Mitä nykybiologi näkisi, jos pääsisi tarkkailemaan kaikkien aikojen suurimpia maaeläimiä? Ajatusleikki vei jurakauteen yli 150 miljoonan vuoden taakse.

Aikakone on lopulta keksitty, ja dinosauruksista innostuneena evoluutiobiologina saan kauan jonotettuani matkalipun menneisyyteen. Lippua ja repunhihnoja rutistaen asetun istumaan koneen penkkiin, ja seuraavassa hetkessä harppaan kaikkien aikojen suurimpien maaeläinten, sauropodien, kulta-aikaan, jurakautiseen Pohjois-Amerikkaan. Tutkimuskohteeni on yksi suurimmista tunnetuista sauropodeista, Supersaurus.

Vaikka sauropodit ovat hirmuliskoja, ensivaikutelmani niistä on kaikkea muuta kuin liskomainen. Sauropodit kulkevat pystyssä pilarimaisten jalkojen varassa kuin elefantit ja kannattelevat suunnatonta häntäänsä ja kaulaansa korkealla maan yläpuolella. Ne ovat tasalämpöisiä ja liikkuvat kevyemmin kuin usean bussin kokoiselta eläimeltä odottaisi. Niillä on kyllä suomut, mutta niin pienet, että kaukaa nahka näyttää sileältä ja ryppyiseltä kuin norsulla.

Ei mitään epäonnistujia

Vielä 1900-luvun alkupuolella sauropodeja pidettiin evoluution epäonnistuneina kokeina, luonnottoman suurina ja pohjattoman tyhminä suohirviöinä. Ajateltiin niiden ansainneen sukupuuttonsa, jotta me edistyneemmät nisäkkäät pääsimme niiden tilalle.

Tiede kuitenkin korjaa itseään. Uudet fossiililöydöt ja yhä paremmat menetelmät ovat osoittaneet, että sauropodien suhteen oltiin aivan hakoteillä. Ne olivat itse asiassa maapallon historian menestyneimpiä suuria kasvinsyöjiä: ne kukoistivat yli 150 miljoonaa vuotta ja olivat suurimman osan tästä ajasta hyvin monimuotoisia.

Myös suurimman sauropodin titteliä on jouduttu uusien löytöjen valossa korjailemaan vähän väliä. Pisimpiä oli erityisen pitkähäntäinen ja -kaulainen Supersaurus, jolle tuli pituutta 34 metriä. Kirahvimaisista brakiosauruksista suurimmat, kuten Sauroposeidon, ylettivät lähes 20 metrin korkeuteen eli kurkistamaan kuudennen kerroksen ikkunasta. Massiivinen Argentinosaurus puolestaan painoi lähes sata tonnia.

Ruoka-aikaa on koko aika

Ensivaikutelma oli tyrmäävä, mutta pidemmän päälle minulle alkaa tulla tylsää. Sauropodit syövät taukoamatta. Ne repivät puiden neulasia, nyhtävät käpypalmuja, kumartavat pitkän kaulansa kiskoakseen saniaisia maasta. Välillä ne ottavat muutaman tunnin torkut, sitten ateriointi taas jatkuu. Niillä ei ole säännöllistä vuorokausirytmiä, vaikka ne yleensä lepäilevätkin iltapäivän kuumimmat tunnit.

Suuret eläimet tarvitsevat paljon ruokaa, ja syömisessä sauropodit ovat mestareita. Muut kasvinsyöjädinosaurukset ja -nisäkkäät pureskelevat ruokansa, mikä vie aikaa. On arveltu, että sauropodit pystyivät kasvamaan niin paljon muita suuremmiksi, koska ne eivät pureskele: niiden kapeat hampaat sopivat kasvinosien repimiseen irti, mutta ne niellään kokonaisina. Valtavassa vatsassa kasveilla on aikaa sulaa, ja ehkä sauropodeilla on myös tehokkaampi ruoansulatus kuin vaikkapa norsuilla.

Pitkä kaula säästää energiaa

Panen merkille, että yhdessä asiassa jurakauden jättiläiset kuitenkin muistuttavat tuttuja lampaita tai hevosia. Sauropodit syövät kerrallaan tyhjäksi sen alueen, mihin ne yksiltä jalansijoiltaan yltävät, ja siirtyvät sitten seuraavaan kohtaan. Sauropodien pitkän kaulan ansiosta alue vain on verrattomasti suurempi, aina pienten puiden latvoihin saakka. Näin ne säästävät energiaa, kun isoa ruhoa ei tarvitse liikuttaa usein. Silloin tällöin jokin eläimistä nousee takajaloilleen, jolloin se yltää korkeimpiinkin puihin.

