TIETEEN PÄIVÄT 07
Eliöiden luokitteluopin isä Carl von Linné on ainoa 1700-luvun luonnontutkija, joka edelleen on maailmankuulu. Ruotsin suuri poika syntyi 300 vuotta sitten ja hankki kansainvälisen maineensa jo eläessään.


joka edelleen on maailmankuulu. Ruotsin suuri poika syntyi 300 vuotta sitten
ja hankki kansainvälisen maineensa jo eläessään.




"Linnaealle on antanut nimen kuuluisa Gronovius; se kasvaa Lapissa, on matalakasvuinen, merkityksetön, mitätön, vain lyhyen aikaa kukkiva. Kasvi on saanut nimensä Linnaeuksen mukaan, joka on sen kaltainen."

Näin kirjoitti Carl von Linné nimikkokasvistaan vanamosta. Todellisuudessa hänen käsityksensä itsestään ei ollut aivan niin vaatimaton kuin hän antoi kasvikuvauksessaan ymmärtää. Yhdessä kolmesta omaelämäkerrastaan hän totesi:

"Minusta on tullut tohtori, professori, arkkiatri, ritari ja aatelisherra."

"Olen nähnyt Luojan ihmetöitä, joista olen saanut suurimmat iloni, enemmän kuin kukaan ennen minua elänyt kuolevainen."

"Olen lähettänyt apostolini kaikkiin maailman ääriin."

"Olen kirjoittanut enemmän kuin kukaan nykyään elävä ihminen. Seitsemänkymmentäkaksi omaa teosta on jo kirjoituspöydälläni."

"Olen saavuttanut suurta kuuluisuutta Intiassa asti, ja minut on tunnustettu kaikkein suurimmaksi oman tieteeni piirissä."

"Minusta on tullut melkein kaikkien tieteellisten seurojen ja akatemioiden jäsen Upsalassa, Tukholmassa, Pietarissa, Berliinissä, Wienissä, Lontoossa, Montpellier’ssä, Toulousessa, Firenzessä ja äskettäin Pariisissa, missä minut kunnioittavasti nimettiin maailman kahdeksan kuuluisuuden joukkoon."


Aikansa maineikkain luonnontutkija

Carolus Linnaeus, aateloinnin myötä vuodesta 1762 Carl von Linné, oli syntynyt toukokuun 23. päivänä 1707. Hänen syntymästään tulee siis toukokuussa 2007 kuluneeksi tasan kolmesataa vuotta.

Ruotsissa juhlavuotta on jo valmisteltu monin tavoin, eikä ihme. Kaikista ruotsalaisista Linné lienee edelleen maailmalla tunnetuin, joitakin hallitsijoita ehkä lukuun ottamatta, ja hänen muotokuvansa on edelleen Ruotsin sadan kruunun setelissä.

Linné kehitti eliöiden systemaattisen luokittelu- ja nimeämisjärjestelmän. Hänen luokitteluperusteensa ovat sittemmin vanhentuneet, mutta hänen tapansa antaa kullekin lajille kaksiosainen tieteellinen nimi on jäänyt pysyvään käyttöön.




Linné muistetaan


- eliökunnan luokittelujärjestelmän luojana
- 1700-luvun merkittävimpänä luonnontutkijana
- yhtenä kuuluisimmista ruotsalaisista
- sadan kruunun setelin kuva-aiheena.


Buffon


Luki lääkäriksi kasviopin takia

Carolus Linnaeus kasvoi vaatimattomassa pappisperheessä Smoolannissa. Hänen isänsä harrasti puutarhanhoitoa, ja näyttää siltä, että pojan kiinnostus kasveihin syntyi jo varhain.

Alkeisopetuksesta huolehti kotiopettaja, ja sitten seurasivat vuodet Växjön koulussa, jossa nuori Linnaeus ei mitenkään kunnostautunut. Isä ja varsinkin äiti olisivat halunneet hänen lukevan papiksi. Caroluksessa itsessään oli kuitenkin kypsynyt päätös pyrkiä lääkärin uralle, ennen kaikkea siksi, että kasvioppi kuului jokaisen lääkärin opintoihin.

Lundin yliopisto oli nuorelle Linnaeukselle pettymys, koska sen lääketieteellinen tiedekunta oli vallan rappiolla. Onnekseen hän pääsi asumaan kaupunginlääkäri Kilian Stobaeuksen luokse, joka antoi hänen lainata kirjastostaan luonnontieteellisiä teoksia.

Linnaeuksella näyttää olleen taipumus olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhden Lundin-lukuvuoden jälkeen hän siirtyi Upsalaan, ja siellä hän päätyi kasvitieteellisessä puutarhassa puheisiin vanhan teologianprofessorin Olof Celsiuksen kanssa. (Samaisen Celsiuksen veljenpoika Anders tuli tunnetuksi nykyisen lämpömittarin asteikon keksijänä.) Kasveista kiinnostunut Celsius pani pian merkille nuorukaisen tietomäärän ja innostuksen ja tarjosi hänelle asunnon ja ruoan omassa talossaan. Tätä kautta Linnaeus pääsi tekemisiin myös iäkkään lääketieteen professorin Olof Rudbeck nuoremman kanssa.

Rudbeck oli aikanaan tehnyt pitkän matkan Lappiin ja kerännyt suuren kokoelman kasveja ja muita luonnonnäytteitä. Tuli oli kuitenkin tuhonnut ne Upsalan suuressa palossa 1702. Sen jälkeen Rudbeck oli siirtynyt harjoittamaan kielitieteellistä tutkimusta ja jättänyt sen takia opetustyönsäkin. Onneksi hänen laatimansa lintukuvasto sekä Lapin-matkan selostus monine kuvineen olivat säilyneet, ja Linnaeuksella oli mahdollisuus ihailla niitä käsikirjoituksina. Painetuiksi ne tulivat vasta 1980-luvulla.

Jo ennen kuin oli suorittanut mitään tutkintoa Linnaeus sai hoitaakseen kasviopin opetuksen, johon Rudbeck ei enää jaksanut paneutua.


Ensimmäisiä Lapin-tutkijoita

Celsiuksen ja Rudbeckin suosituksesta Upsalan tiedeseura lähetti 25-vuotiaan Linnaeuksen vuonna 1732 jännittävälle ja tuloksekkaalle matkalle Lappiin. Tätä ennen harva luonnontutkija oli käynyt siellä.

Palatessaan Pohjanmaan rannikon ja Turun kautta Upsalaan Linnaeus toi matkatavaroissaan luonnontieteellisen aineiston ohella kokonaisen lapinpuvun, jossa hän sittemmin Hollannissa antoi maalauttaa itsensä. Jo silloin hän oli ottanut vanamon tunnusmerkikseen - logokseen, kuten nykyään sanottaisiin. Hän laati tiedeseuralle raportin, joka tosin painettiin vasta 1889. Linnén teoksista vain se on "Lapin kasvien" lisäksi suomennettu.

Saamelaisia Linnaeus arvosti etenkin heidän vaatimattoman ja luonnonmukaisen elämäntapansa takia. Sen sijaan suomalaisen Pohjanmaan talonpojat eivät saaneet häneltä kovin korkeaa arvosanaa. Varmuuden vuoksi hänellä oli mukanaan tulkkisanakirja, johon oli kirjoitettu sellaisia lauseita kuin "Wiä minoa pappilahan", "Ångos jåcko jåcka routzia taita" ja "Minä kulliän kuningahan azialla iöte pejvä miö­den".

Joulun 1732 Linnaeus vietti kotonaan, mutta seuraavaksi jouluksi eräs opiskelutoveri kutsui hänet Faluniin. Siellä hän tutustui kuuluisaan kuparikaivokseen sekä maaherra Reuterholmiin ja ikätoveriinsa Johan Browalliukseen. Jälkimmäisestä tuli sittemmin luonnontieteen professori Turkuun ja lopulta piispakin. Kesällä Linnaeus sai Reuterholmin pyynnöstä tehdä seurueineen kokonaisen tutkimusretken Taalainmaalle.

Jouluna 1734 Linnaeus tutustui Falunissa kaupunginlääkärin tyttäreen Sara Lisa Moraeaan, jota hän kosi lyhyen tuttavuuden jälkeen. Avioliitto ei kuitenkaan ollut heti edessä: sulhasen oli ensin päästävä tohtoriksi, ja se oli mahdollista vain ulkomailla. Näin varmistui Hollannin-opintomatka, jota Linnaeus oli jo suunnitellutkin.


Systema Naturae nosti maineeseen

Lääketieteen taso oli Hollannissa ja varsinkin Leidenin yliopistossa tunnetusti korkea, eikä Linnaeus ollut ensimmäinen eikä viimeinen siellä opin saanut skandinaavi. Voisi luulla, että hän olisi opiskellut aikansa Leidenissä ja sitten väitellyt tohtoriksi, mutta tapahtumien järjestys olikin päinvastainen. Hän puolusti ensin väitöskirjaansa pienessä Harderwijkin yliopistossa ja asettui Leideniin vasta sitten.

Tohtorin titteli ei saanut Linnaeusta hetikään palaamaan kotiin, sillä hänellä oli myös muita suunnitelmia. Hänen laukussaan oli lukuisia latinankielisiä käsikirjoituksia, joiden painattamiseen Hollannissa oli aivan toiset mahdollisuudet kuin Ruotsissa. Tärkein näistä oli Systema Naturae eli Luonnon järjestelmä, vain vähän toistakymmentä kookasta sivua käsittävä kirja, joka loi perustan Linnaeuksen maineelle. Muut käsittelivät pääasiallisesti kasvitiedettä; joukossa oli myös pienehkö teos Lapin kasveista.

Mutta Linnaeuksella oli Hollannissa mahdollisuus valmistella myös aivan uusia kirjoja. Varakas englantilais-hollantilainen liikemies George Clifford palkkasi hänet laatimaan kuvauksen suurenmoisesta puutarhastaan, johon sisältyi myös suuri määrä eksoottisia kasveja eri puolilta maailmaa ja melkoinen eläintarhakin. Tuloksena oli loistoteos, jonka parissa Linnaeus oli oppinut paljon uutta.

Palatessaan 1738 Ruotsiin Linnaeus oli jo kansainvälinen kuuluisuus, maailmaa nähnyt mies, jonka tuttaviin kuuluivat ajan johtavat luonnontutkijat niin Hollannissa, Englannissa kuin Ranskassakin. Avioliitolle Sara Lisan kanssa ei enää ollut muodollisia esteitä. Toimeentulo piti kuitenkin saada jostakin.


Lääkärinä perustamassa akatemiaa

Tohtori Linnaeus avasi Tukholmassa vastaanoton. Aluksi potilaita oli kovin niukalti, mutta vähitellen Linnaeus sai hoitoonsa joitakin ylhäisöön kuuluvia nuoria miehiä; useinkin kysymyksessä olivat sukupuolitaudit. Nuori lääkäri alkoi saada nimeä, tulipa esitellyksi hovissakin.

Samoihin aikoihin Ruotsin hallitus valmistautui sotaan Venäjää vastaan, ja kun laivastoa sitä varten vahvistettiin, myös sen lääkintähuoltoa parannettiin. Vaikutusvaltainen kreivi Tessin järjesti Linnaeuksen amiraliteetin lääkäriksi, ja vihdoin perheen perustaminen kävi mahdolliseksi.

Linnaeus oli aktiivinen toisellakin rintamalla: hän oli mukana perustamassa Ruotsin Kuninkaallista tiedeakatemiaa Englannin Royal Societyn mallin mukaan. Luonnontieteistä uskottiin saatavan valtakunnalle moninaista hyötyä, ja niinpä Tiedeakatemiaa suosivat sekä liikemiehet että hallintomiehet. Linnaeus valittiin arvalla akatemian ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, joskin puheenjohtajuus kesti sääntöjen mukaan vain puoli vuotta.

Myöhemmin Linnaeus vaikutti Tiedeakatemiassa sen keskeisenä sieluna, ja mitä vaikutusvaltaisemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän saattoi käyttää akatemiaa hyväkseen.


Professoriksi ja aateloiduksi

Linnaeuksen aika Tukholmassa läheni loppuaan. Upsalan yliopistossa vapautuivat 1740-luvun alussa molemmat lääketieteen professuurit. Ensimmäisen sai Linnaeuksen ystävä Rosén ja toisen syksyllä 1741 Linnaeus itse.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin herrat vaihtoivat virkoja keskenään. Rosénin aluksi saamaan virkaan kuului nimittäin kasvitieteen opetus, ja se tietenkin kiinnosti Linnaeusta eniten. Kaikkiaan 37 vuotta, kuolemaansa asti, hän piti virkaa hallussaan, joskaan ei enää viimeisinä vuosina jaksanut hoitaa sitä itse.

Linnaeus kunnostutti Upsalan kasvitieteellisen puutarhan ja järjesti sen kasvit oman systeeminsä mukaan. Puutarhan uudistetussa päärakennuksessa hän asui itse Sara Lisan ja kasvavan perheensä kanssa. Lapsia syntyi viisi: yksi poika ja neljä tyttöä.

Viidenkymmenen ikään ehdittyään Linnaeus hankki Upsalan läheltä pienen maatilan, Hammarbyn, jossa oli puutarha ja erillinen "museorakennus" kokoelmia varten; nykyään se on tärkeä matkailunähtävyys.

Professorin maine laajeni laajenemistaan. Opiskelijoita parveili hänen luennoillaan ja retkeilyillään, ulkomaisia tutkijoita kävi Upsalassa osoittamassa hänelle kunnioitustaan, ja myös ulkoisia kunnianosoituksia riitti: arkkiatrin arvonimi, Pohjantähden ritarikunnan kunniamerkki ja vihdoin vuonna 1762 aatelisarvo.


Linnén "apostolit" jatkoivat keräyksiä

Professorikautensa alkuvaiheessa Linné teki hallituksen rahoittamana kolme tutkimusmatkaa Ruotsin valtakunnan eri osiin: Gotlantiin ja Öölantiin, Länsi-Göötanmaalle sekä Skooneen. Nykyisin hänen matkakuvauksiaan pidetään klassisina, ja niillä on arvoasema ruotsalaisessa kirjallisuudessa ylipäänsäkin.

Ulkomaille Linné ei kuitenkaan enää matkustanut. Se työ sai jäädä nuoremmille, ja professori huolehti siitä, että näiden nuorempien tutkijoiden ansiosta Ruotsista tuli tutkimusmatkailun suurvalta. Itse hän nimitti noita matkailevia oppilaitaan "apostoleikseen". Tosin heidän tehtävänään oli ehkä vähemmän julistaa mestarin sanaa kaikkeen maailmaan kuin kerätä kaikkialta tietoja ja kasvinäytteitä mestarin kirjoihin ja kokoelmiin, nimettäviksi ja järjestelmään sijoitettaviksi.

Eräät Linnén apostoleista toimivat Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian laivalääkäreinä, olipa joukossa eräs laivapappikin. Daniel Solander osallistui James Cookin ensimmäiseen retkeen Etelämerelle, ja Anders Sparrman purjehti vähän myöhemmin Cookin kanssa samoilla vesillä ja samoili Afrikassa. Carl Peter Thunberg viipyi melkein kolme vuotta Etelä-Afrikassa ja toista vuotta Japanissa, yhtenä ensimmäisistä länsimaisista luonnontutkijoista.
Kaikki eivät palanneet: Lähi-Itää ja erityisesti Palestiinaa tutkinut Hasselqvist kuoli Smyrnassa, Tärnström Taka-Intiassa, Falck Etelä-Venäjällä ja suomalaissyntyinen Forsskål Arabiassa.

Suomalainen Pehr Kalm lähetettiin Pohjois-Amerikkaan, ja hänen matkakertomuksensa herätti sekä siellä että Euroopassa suurta kiinnostusta. Matkalta palattuaan Kalm toimi Turussa talousopin professorina kolme vuosikymmentä ja piti Linnéhen jatkuvaa kirjeyhteyttä.


Kuoleman jälkeen kokoelmat Lontooseen

Linnén viimeiset vuodet eivät olleet kovinkaan onnellisia. Hänen terveytensä horjui pahasti, ja masennuksen puuskat vaivasivat.

Linné oli vuosikausia kirjoittanut poikaansa varten elämänfilosofisia mietteitä ja anekdootteja, joiden keskeisenä ajatuksena oli kohtalo. Vuosikymmeniä myöhemmin tekstit julkaistiin nimellä Nemesis Divina, ’jumalainen kosto’ tai ’jumalainen oikeudenmukaisuus’.

Linné kuoli vuonna 1778. Professuurin peri hänen poikansa Carl von Linné nuorempi, joka kuitenkin itse kuoli vain viisi vuotta myöhemmin. Pojan jälkeen viran sai Carl Peter Thunberg, joka kuoli apostoleista viimeisenä vasta puoli vuosisataa mestarinsa jälkeen.

Poikansa kuoltua Sara Lisa myi miehensä kokoelmat ja kirjaston Englantiin. Siellä niiden ympärille muodostettiin erityinen seura, The Linnean Society of London, joka nykyään on maan keskeinen luonnontieteellinen yhdistys.

Juuri tämän yhdistyksen kokouksessa vuonna 1858, 80 vuotta Linnén kuoleman jälkeen, Darwinin evoluutioteoria esiteltiin ensimmäisen kerran. Saman yhdistyksen tiloissa, viisi kerrosta Lontoon Piccadillyn alla, Linnén kokoelmat ovat säilyneet meidän päiviimme asti.



Anto Leikola on oppihistorian emeritusprofessori.
Tieteen päivien merkkipäiväluennossa Linné 300 vuotta esitelmöivät 13.1. Uumajan yliopiston professori Sverker Sörlin aiheesta Globalisering och offervilja - Linné och hans apostlar eftervärldens ljus ja Anto Leikola aiheesta Linné Suomessa.



Intohimoinen luokittelija


Linnén ansiosta koira on tutkijan äidinkielestä riippumatta Canis familiaris ja ihminen Homo sapiens.

Linnén voimakkain luonteenpiirre ja hänen tieteellisen maineensa avain oli hänen intohimonsa järjestykseen.
Jo "Luonnon järjestelmässä" se oli selvästi näkyvissä. Hän oli järjestänyt koko luomakunnan lajit, eläin- ja kasvikunnan ja jopa kivikunnan, sisäkkäisiin lokeroihin: luokkiin, lahkoihin ja sukuihin. Joka luokassa oli yksi tai useampia lahkoja, joka lahkossa yksi tai useampia sukuja ja joka suvussa yksi tai useampia lajeja. Löytyipä uusia lajeja miten paljon hyvänsä - ja varsinkin kaukaisista maista niitä löytyi ja löytyy yhä runsain määrin - ne voitiin kukin sijoittaa omaan lokeroonsa.

Eläinluokkia oli kuusi: nisäkkäät, linnut, amfibit (matelijat ja sammakkoeläimet), kalat, hyönteiset ja madot. Viimeinen oli kuin romukoppa, sillä sinne pantiin kaikki, mikä ei muualle sopinut.

Kasvit lokeroitiin kukkien heteiden määrän ja sijainnin mukaan 24 luokkaan, ja näiden lahkoja määräsivät emien lukumäärä ja sijainti. Kasvien sukupuolisuus oli kyllä ennestään tiedossa, mutta moni piti lisääntymiselinten ottamista järjestelmän perustaksi suorastaan sopimattomana.

Viimeisessä kasviluokassa, kryptogaameissa eli vanhan suomennoksen mukaan "salasiittiöissä", ei näyttänyt olevan kukkia lainkaan, mutta Linné uskoi niiden vain jääneen piiloon. Nykyään sanomme noita kasveja eli sanikkaisia, sammalia ja leviä itiökasveiksi. Tiedämme, ettei niillä todellakaan ole kukkia mutta suvullista lisääntymistä kylläkin. Tiedämme myös, että sienet, jotka Linné sijoitti kryptogaameihin, eivät oikeastaan ole lainkaan kasveja ja että jäkälät ovat sienten ja levien yhdistymiä.

Heteiden ja emien järjestelmä, "Linnén seksuaalijärjestelmä", on aikoja sitten väistynyt modernimpien ja luonnonmukaisempien luokittelujen tieltä.

Silti Linnén lokeroinnin periaate, monin tavoin täydennettynä, on yhä biologisen systematiikan kulmakiviä. Emme oikeastaan voisi ajatella kasvien ja eläinten järjestelmää ilman sitä, ja uusille lajeille löydetään yhä omat lokeronsa, joiden ajatellaan heijastavan niiden todellisia sukulaisuussuhteita.


Joka lajille kaksiosainen nimi

Linné löysi järjestyksenhalussaan myös ratkaisun kysymykseen lajien nimistöstä, joka oli rasittanut koko hänen aikansa eläin- ja kasvitiedettä.

Aikaisemmissa kasvi- ja eläinkirjoissa eri lajeilla oli ollut pitkiä ja selittäviä nimiä, jotka usein vaihtelivat kirjoittajasta toiseen. Kansan käyttämistä nimistä ei ollut paljonkaan apua, sillä ne olivat eri kielissä erilaisia ja samassakin kielessä ne vaihtelivat eri seuduilla.

Linnén ratkaisuna oli antaa jokaiselle lajille kaksiosainen mutta yksiselitteinen nimi, jonka alkuosa viittasi sukuun, loppuosa lajiin. Nimet olivat latinankielisiä, koska latina oli yhä oppineiden yleinen kieli ja Linné kirjoitti tieteelliset teoksensa latinaksi.

Esimerkiksi koiran suku oli Canis, ja sen lajeina olivat muun muassa koira (Canis familiaris), susi (Canis lupus) ja kettu (Canis vulpes), kissan suku taas Felis ja sen lajeina muun muassa kotikissa (Felis domestica), ilves (Felis lynx), leijona (Felis leo) ja tiikeri (Felis tigris).

Sukuja ja lajeja on sittemmin sekä yhdistelty että pilkottu monin tavoin, mutta periaate on yhä voimassa. Jokainen kuvattu uusi laji saa edelleen periaatteen mukaisen kaksiosaisen nimen.

Kasvitieteilijät pitävät nimistön lähtökohtana Linnén teosta Species Plantarum (1753), jossa kaksiosainen nimistö esiintyi ensimmäisen kerran, eläintieteilijät puolestaan Systema Naturaen kymmenettä painosta (1758). Vain niissä tai niiden jälkeen esiintyvät nimet tunnustetaan päteviksi.

Niinpä ihmisenkin nimenä on ja pysyy Homo sapiens, ’viisas ihminen’, täysin riippumatta siitä, onko ihmistä todella syytä pitää viisaana vai ei. Tämän nimen pystyisi vain Kansainvälinen eläintieteellinen nimistökomissio muuttamaan, eikä perusteeksi riittäisi arvelu, että ihminen ei ole ensinkään niin viisas kuin luulee olevansa.

Ruotsissa työntekijät avaavat jo oven kädessä olevalla sirulla.

Tukholmassa sijaitseva teknologia-alan yritysten toimisto Epicenter alkoi kaksi vuotta sitten asentaa työntekijöidensä käsiin siruja. Niillä työntekijät voivat esimerkiksi avata työpaikalla ovia, kirjautua tietokoneille tai maksaa lounaan, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Istute toimii kuin mikä tahansa siru uimahallien rannekkeissa tai työpaikkojen kulkuluvissa. Sitä ei vain tarvitse muistaa pitää mukana.

Tänä kesänä Yhdysvalloissa seurattiin esimerkkiä. Wisconsinilainen yritys asennutti sirun kymmenille työntekijöilleen.

Terveydenhoidossa erilaisia implantteja on käytetty jo pitkään. Uutta ruotsalais- ja amerikkalaisyrityksessä on käyttää istutteita muuhun kuin terveystarkoituksiin.

Kysely

Ottaisitko tunnistesirun ihosi alle?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017