Harry Pottereiden ja muun fantasiaviihteen suosikkihirviöllä on pitkä historia. Euroopassa siivekäs jättilisko edusti pahaa mutta Kiinassa hyvää, ja jungilainen psykologia tulkitsi otuksen henkiseksi oppaaksi. Vielä parisataa vuotta sitten löydettiin lohikäärmeiden kalloja.

TEKSTI:Eeva Mäkelä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Harry Pottereiden ja muun fantasiaviihteen suosikkihirviöllä
on pitkä historia. Euroopassa siivekäs jättilisko edusti pahaa
mutta Kiinassa hyvää, ja jungilainen psykologia tulkitsi otuksen
henkiseksi oppaaksi. Vielä parisataa vuotta sitten löydettiin lohikäärmeiden kalloja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2004



Lohikäärme on fantasiakirjallisuuden vakiokalustoa. Pienen hobitin neuvokkuus koituu Keskimaan viimeisen ja mahtavimman lohikäärmeen Smaugin turmioksi J. R. R. Tolkienin kirjassa Hobitti eli Sinne ja takaisin. Harry Potter onnistuu luudallaan väistelemään lohikäärmevastustajansa polttavia henkäyksiä ja toisaalta tuskailee päivittäin Draco-nimisen kiusanhengen kanssa.

Samaan teemaan törmää taidemuseoissa ja vanhoissa kirkoissa. Pyhä Yrjö kukistaa lohikäärmeen ja pelastaa neidon. Puitteet vaihtuvat, mutta kertomus sankarista ylivoimaisen vastuksen edessä pitää pintansa vuosituhannesta toiseen.

Peto, jota vastaan urheat sankarit taistelevat, on tuttu jo antiikin myyteistä, joskin lohikäärme kuvataan niissä käärmeen hahmoisena. Nykyinen mielikuva siivekkäästä, tulta syöksevästä hirviöstä, joka muistuttaa yhtä aikaa käärmettä, krokotiilia, lepakkoa, kalaa ja liskoa, vakiintui varhaisella keskiajalla. Eurooppalaisissa tarinoissa lohikäärme on yleensä kaiken pahan ruumiillistuma.

Kaikki lohikäärmeet eivät kuitenkaan ole hirviöitä, vaan esimerkiksi Kiinassa otuksen merkitys on aivan päinvastainen. Hyväntahtoinen, kiinalaisen perinteen mukainen lohikäärme tuli länsimaiselle yleisölle tutuksi ainakin Disneyn Mulan-elokuvasta. Myös meikäläisessä lohikäärmeperinteessä otus on toisinaan henkisen kasvun ja kypsymisen vertauskuva.




Myyteissä tapettiin lohikäärmeitä


 


Itämaisissa maailmanluomismyyteissä lohikäärmeessä ruumiillistuu kaaos. Lohi-käärme pitää surmata, jotta maailma voi syntyä tai säilyä elinkelpoisena. Hindujen Veda-kirjallisuudessa Vritra-lohikäärme on imenyt maan kuiviin. Ylijumala Indra iskee salamallaan Vritraa, jolloin vesi pääsee virtaamaan takaisin ja maasta tulee taas hedelmällinen.

Antiikin Kreikan lohikäärmeen lyöjistä tun-netuimmat ovat Perseus ja Herakles. Perseus vapautti Andromedan, joka piti uhrata lohikäärmeelle merenjumalan le-pyttämiseksi. Herakleen täytyi napata omenoita lohikäärmeen vartioimasta puusta ja lisäksi tappaa monipäinen Hydra. Myös Apollon, Jason ja Kadmos joutuivat mittelemään voimiaan lohikäär-meen kanssa. Kadmoksen surmaaman pedon hampaista syntyivät spartalaiset.

Germaanisen mytologian kertomuksiin lohikäärme ilmestyy 600-luvulla. Varhai-sin lohikäärmetarina kertoo Torista, jonka piti kukistaa maailmaa vyöttävä Midgard-käärme. Levinneimmän germaanisen sankaritarun, 900-luvulla ensimmäisen kirjallisen muotonsa saaneen Nibelun-geinlaulun, tunnetuin kohtaus kuvaa Siegfriedin taistelua lohikäärmeen kans-sa.


Selitettiin fossiileja

Keskiajan Euroopassa tutkittiin innokkaasti antiikin tekstejä, ja niistä omaksuttiin "tieteellisiä" käsityksiä. Antiikin esikuvan mukaan lohikäärmeitä alettiin pitää todellisina eläiminä. Niiden olemassaolosta katsottiin saadun myös todisteita, kun Alppien luolista löytyi ennennäkemättömän suuria kalloja ja luita.

Ammoniittien kierteiskuorien ja korallien fossiilien kuviteltiin keskiajalla olevan peräisin lohikäärmeen aivoista. Näillä "lohikäärmekivillä" hoidettiin monenlaisia sairauksia, jopa ruttoa. Öljyliuskeesta kuumennettaessa uuttuvan nesteen uskottiin olevan lohikäärmeen verta, jossa kylpeminen tekisi haavoittumattomaksi.

Lohikäärmeistä julkaistiin 1500- ja 1600-luvuilla jopa eläintieteellisiä kuvauksia, joissa pohdittiin siivekkäiden käärmeiden alkuperää ja luokiteltiin niitä eri ominaisuuksien perusteella.

Vielä 1900-luvun alussa kertomuksia vuorilla lymyävistä pedoista pidettiin kansantarinoina, joilla olisi todellisuuspohjaa. Kuitenkin jo vuonna 1840 paleontologi Franz Unger tunnisti yhden lohikäärmeen kallona pidetyn fossiilin villasarvikuonon kalloksi. Nykykäsityksen mukaan "lohikäärmeluolien" luut olivat peräisin juuri villasarvikuonoista tai luolakarhuista.

