Pohjan niukoissa oloissa valtava raato tarjoaa runsaan ruokapöydän monille erikoisille eliölajeille.



Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Merenpohja kahden kilometrin syvyydessä on autiota kuin Kuun maisema. Ravinto on äärimmäisen niukkaa, ja se sataa kaukaa veden pintakerroksista mikroskooppisina hiukkasina. Mitä merenpohjan ekosysteemeissä ja ravintoketjuissa mahtaa tapahtua, kun tähän autiuteen toisinaan mätkähtää kuollut valas?

Tämä kysymys kiinnosti Havaijin yliopiston meribiologi Craig Smithiä jo nuorena väitöskirjatutkijana. Hän upotti 1980-luvun alussa Tyynenmeren syvyyksiin kuolleita kaloja ja merilevää ja tutki niiden vaikutusta pohjaeläimiin, mutta ne tarjosivat vain kaukaisen aavistuksen jättiläismäisen raadon tilanteesta. - Yritimme etsiä kuolleita valaita, mutta emme löytäneet niitä, Smith kertoo.

Onnenpotku tuli vihdoin vuonna 1987, kun Smith oppilaineen tutki merenpohjaa pienoissukellusveneellä. Viimeisellä sukelluksella kaksi oppilasta törmäsivät johonkin, mitä he ensin luulivat dinosauruksen luurangoksi.

Luuranko kuului kuitenkin 21 metriä pitkälle sinivalaalle - ja sen päällä kasvoi tiheänä mattona bakteereja, matoja ja simpukoita, jollaisia opiskelijat eivät olleet koskaan nähneet. Tästä löydöstä alkoi suuri tieteellinen menestystarina, joka on päässyt täyteen vauhtiin vasta viime vuosina.


Kulutusjuhlien kuningasluokkaa

Kuolleet valaat ovat osoittautuneet niukkaravinteisessa merenpohjassa mässäilyjuhliksi vailla vertaa. Smithin arvion mukaan täysikasvuisesta valaasta vapautuu yhtä paljon eloperäistä ainesta kuin tuhansien vuosien hiukkassateesta. Tämä ylimääräinen ravintopiikki käytetään loppuun noin sadassa vuodessa, ja se jakautuu karkeasti kolmeen eri vaiheeseen:

1. Ensimmäinen vaihe alkaa pehmeiden osien syömisellä. Smithin mukaan petokalat ja äyriäiset voivat irrottaa valaasta 40-60 kiloa lihaa päivässä ja suurikin nisäkäs riivitään luiksi vuodessa-parissa.

2. Kun valas on puhdistettu pehmeistä kudoksista, sitä ympäröivä merenpohja on muuttunut erittäin ravinnepitoiseksi. Tähän uuteen ekologiseen lokeroon muuttaa valtava määrä monisukamatoja, äyriäisiä ja nilviäisiä, jotka elävät syömällä ympäristöön rikastunutta eloperäistä ainesta. Neliömetrillä voi olla jopa 45 000 monisukamatoa.Tällaisia yksilötiheyksiä ei esiinny missään muualla syvänmeren alueella. - Vaikka yksilöitä on paljon, lajeja on kuitenkin vähän, Smith huomauttaa.

3. Viimeisessä vaiheessa valtaosa orgaanisesta aineesta on kulutettu, mutta hapettomassa elävät bakteerit hajottavat edelleen öljyjä ja rasvoja valaanluiden sisällä. Sivutuotteina bakteerit puhkuvat rikkiyhdisteitä, sulfideja, jotka kerääntyvät valaanraadon ympäristöön. Tämä houkuttelee paikalle eliöitä, jotka käyttävät sulfideja ravinnonlähteinään.

Vaikka valaassa on enää tuskin mitään syötävää, uusi sulfidipitoinen ympäristö kuhisee. Ekologisesti se muistuttaa elämää valtameren syvänteiden kuumissa lähteissä eli mustissa savuttajissa, ja 10-20 prosenttia valaanraatojen viimeisen vaiheen lajeista esiintyy niissäkin. Viimeinen vaihe on myös pisin. - Voi kestää jopa 50-70 vuotta, ennen kuin bakteerit ovat kuluttaneet luuytimen loppuun, Smith sanoo.


Valaat alas vaikka väkisin

Kuolleet valaat ovat vain väliaikainen ravinnonlähde. Kun raato on hajonnut täydellisesti, valaisiin erikoistuneiden lajien on löydettävä jostakin uusi vainaja. - Kiehtovin kysymys on, miten ne sen tekevät, sanoo tutkija Thomas Dahlgren Tjärnon meribiologisesta tutkimuslaitoksesta Ruotsista. Kuolleita valaita on vain siellä täällä, ja kahden raadon välinen etäisyys voi olla useita kilometrejä.

Valaiden harvinaisuus on ollut ongelma myös tutkijoille. Vielä muutama vuosi sitten tiedossa oli vain kymmenkunta valaanraatoa koko maapallon merialueilla. Parin viime vuoden aikana raatojen määrää on lisätty upottamalla rantaan ajautuneita, kuolleita valaita takaisin mereen. Smithin ryhmä on upottanut kahdeksan valasta, joista kuusi sijaitsee Kalifornian rannikolla ja kaksi Washingtonin osavaltion edustalla. Dahlgrenin ryhmä taas on upottanut kaksi valasta Ruotsin ja yhden Englannin rannikolle.