Lauma liikkuu hitaasti sitä mukaa kuin kunkin alueen ruokavarat alkavat olla kulutetut. Näin kasvillisuudella on aikaa toipua, ennen kuin se syödään uudelleen. Lämmin ilmasto ja korkea hiilidioksidipitoisuus takaavat sen, että ravintokasvit kukoistavat, mutta tunkkaiselta tuntuva ilma vaatii aikakoneentuomalta hieman tottumista.

Rauha loppuu, kun kiima käynnistyy

Tylsyyteni haihtuu sauropodien lisääntymisajan koittaessa. Monilla nykyajan eläimillä on mielikuvituksellisia koristeita puolison houkuttelemiseksi, ja niin näyttää olevan ainakin tämän aikamatkan paljastamilla sauropodeillakin.

Pariutumisajaksi lauman alue muuttuu taistelutantereeksi. Koiraat, jotka koreilevat värikkäillä heltoilla, pitävät valtavaa meteliä nahistellessaan keskenään oikeudesta paritella. Kuten muillakin eläimillä useimmat taistelut ovat pelkkää esitystä, jonka tarkoitus on saada arvojärjestys selväksi ilman loukkaantumisen vaaraa – ainakaan kilpakosijoille itselleen. Soidinnäytelmän hypnotisoimana en malta vetäytyä turvalliselle etäisyydelle, ja yhdessä vaiheessa olen vaarassa jäädä jalkoihin.

Aikanaan naaraat valitsevat mielitiettynsä ja parittelu alkaa. Se on vaivalloinen ja tarkkuutta vaativa operaatio kymmenien tonnien painoisille otuksille. Kenties niiden sukupuolielimet ovat hyvinkin omalaatuisilla tavoilla sopeutuneet tähän hankalaan toimitukseen. Pehmeistä kudoksista harvoin syntyy fossiileja, joten niiden yksityiskohdat ovat arvailun varassa.

Pikkueläin hukkuu jalanjälkiin

Parittelun jälkeen naaraat vaeltavat muninta-alueille. Suuresta koostaan huolimatta eläimet ovat halutessaan yllättävän nopeita, sillä ne ovat paljon kevyempiä kuin miltä näyttävät ja ottavat lähes kolmimetrisiä harppauksia.

Sauropodin luut ovat kevyitä, koska ne ovat sisältä pesusienimäisen onttoja kuin linnuilla. Monissa on myös suuria aukkoja niin, että esimerkiksi brakiosaurusten nikamista liki 90 prosenttia on silkkaa ilmaa. Niin dinosauruksilla kun linnuilla nämä ilmapussit ovat yhteydessä keuhkoihin ja muodostavat tehokkaan hengitysjärjestelmän. Siinä ilma virtaa keuhkojen läpi eikä nisäkäskeuhkojen tapaan edestakaisin.

Minulla onkin täysi työ hölkätä tutkimuskohteitteni perässä. Onneksi niiden jälkiä on helppo seurata. Kosteilla paikoilla ne ovat yli metrin syvyisiä mutakuoppia, joihin putoavat ovat vaarassa hukkua. Keräilen näytteitä monenlaisista epäonnisista pikkueläimistä, jotka eivät onnistuneet pyristelemään irti mutaisesta haudastaan.

Munintakin tarkkaa hommaa

Sauropodit munivat suurina kolonioina. Munintapaikat ovat todennäköisesti tarkasti valikoituja ja kulkevat kenties perimätietona sukupolvelta toiselle. Eräiden laumojen tiedetään munineen kuumien lähteiden tuntumaan, missä geoterminen lämpö piti munat lämpiminä.

Kukin naaras kaivaa maahan useita kuoppia, joihin se laskee tusinan tai enemmän munia kuhunkin. Munat ovat lähes täydellisen pallomaisia, rosopintaisia ja emojen kokoon nähden naurettavan pieniä. Niiden laskeminen kuoppaan ehjinä on varsinainen taidonnäyte vaivalloisesti kyykistelevältä sauropodinaaraalta. Muninnan jälkeen emo peittää kuopan varovasti jaloillaan.

Onnistun keräämään reppuuni useita munia, vaikka ne läheltä katsoen ovatkin aika lailla isompia kuin emoihin verrattuna näytti: kukin muna on parikymmensenttinen ja painaa runsaat viisi kiloa. Ne ovat siis noin neljä kertaa suurempia kuin strutsinmunat. Itse sauropodit ovat lähes viisisataa kertaa höyhenekkäitä serkkujaan kookkaampia.

Poikaset oman onnensa nojaan

Erilaiset pedot kerääntyvät munintakolonian laidoille odottelemaan vuoroaan. Sauropodeille hautominen ja poikasten kaitseminen olisi silkan kokoeron vuoksi mahdotonta, joten lauma jatkaa matkaa.

Kovakuoriset munat ovat kohtuullisen hyvässä suojassa pedoilta, mutta vastakuoriutuneita uhkaavat monenlaiset eläimet petodinosauruksista siipisauruksiin ja käärmeisiin. Koloniat ovatkin sauropodien tapa suojata poikasiaan. Kun riittävän moni kuoriutuu yhtä aikaa pienellä alueella, petojen määrä ei kerta kaikkiaan riitä kaikkien syömiseen. Moni oman aikamme eläin turvautuu samaan strategiaan.

Kuoriutuvat kissan kokoisina

Vietettyäni petojen vuoksi epämukavia öitä puussa näen lopulta poikasten kuoriutumisen. Ne ovat aluksi noin kissan kokoisia, mutta heti kuoriuduttuaan ne alkavat ahtaa kitaansa valtavia määriä ruokaa ja kasvaa vauhdilla, jolle vain valaanpoikaset vetävät vertoja.

Pian minulla on täysi työ saada tutkimuskohteeni kiinni ja vaa'alle. Nopeimmassa vaiheessa paino lisääntyy useita kiloja päivässä. Poikasten on määrä ehtiä täysikasvuisiksi ennen 20. ikävuottaan.

Sauropodinpoikasten luu muodostuu ensin eräänlaiseksi ontoksi rakennustelineeksi, joka vähitellen täyttyy tiiviimmällä luuaineksella. Tämä mahdollistaa paljon nopeamman kasvun kuin olisi muutoin mahdollista.

Kasvuvauhdin tarkoitus on luonnollisesti päästä pian turvaan pedoilta. Aluksi poikasten kuolleisuus on valtavaa, sillä ne ovat helppoa saalista. Mitä suuremmiksi ne venyvät, sitä paremmassa turvassa ne ovat.

Aikuisia sauropodeja, ainakaan suurimpia lajeja, eivät pedot uhanne kuin satunnaisesti. Nämä jättiläiset ovat paljon isompia kuin mitkään petodinosaurukset, ja tallovat jalat ja pitkät hännät ovat kunnioitettavia aseita. Ei petojen kannata riskeerata terveyttään aikuisia jahtaamalla, koska poikasia on aina tarjolla enemmän ja helpommin.

Näin olen päässyt näkemään sauropodien elämän koko kierron. Palaan omaan aikaani reppu täynnä näytteitä, sen kantohihnoja ja matkalippuani jo paljon rennommin hypistellen.

Maija Karala on valmistunut Jyväskylän yliopistosta luonnontieteiden kandidaatiksi pääaineinaan ekologia ja evoluutiobiologia ja on lisäksi opiskellut Helsingin yliopistossa geologiaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012.

Mistä tämä kaikki tiedetään?

Sauropodien väritys, koiraiden heltta ja lentoliskoseuralaiset ovat arvauksia, mutta muuten artikkelin kuvaus sauropodien ulkonäöstä ja elämästä perustuu tutkimuksista saatuihin viitteisiin.

Sauropodiluurangot ovat harvinaisia, suurin osa lajeista tunnetaan vain muutamista luista. Niistä elintapojen selvittämien on ollut vaikeaa, mutta onneksi nykytekniikoin on saatu tiedonmurunen sieltä, toinen täältä.

Luiden rakenteen tutkimus on paljastanut lintumaiset ilmapussit ja myös esimerkiksi sauropodien kasvunopeuden. Luihin nimittäin kehittyy vuosirenkaat samaan tapaan kuin puiden runkoihin. Renkaita laskemalla saa selville yksilön iän, ja kun tutkii useiden erikokoisten eläinten luita, voi piirtää kasvukäyrän.

Isotooppitutkimus vertailee hiilen ja hapen harvinaisten isotooppien pitoisuuksia fossiilisissa luissa. Näin arvioidaan muun muassa ruumiinlämpöä.

Fossiiliset jalanjäljet kertovat muun muas­sa laumakäyttäytymisestä, askelten pituudesta ja kulkunopeudesta.

Munia ja pesiä on löydetty lisääntymistutkimusten tarpeisiin ympäri maailmaa.

Tietokoneet mallintavat sauropodien liikkumisen mekaniikkaa ja energiankulutusta, hahmottavat valtavasta tietomäärästä lajien sukupuita sekä analysoivat populaatioiden kokoa ja rakennetta.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018