Torjuntataistelua käydään monella rintamalla, mutta haaste on kova ja sellaisena pysyy, ellei ravinteiden pääsyä vesistöihin saada kuriin.


ja sellaisena pysyy, ellei ravinteiden pääsyä vesistöihin saada kuriin.




Sinilevät olivat täällä miljardeja vuosia ennen meitä, ja juuri ne muuttivat varhaisen maapallon olot sopiviksi vaativammille eliölajeille. Selvästikin saamme kiittää niitä paljosta. Kiitollisuus ei kuitenkaan ole ensimmäinen tunne, kun tuijottaa laiturinnokasta leväpuuroa.

Vaikka sinilevän massaesiintymiä lienee ollut aina, viime kymmeninä niitä ovat ruokkineet vesiin kertyneet ravinteet, erityisesti fosfori. Nykyään päästöjä vastaan taistellaan, mutta rehevöityneissä vesissä kestää pitkään, ennen kuin sisäisen kuormituksen kierre katkeaa. Ylimääräinen fosfori on nimittäin varastoitunut pohjasedimentteihin. Niistä sitä vapautuu levien käyttöön sitä enemmän, mitä vähemmän pohjassa on happea. Runsastuneet levät taas kuluttavat happea hajotessaan, joten rehevöitymisen kierre vahvistaa itse itseään.


Hoitokalastus tuonut tuloksia

Rehevöityneitäkin vesiä voi onneksi kunnostaa. Keinoja järvien sisäisen kuormituksen katkaisemiseksi on tutkittu Suomessa pitkään. 

Jos vonkaleista on pulaa ja pikkukalat ovat runsastuneet liikaa, ravintoketjua voidaan korjata istuttamalla petokaloja ja kalastamalla särkiä, jotka edistävät rehevöitymistä tonkimalla pohjaa ja vapauttamalla näin fosforia veteen. Hoitokalastuksella on kunnostettu esimerkiksi Tuusulanjärveä, Lahden Vesijärveä ja Säkylän Pyhäjärveä.
- Jos kalastaa tonnin pikkukalaa, saa keskimäärin seitsemän kiloa fosforia pois vesistöstä. Suurin hyöty on kuitenkin sinilevän eduksi muuttuneen ravintoketjun tervehtyminen: kun pikkukalat vähenevät, suuret planktoneläimet, kuten vesikirput, pääsevät lisääntymään. Ne taas syövät mikroskooppisia leviä, kertoo järvikunnostuksen asiantuntija Reijo Lähteenmäki Etelä-Savon ympäristökeskuksesta.

- Hoitokalastus on tehokkain tapa kunnostaa rehevöitynyttä järveä, kunhan se maltetaan tehdä oikein, vahvistaa tutkija Ilkka Sammalkorpi Suomen ympäristökeskuksesta.


Fosforia vastaan eri tavoin

Happikadosta kärsiville järville voidaan antaa ensiapua laitteilla, jotka kuljettavat happea pohjan tuntumaan. Hapetus estää kalojen joukkokuolemia ja vähentää fosforin liukenemista pohjasta.

Ylimääräistä fosforia voidaan myös saostaa kemiallisesti esimerkiksi rauta- ja alumiiniyhdisteillä. Menetelmä on periaatteessa sama, jota käytetään jäteveden puhdistuksessa. Esimerkiksi Rymättylän Kirkkojärvi onnistuttiin vuonna 2002 kirkastamaan alumiinikloridilla, tietää Lounais-Suomen ympäristökeskuksen erikoissuunnittelija Harri Helminen.

Parhaillaan tutkitaan myös muita tapoja sitoa pohjalietteen fosforia. Näitä ovat esimerkiksi pohjan peittäminen savella tai kipsillä sekä pöyhintä, joka voi nopeuttaa orgaanisen aineksen hajoamista.

Koko järven kuivatustakin on kokeiltu. Se on äärimmäinen keino, jolla saadaan pohjaliete tiivistymään ja ravintoketjut uudistumaan. Tilapäinen kuivatus tervehdytti ainakin Utajärven kunnan pientä Särkijärveä.


Ihmerohdot pannassa

Poppakonsteja järvien pelastamiseksi ei ole, vaikka sellaiseksi on ehdotettu muun muassa Japanissa kehitettyä "efektiivistä mikrobiliuosta", jota levitettiin luvatta Kangasalan Kirkkojärveen vuonna 2004.




Tuumasta toimeen talkoovoimin


Oman mökkirannan kuormitusta voi jokainen vähentää huolehtimalla jäte- ja pesuvesistään, mutta järven kunnostus on iso projekti - ja keinot, joihin mökinomistaja voi ja saa itsenäisesti ryhtyä, ovat vähissä.

Rantojen siivous ja säännölliset roskakalan kalastustalkoot ovat hyvä alku, mutta vesikasvien niittämistä kannattaa jo harkita tarkkaan, sillä ne pidättävät ravinteita ojien ja purojen suilla.

Itse kukin voi myös seurata mökkijärvensä tilaa, esimerkiksi näkösyvyyttä ja kalansaaliita. Paikallisesta ympäristökeskuksesta ja kunnasta voi kysyä, mitä järvestä jo tiedetään.

Suuremmat kunnostushankkeet täytyy suunnitella hyvin ja mitoittaa oikein, jotta vaikutukset olisivat toivotun kaltaisia.

- Aluksi kannattaa ottaa yhteyttä vesistöllä toimivaan osakaskuntaan ja kalastusalueen isännöitsijään. Suurempia hankkeita varten voidaan perustaa järven hoitoyhdistys. Kunnostushankkeita suunnittelevat ja rahoittavat esimerkiksi kunnat, työvoima- ja elinkeinokeskusten kalatalousyksiköt ja alueelliset ympäristökeskukset, Reijo Lähteenmäki neuvoo.





Puomi suojaa merenrantaa

Moni lomailija toivoo, että sinilevän saisi pidettyä poissa edes uimarannoilta. Tähän haasteeseen yrittää vastata helsinkiläinen insinööritoimisto Saloy, joka on kehitellyt sinilevän torjunta- ja keruulaitteistoa vuodesta 2005.

Helsingin Munkkiniemen uimarannalla testattiin viime kesänä polypropeenista valmistettua kangaspuomia ja -nuottaa. Puolitoista metriä korkea puomi esti pahimpien pintalauttojen rantautumisen, ja suppeahkot esiintymät onnistuttiin siivoamaan nuottaamalla. Saloyn toimitusjohtajan Tapio Salmisen mukaan ranta pysyi uimakelpoisena läpi kesän.

- Suodatinkankaan silmäkoko on noin viisi sadasosamillimetriä, mutta nukkaisuutensa ansiosta kangas näyttää pysäyttävän pienempiäkin hippusia, Salminen kertoo.


Järvi hankalampi tapaus

Turun ammattikorkeakoulun kala- ja ympäristötalouden opiskelijat olivat mukana testaamassa Saloyn leväesteitä Rymättylän Kuralanjärvessä, joka on yksi Suomen pahimmista sinileväjärvistä.

- Sinilevä saatiin pidettyä  poissa rantaan rajatusta koealtaasta, mutta suuria alueita menetelmillä ei onnistuttu puhdistamaan, kertoo projektia ohjannut Olli Loisa.

- En tyrmää Saloyn ideoita, mutta tuotekehittely on vielä kesken. Puomitus voi olla hyvä ratkaisu rannoille, joiden pahin riesa ovat ulapalta ajelehtivat levälautat, mutta vesimassaan kauttaaltaan sekoittuneen levän puhdistus on vaikeaa, Loisa jatkaa.




Valtaosa järvistä voi hyvin


Sinileväjärvet ovat useimmiten pieniä ja reheviä ja sijaitsevat maatalousalueilla. 80 prosenttia järvistä, esimerkiksi suurten reittivesistöjen järvet, ovat hyvässä kunnossa. Suurin kiusa sinilevä on Suomenlahdella ja Saaristomerellä.





Seuraavaksi pumpataan

Vesirakennusinsinööri Salminen jatkaa torjuntamenetelmien kehittelyä Tekesin tuella. Tehokkaille keinoille olisikin kysyntää ympäri maailman. Salminen mainitsee saaneensa kyselyjä Kiinasta asti.

Tänä kesänä Kuralanjärvessä testataan muun muassa menetelmää, jossa vettä pumpataan suodatinkankaan läpi ja levät imuroidaan talteen umpisäiliöihin.

- Meillä on pumppu, joka pystyy imemään jopa 200 litraa vettä sekunnissa, ja tehokkaampiakin on olemassa. Suunnitteilla on myös tuulivoimalla pyörivä pumppu, joka seuloisi vettä jatkuvasti, Salminen kertoo.

Salmisen huimimmat haaveet ulottuvat Itämerelle asti: - Sieluni silmin näen jäänmurtajat vetämässä valtaisaa sinilevän seulonta-asemaa.

Kuluva kesä ehkä näyttää, kannattaako sinilevien keruu kokonaisen järven mitassa ja helpottaako se seuraavan kesän tilannetta. Asiantuntijat eivät ole vakuuttuneita.

Tutkija Ilkka Sammalkorpi Suomen ympäristökeskuksesta painottaa, että oiretta tärkeämpää on puuttua ongelmien syyhyn, vähentää ravinteiden pääsyä vesistöihin ja tukea luonnon omia tapoja rajoittaa sinilevän määrää.

- Kun järven ravintoketjut ovat kunnossa, vesikirput ja muu eläinplankton voivat suodattaa järven koko vesitilavuuden kolmen-neljän päivän välein aivan ilmaiseksi.



Valtakunnallinen leväkatsaus, julkaistaan keskiviikkoisin kesä-elokuun ajan, syyskuussa tarpeen mukaan:
www.ymparisto.fi

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.