Smithin mukaan 35 tonnia painavan valaan upottaminen ei ole helppoa. Mätänevä valas on täynnä kaasuja, joiden ansiosta eläin kelluu päiväkausia pinnalla. Sen vuoksi valaan sisään on ujutettava satoja kiloja rautatiekiskoja ja muuta romurautaa, ennen kuin otus saadaan merenpohjaan. - Haju on sietämätön, sanoo Smith. Löyhkä syöpyy pysyvästi vaatteisiin, minkä vuoksi miehistö työskentelee usein ilman vaatteita.

Pohjois-Atlantilla työskentelevä Dahlgren on törmännyt myös toisenlaisiin pulmiin. - Suuri haaste on löytää paikka, jota troolarit eivät haravoisi, hän sanoo.

Toisin kuin Smithin valaat, jotka makaavat syvässä meressä, Dahlgrenin valaat on upotettu mataliin rannikkovesiin. Lähimpään valaaseen, joka lepää 125 metrissä, on vain puolen tunnin matka Dahlgrenin työhuoneelta, ja hän voi seurata sen elämää viikottain.


Mystisiä matoja ja muita uusia lajeja

Mitä pidemmälle valaan hajoaminen etenee, sitä rikkaammaksi sillä elävä lajisto näyttää muuttuvan. Erään sulfidivaiheen valaan ympäristöstä kerättiin 190 erilaista lajia, joista monia tavataan vain valaanraadoista tai mustista savuttajista. Smithin mukaan pelkästään valaanraatoihin erikoistuneita lajeja tunnetaan nyt kolmekymmentä, "mutta niitä on luultavasti paljon enemmän". Lajien määrä nimittäin kasvaa aina, kun raatoja tutkitaan uusilla merialueilla. Dahlgrenin laboratoriossa on löydetty yhdeksän tieteelle uutta monisukamatoa, joista vasta yksi on saanut nimen. - Näistä lajeista ainoatakaan ei tunneta Tyyneltämereltä, hän sanoo.

Eniten huomiota ovat herättäneet mystiset Osedax-suvun monisukamadot. Nämä pienet madot kasvavat valaanluiden päällä ja voivat värjätä koko luurangon kirkkaanpunaiseksi. Madoilla ei ole silmiä, raajoja, suuta tai minkäänlaista ruoansulatusjärjestelmää. Ne saavat kaiken ravintonsa kasvattamalla vihreitä säikeitä syvälle valaanluiden sisään. Madon ruumiinontelossa elävät symbionttiset bakteerit hajottavat säikeiden pumppaamat rasvat ja öljyt madon ravinnoksi. Tällaista symbioosia ei tunneta mistään muualta eläinmaailmasta.

Vähintään yhtä mystinen on matojen lisääntymisjärjestelmä. Koiraista ei tunneta lainkaan vapaana eläviä muotoja, vaan ne elävät naaraan munanjohtimissa. Siellä ne hedelmöittävät keskeytymättä naaraan munia. Kookkaimpien naaraiden sisältä on laskettu yli sata koirasta.

Kaksi ensimmäistä Osedax-suvun lajia kuvattiin valaanraadolta Kalifornian rannikon Monterey Canyonin edustalla vuonna 2004. Vain kaksi viikkoa tämän jälkeen Dahlgren tutki ruotsalaisesta valaanraadosta nostettuja luita laboratoriossaan ja havaitsi niissä limaisia kyhmyjä. Kun hän raaputti yhtä kyhmyä, sen alta löytyi lymyilemästä uusi mystinen mato. - Kun tajusin, mikä se oli, minusta tuntui kuin olisin nähnyt pingviinin Pohjoisnavalla, hän sanoo. Laji sai nimekseen Osedax mucofloris ja on toistaiseksi ainoa Atlantilta kuvattu suvun edustaja.


Pikkuvalaatkin kelpaavat

Dahlgrenin ryhmä tutkii nyt dna-analyyseilla eri valaanraadoilta löydettyjen eläinten sukulaisuutta ymmärtääkseen niiden leviämisbiologiaa. - Olemme havainneet, että monet lajit selviävät myös pienten valaiden raadoilla, Dahlgren sanoo. Koska pikkuvalaiden populaatiot ovat Pohjois-Atlantilla melko tiheitä, raatolajit voivat käyttää niiden ruumiita väliaikaisina tukipaikkoina siirtyessään isompiin ruokapöytiin.

Tutkijat ovat kuitenkin huolestuneita valaanpyynnin vaikutuksesta raadoilla elävien lajien eliöyhteisöihin. Smith uskoo, että valaanpyynti on jo johtanut lukuisten raatospesialistien sukupuuttoon. - Vaikka valaspopulaatioiden annettaisiin palautua puoleen ennen valaanpyyntiä vallinneesta tasosta, sukupuutot luultavasti jatkuisivat, Smith sanoo.



Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla