse olisi aktiivisesta eutanasiasta. Ennen kuin sellaista voidaan harkita, lääkärien pitää pystyä selvittämään, onko potilaan tietoisuus sammunut pysyvästi. Eikö ole mitään toivoa tietoisuuden palaamisesta siihen pisteeseen, että potilas voisi kuntoutua – tai edes ottaa kantaa omaan kohtaloonsa? Viime vuosina on paljastunut, etteivät vegetatiiviset potilaat aina ole niin tiedottomia kuin on ajateltu.

Diagnoosissa ei parane kiirehtiä

Kun ihminen on diagnosoitu pysyvästi vegetatiiviseksi, hänet on automaattisesti luokiteltu menetetyksi tapaukseksi. Hän saa vain perushoitoa, ja koska häntä pidetään tiedottomana, hoitohenkilökunta kohtelee häntä usein enemmän esineenä kuin ihmisenä, joka tarvitsisi kosketusta, puhetta ja huomioimista.

Asenteessa on ongelmia jo diagnoosista alkaen. Normaalisti lääkärit pyytävät potilasta esimerkiksi puristamaan kättään. Jos potilas, vaikka on selvästi valveilla, ei toistuvista yrityksistä huolimatta purista lääkärin kättä, hänen katsotaan olevan vegetatiivisessa tilassa. Jollei potilaan tila seuraavien viikkojen aikana muutu, se määritellään pysyväksi.

Tutkijoiden mielestä diagnoosin kanssa ei pitäisi hätäillä. Kun ihminen on kärsinyt massiivisen aivovaurion, voi olla lukuisia syitä, miksei hän kykene reagoimaan lääkärin käskyihin. Potilas ei ehkä kuule tai ymmärrä puhetta tai pysty lähettämään käteensä käskyjä. Tietoisuus saattaa onnettomuuden jälkeisinä kuukausina myös toistuvasti syttyä ja sammua kuin vanha loisteputki. Vakavan aivovamman jälkeen voi viedä puoli vuottakin, ennen kuin potilas osoittaa minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä.

Osalla koomapotilaista on tietoisuutta

Onko elinsiirtokirurgeilla nykytiedoin toivoa päästä käsiksi pysyvästi vegetatiivisten potilaiden elimiin? Mahdollisesti, sillä heidän katsotaan jakautuvan kahteen ryhmään: ehdottoman toivottomiin tapauksiin, joiden tietoisuus on pysyvästi sammunut, ja minimaalisesti tietoisiin potilaisiin.

Minimaalisesti tietoisten joukko on paljon suurempi kuin tähän asti on ajateltu. Sen oivaltaminen on vaatinut tutkijoilta sekä kekseliäisyyttä että vaivannäköä. Yksi yksinkertaisimmista tietoisuuden testivälineistä on ollut peili. Monet minimaalisesti tietoiset potilaat reagoivat voimakkaasti omaan peilikuvaansa. Kun peiliä siirretään puolelta toiselle, he seuraavat sitä katseellaan.

Cambridgen ja Liègen yliopistojen tutkijat ovat hiljattain hyödyntäneet aivojen magneettikuvausta sekä tunnistaakseen minimaalisesti tietoiset potilaat että kommunikoidakseen heidän kanssaan.

Tutkijat pyysivät pysyvästi vegetatiivisiksi diagnosoituja potilaita ensin kuvittelemaan, että he pelaavat tennistä. Sitten heitä pyydettiin kuvittelemaan, että he kävelevät omassa talossaan. Tennistestissä osalla potilaista havaittiin toimintaa aivojen liikesäätelyalueilla ja huonetestissä niillä alueilla, jotka säätelevät paikan hahmottamista ja suunnistamista.

Testien jälkeen tutkijat kokeilivat kaksisuuntaista viestintää. He kysyivät potilailta yksinkertaisia kysymyksiä ja kehottivat näitä vastaamaan kyllä ajattelemalla tennistä. Ei saattoi vastata ajattelemalla kävelemistä omassa talossaan. Monet vastasivat kysymyksiin oikein, mikä tarkoitti, että he olivat tietoisia ympäristöstään ja tutkijoiden kysymyksistä.

Mitä vegetatiivinen haluaisi?

Potilaiden tietoisuus herättää toiveita, mutta eri asia on, paljonko niille kertyy katetta. Tiedetään pysyvästi vegetatiivisten potilaiden joskus toipuneen lähes entiselleen, mutta suuri osa elää vuodesta toiseen  pystymättä reagoimaan ympäristöönsä tai kommunikoimaan ihmisten kanssa. Nyt, kun tutkijat pääsevät aivokuvauslaitteilla kurkistamaan yhä syvemmälle potilaiden mieleen, edessä odottavat vääjäämättömät kysymykset. Millaiseksi potilaat kokevat elämänsä? Onko se jokapäiväistä tuskaa? Vai rauhallista harmoniaa? Jos heidän tilanteeseensa ei ole tiedossa muutosta, haluavatko he elää? Vai haluaisivatko he kuolla? Entä suostuisivatko he vapaaehtoisiksi elintenluovuttajiksi?

Mitä tahansa potilaat näihin kysymyksiin vastaavatkin, yksi asia on varmaa. He ovat se ryhmä, jossa kuoleman rajat seuraavaksi neuvotellaan uusiksi. Silloin meidän on oltava tarkkana omien asenteidemme kanssa. Marylandin yliopiston tutkijat nimittäin osoittivat pari vuotta sitten, että ihmiset kokevat vegetatiiviset potilaat kuolleemmiksi kuin kuolleet.

Tutkimuksessa koehenkilöt lukivat tarinan Davidista, joka vammautuu auto-onnettomuudessa. Tarinan yhdessä versiossa David kuolee, toisessa hän joutuu pysyvään vegetatiiviseen tilaan. Tämän jälkeen ihmiset vastasivat kuuteen Davidin mielentilaa koskevaan väittämään. Tulokset osoittivat, että ihmisten mielestä kuollut David – mutta ei vegetatiivinen David – kykeni vaikuttamaan tilanteeseensa, tiesi eron oikean ja väärän välillä, muisti tapahtumia elämästään, tunsi emootioita ja omasi persoonallisuuden.

Järjenvastaisilta vaikuttavat tulokset kielivät luultavasti siitä, että on vaikea kuvitella kuolemaa kuvittelematta samalla sielua. Kuten kreikkalaiset filosofit ajattelivat, kuolema ei ole vain välttämätön paha vaan joissakin tapauksissa vapautus, ovi ulos sietämättömästä tilanteesta. Marylandin yliopiston tutkimuksessa ihmiset luultavasti kokivat, että kuolleet olivat kulkeneet ovesta vapauteen ja kykenivät siksi jotenkin hallitsemaan omaa tilannettaan. Vegetatiivisten potilaiden sielu sen sijaan näytti jääneen vangiksi mykkään ruumiiseen, jossa se ei kyennyt ilmaisemaan ajatuksiaan, halujaan ja tarpeitaan.

Vegetatiivinen tila sotii kaikkea sitä vastaan, minkä me koemme arvokkaaksi, joten voimme olla helposti taipuvaisia päästämään sielut vapauteen. Siksi on tärkeää, että eutanasiaa ja elintenluovutusta koskevissa päätöksissä pääsemme ensin kuulemaan vegetatiivisia potilaita itseään.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012