Olemme huonoja arvioimaan kaloreita mutta hyviä unohtamaan määriä. Kuva: Shutterstock
Olemme huonoja arvioimaan kaloreita mutta hyviä unohtamaan määriä. Kuva: Shutterstock

Ihminen on kuin luotu keräämään kiloja, ei menettämään niitä.

Vankiloita ei tunneta hyvästä ruoastaan. Siksi yhdysvaltalaisia tutkijoita ihmetytti, miksi vangitut lähes säännönmukaisesti alkoivat lihoa. Syy ei voinut olla liikuntamahdollisuuksien puutteessa, sillä ulkoilemaan ja punttisalille pääsi, eikä yleisessä tylsistymisessä, sillä kaikilla kävi vierailijoita.

Syy selvisi, kun vangit vapautettiin ja he koettivat mahtua vanhoihin vaatteisiinsa. Vankilan oranssit haalarit olivat niin löysiä, ettei kukaan ollut tajunnut lihovansa. Vapautetut huomasivat tilanteen vasta vetäessään siviilihousuja ylleen.

Ilmiö on tuttu monelle laihduttajalle. Monikaan ei seuraa vaakaa, vaan käytetään rajamerkkejä, kuten mahtumista vanhaan suosikkimekkoon.

Syömisen psykologia on samanlaista. Me olemme autuaan tietämättömiä siitä, kuinka paljon kaloreita syömme päivässä, joten joudumme etsimään rajapyykit ympäristöstämme.

Yksi viime vuosien suurista oivalluksista onkin se, miten helposti nälkää lisäävät esimerkiksi ruokailupaikka ja -seura sekä syömistapa. Sekin vaikuttaa, millaisista astioista ruoka tarjoillaan, miten paljon sitä on ja miten hienosti se on nimetty. Nämä pienet psykologiset houkuttimet voivat saada meidät huomaamattamme syömään joka päivä hieman yli tarpeemme.

Aikuisen ihmisen normaali energiantarve on 2 000–3 000 kilokaloria päivässä. Jos saamme tuhat kilokaloria liian vähän, tunnemme illalla heikotusta. Jos syömme tuhat kilokaloria liikaa, housunnappi joutuu koetukselle. Sen sijaan 200 kilokalorin ylijäämää emme heti havaitse, vaan se lihottaa varkain, vuosien mittaan. Suurinta osaa noista kaloreista emme ole syöneet tarpeeseen vaan ympäristön pienten vihjeiden yllyttämänä.

1 Syöty määrä unohtuu

Laihdutusvalmentajat tietävät, miten huonosti vatsamme hahmottaa, paljonko olemme syöneet. Siksi laihduttajia kehotetaan pitämään päiväkirjaa, johon he merkitsevät jokaisen suupalansa. Näin he voivat seurata, paljonko kaloreita he saavat päivässä ja voisiko jostakin vielä nipistää.

Ongelmana on, ettei päiväkirjan pitäminen auta laihtumaan. Jos kalorit ovat vain numeroita, ne ovat liian abstrakteja hillitäkseen syömistä.

Pari vuotta sitten tutkijat keksivät uuden keinon, joka auttoi. He antoivat laihduttajille kameran ja pyysivät näitä valokuvaamaan kaiken ruokansa. Nyt vasta laihduttajat ymmärsivät, kuinka paljon sitä kertyi.

Söisimme tosiaan vähemmän, jos voisimme rekisteröidä kaiken, mitä syömme, havaitsivat myös Cornellin yliopiston tutkijat, jotka kutsuivat opiskelijoita baariin seuraamaan urheilua televisiosta ja lupasivat, että buffetista saisi ottaa kanansiipiä niin paljon kuin haluaisi.

Opiskelijoiden tietämättä tutkijat olivat jakaneet heidät kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä tarjoilijat korjasivat lautaset pois sitä mukaa kuin ne täyttyivät kananluista. Toisessa ryhmässä lautaset jäivät pöytään ja luut kasaantuivat niille yhä suuremmiksi keoiksi.

Tulokset osoittivat, ettei nälkä ole syömisen ainoa ohjaaja. Ensimmäisessä ryhmässä, jossa tähteitä siivottiin jatkuvasti, koehenkilöt eivät lopettaneet syömistä lainkaan. Toisessa ryhmässä, jossa todisteet syödyn ruoan määrästä olivat koko ajan silmien alla, syötiin lähes 30 prosenttia vähemmän.

2 Ulkonäkö hämää

Kuvittele, että olet pitopöydän ääressä ja hyvin nälkäinen. Mistä tiedät, kuinka paljon sinun täytyy syödä, että nälkä lähtee? Arvioit sen näkemästäsi määrästä. Meillä on tapana ottaa lautasellemme joka päivä suunnilleen saman verran ruokaa. Jos olemme tottuneet siihen, että nälkä lähtee vain täydellä lautasella, puolikkaalla lähtee vain puoli nälkää.

Pennsylvanian osavaltionyliopiston tutkijat ovat osoittaneet monissa kokeissa, että kylläisyydentunteemme on enemmän kiinni nähdystä määrästä kuin kaloreista. He ovat muokanneet pieniä annoksia ison näköisiksi esimerkiksi vatkaamalla pirtelöön ilmaa ja lisäämällä hampurilaisen väliin salaattia ja sipulia.

Pirtelötutkimuksessa koehenkilöt saivat puolikkaan tai täyden lasin pirtelöä. Täysi lasi sisälsi kuitenkin yhtä vähän kaloreita kuin puolikas, sillä loppu oli ilmaa. Silti täyden lasin nauttineet tulivat kylläisemmiksi kuin ne, jotka saivat puoli lasia.

3 Vatsa laskee väärin

”Syöhän lautasesi tyhjäksi. Niin että pohja näkyy.” Tuttua puhetta jokaisessa lapsiperheessä – ja se vaikuttaa syömiseemme koko loppuelämämme ajan. Koska vatsamme on niin kehno laskemaan kaloreita ja tietämään, milloin olemme kylläisiä, käytämme mittarina lautasta. Kun pohja pilkottaa, alkaa tuntua, että pikkuhiljaa riittää.

Cornellin yliopiston tutkijat osoittivat nerokkaassa tutkimuksessa, miten tärkeä tämä periaate on syömisellemme. He värväsivät 69 koehenkilöä ja pyysivät näitä istumaan pöytään neljän ryhminä. Tarjolla oli tomaattikeittoa siten, että kahdella oli edessään normaali lautanen, kahdella ”pohjaton”. Jälkimmäisen pohjaan oli huomaamattomasti kytketty kattilasta tuleva letku, josta virtasi keittoa sitä mukaa kuin sitä syötiin. Lautanen ei siis näyttänyt tyhjentyvän lainkaan.

Tulokset kertovat paljon syömisen psykologiasta. Tavallisen lautasen käyttäjät lopettivat syömisen, kun lautanen oli tyhjä, ja tunsivat itsensä kylläisiksi. Kun heitä pyydettiin arvioimaan, montako kilokaloria he olivat syöneet, arvio oli keskimäärin 123, mutta oikea vastaus oli lähempänä 155:tä.

Sen sijaan pohjattoman lautasen käyttäjät eivät tienneet, milloin lopettaa. Monet söivät vielä silloinkin, kun koeaika 20 minuutin päästä päättyi. He söivät 73 prosenttia enemmän kuin toinen ryhmä mutta eivät hahmottaneet sitä itse. Kalorimäärää arvioidessaan he ilmoittivat lähes saman luvun kuin normaalilautasen käyttäjät. Tosiasiassa pohjattomuus sai heidät syömäään lähes 113 kilokaloria enemmän.

4 Valikoima koukuttaa

Kun yhdysvaltalainen lääkäri Robert Atkins 1960-luvulla lanseerasi kiistellyn dieettinsä, se toimi kuin unelma. Se salli syödä vain lihaa ja rajatusti kasviksia, ja ihmiset pudottivat painoaan 15–20 kiloa. Nykyisin Atkinsin dieetti ei kuitenkaan laihduta enää yhtä hyvin. Miksi? Siksi, että nyt on tarjolla kaikensorttista hiilaripatukkaa, ja mitä monipuolisempi valikoima on, sitä enemmän ihmiset syövät.

Dieetti ei perustunut vain siihen, mitä ihmiset söivät, vaan myös siihen, miten se vaikutti syömiseen. Kun ihminen pureskelee päivästä toiseen samaa, esimerkiksi lihaa ja vihreää salaattia, hänen aistinsa turtuvat. Näin kävi aluksi myös Atkinsin dieetissä. Ruoka lakkasi maistumasta, jolloin ihmiset vähensivät kokonaissyömistään.

Aistien turtuminen selittää, miksi monipuolinen valikoima lisää syömistä. Se ei kuitenkaan selitä, miksi myös pelkkä monipuolisuuden vaikutelma ajaa saman asian. Esimerkiksi M&M-suklaarakeet maistuvat samalta, mutta ne on värjätty eri väreillä. Jos ihmisille tarjotaan vain yhtä väriä, he syövät paljon vähemmän kuin ne, joille tarjoaan monivärisiä rakeita.

Tutkimuksissa on lisäksi osoitettu, että mitä useampia värejä on tarjolla, sitä enemmän ihmiset syövät. Esimerkiksi vuonna 2004 havaittiin, että jos M&M-astiassa on kymmentä eri väriä, ihmiset syövät karkkeja 43 prosenttia enemmän kuin jos värejä on vain seitsemän.

5 Helppous houkuttaa

On rajansa sille, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita tekemään työtä saadakseen herkkupalan. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin kannen avaaminen ja muutaman askelen ottaminen voivat vaikuttaa syömähaluihimme. Esimerkiksi jos karkkiastiassa on kansi, ihmiset napsivat vähemmän kuin jos astia on kanneton. Juomme myös enemmän vettä, jos vesikannu on valmiina pöydässä eikä meidän tarvitse hakea sitä sivupöydältä.

Eräässsä tutkimuksessa sihteereille annettiin karkkiastia, jota he pitivät ensimmäisenä viikkona työpöydällä, toisena työpöydän laatikossa ja kolmantena arkistohuoneessa pienen kävelymatkan päässä. Tulokset olivat odotetut. Mitä helpommin karkit olivat saatavilla, sitä enemmän sihteerit söivät. Pelkästään se, että heidän piti avata työpöydän laatikko, sai heidät syömään päivässä kaksi karkkia vähemmän kuin jos astia oli pöydällä.

6 Kuvittelu nälättää

Tätä kirjoitettaessa Facebookissa kiersi herkullinen avokadopastan resepti, jota tuhannet suomalaiset kokeilivat. He lukivat aamulla reseptin ja ystävien kommentit, kirjoittivat itselleen ostoslistan ja puhuivat työpaikalla ruoanlaittoaikeistaan. Illalla he todennäköisesti söivät enemmän kuin heillä on normaalisti tapana.

Jos näet ajattelemme ja suunnittelemme jotakin ruokaa koko päivän, syömme sitä enemmän kuin jos se pälkähtää päähämme yhtäkkiä.

Cornellin yliopiston tutkijat havaitsivat tämän ilmiön yksinkertaisessa psykologisessa kokeessa. Lähes sataa ihmistä pyydettiin kirjoittamaan sivun verran keitoista: milloin söin sellaista viimeksi, mitä keittoa se oli, miltä se maistui, mitä sen kanssa tarjottiin ja mitä muuta samana päivänä tapahtui. Toiselle ryhmälle annettiin vastaava muistelutehtävä, joka ei liittynyt keittoon.

Kirjoittamisen jälkeen kaikilta koehenkilöiltä kysyttiin, kuinka paljon he uskoivat syövänsä keittoa seuraavan kuukauden aikana. Keittoja muistelleet esittivät kaksi kertaa isomman arvion kuin verrokkiryhmäläiset. Laihduttajan onkin paras pitää ruoka poissa mielestään.

7 Seura sotkee normit

Harva asia vaikuttaa syömiseemme niin matemaattisen ennustettavasti kuin seura. Psykologi John DeCastro on osoittanut, että jos syömme kaksin, syömme 36 prosenttia enemmän kuin söisimme yksin. Jos syöjiä on neljä, syömme 75 prosenttia enemmän kuin yksin. Ja kun syöjien määrä nousee seitsemään tai yli, syömme helposti 96 prosenttia enemmän kuin yksin.

Syitä voi olla monia. Kun olemme seurassa, keskitymme enemmän ystäviimme kuin ruokaan, joten saatamme ahmia huomaamattamme. Seurassa myös viivymme ruokapöydässä kauemmin kuin tavallisesti, ja tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä pidempään pöydässäolo jatkuu, sitä enemmän ihmiset syövät.

Seurassa syömiseemme vaikuttaa myös se, miten seuralaisemme syövät. Meillä on tapana sovittaa oma syömisnopeutemme ja ruokamäärämme toisten ihmisten normeihin. Jos lounasseuralaisellasi on tapana syödä paljon, sinäkin luultavasti syöt tavallista enemmän. Jos hän on pieniruokainen, sinäkin saatat syödä vähemmän. Vastaavasti sinun syömisesi vaikuttaa seuralaiseesi.

Isossa ryhmässä yhteinen normi asettuu jonnekin suuri- ja pieniruokaisten välimaastoon. Jos iso osa ruokailijoista on suuriruokaisia, pieniruokaisetkin syövät enemmän. Jos voimasuhteet ovat toisin päin, suuriruokaiset yleensä vähentävät syömistään. Laihduttajan kannattaa siis valita ruokaseuransa tarkoin – tai syödä yksin.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Lisää aiheesta:  Brian Wansink, Mindless Eating, Hay House 2009.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2013