Paholaisen vertauskuvaksi

Eurooppalainen, paha lohikäärme sopi hyvin kirkon käyttöön. Raamatussa lohikäärme debytoi Jesajan kirjassa, ja sittemmin samainen hirviö esiintyy Johanneksen ilmestyksessä, jossa paholainen ottaa monipäisen hirviön hahmon.

Ilmestyskirjan pedon kukisti Raamatun mukaan arkkienkeli Mikael, ja sittemmin useat katolisen kirkon pyhimykset löivät lohikäärmeen muodossa olevan paholaisen. Heistä tunnetuimpia ovat Pyhä Margareeta ja Pyhä Yrjö.

Lohikäärmeen kukistajat olivat suosittuja kirkkotaiteessa, koska valtaosa sanankuulijoista ei kyennyt seuraamaan latinankielistä messua. Kansantarinoista tuttu lohikäärme oli sopivan pelottava helvetin, paholaisen ja syntien symboli.

Pilakuvissa ja propagandajulisteissa lohikäärmettä on käytetty kuvaamaan esimerkiksi kriisiaikoja tai poliittisia vastustajia ja vihollisia.

Tolkien kiteytti käsitykset

J. R. R. Tolkien tiivisti eurooppalaisen käsityksen lohikäärmeistä omiin suomukkaisiin juonittelijoihinsa.

Hobitti-kirjan Smaug on siivekäs sotakone, joka pyyhältää ilmojen halki kuin pyörremysky ja huitaisee hännällään lakoon kokonaisen kaupungin.

Smaugia on lähes mahdoton paeta, koska sillä on haukan silmät ja koiran hajuaisti ja se kuulee varovaisimmankin hengenvedon. Sen sieluun porautuva tuijotus ja viettelevän karheat kuiskaukset lumoavat varomattoman vastustajan ja saavat tämän laskemaan aseensa.

Kaikessa ylivertaisuudessaan Smaug lopulta sortuu turhamaisuuteen ja syöksyy raivonpuuskan vallassa luolastaan kohti tuhoaan.

Tolkienin lohikäärmeet ovat innoittaneet monia fantasiakirjailijoita sekä elokuvien ja pelien tekijöitä. Fantasiamaailma ei enää ole täydellinen ilman lohikäärmeitä. Siksi Harry Pottereissakin Tylypahkan velho-oppilaat saavat niitä koetuksikseen.




Mistä nimi?


 


Suomen lohikäärme-sana (Agricolalla myös louhikäärme) on kansanetymo-loginen muodostelma, jossa loppuosa on käännetty, alkuosa taas lainattu muinaisruotsin sanasta floghdraki (muinaisnorjassa flugdreki, flugormr). Floghdraki tarkoittaa lentokäärmettä. Suomenkielisen sanan alku "lohi-" on kansanomainen väännös sanasta flogh.

Germaanisten kielten lohikäärme-sana (engl. dragon, saks. Drache) on peräisin kreikan sanasta drako¯n ja latinan sanasta draco. Drako¯n tarkoittaa teräväkatseista ja viittaa lohikäärmeen tehtävään aarteiden vartijana. Draco taas merkitsee siivekästä käärmettä.


Kiinassa taivaallinen lähetti

Kiinassa lohikäärmeellä on täysin päinvastainen merkitys kuin eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Kiinalaisille lohikäärme on alun perin ollut taivaallinen lähetti: sadolle välttämättömän sateen tuoja ja tuonpuoleiseen pyrkivien sielujen opastaja. Vähitellen siitä on tullut monipuolinen aineellisen ja henkisen hyvän symboli.

Kiinan vanhimmat tunnetut lohikäärmeen kuvat on löydetty 6 000 vuoden takaisista kivikautisista haudoista. Vielä nykyisinkin lohikäärmettä käytetään hautauskulkueiden lipuissa ja viireissä ja arkun koristelussa.

Noin vuosina 700-200 ennen länsimaisen ajanlaskun alkua lohikäärmeestä tuli Kiinan keisarin symboli. Keisari oli oikeastaan valtakunnan lohikäärme, joka toimi välittäjänä maan ja taivaan välillä. Uhreillaan ja nuhteettomalla elämällään hän takasi sen, että sade lankesi ajallaan ja loppui, kun sitä oli saatu riittävästi.

Lohikäärme esiintyy kiinalaisen uudenvuoden juhlinnassa karkottamassa pahaa sekä tuomassa terveyttä ja menestystä. Samasta syystä monille kiinalaisille yrityksille ja tuotteille on annettu lohikäärmeen nimi. Temppelialueilla ja Pekingin Kielletyssä kaupungissa talojen katoilla makailevat lohikäärmepatsaat, jotka toimivat symbolisina palonsammuttimina.

Lastenkirjojen hauskuttajaksi

Kiinalaisen perinteen mukaiset hyvänahkaiset lohikäärmeet ovat pujahtaneet myös länsimaisiin lastenhuoneisiin. Lastenkirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen uudenlaiset pehmolohikäärmeet ovat tulleet nykylapsille yhtä tutuiksi kuin nallekarhut edellisille sukupolville.

Kirjallisuuden vitsikkäimmät lohikäärmeet majailevat lämmityskattilan kupeessa. Mauri Kunnaksen lohikäärme Sytkänen harmittelee polttavaa henkäystään, kunnes sille löytyy käyttöä pannuhuoneessa. Asko Martinheimon novellissa Perjantai vain sopiva kaunokirjallisuus saa oikukkaan keskuslämmityksen vartijan syttymään - ja talon patterit pelaamaan.

Sankarille sopiva kypsyystesti

Lentokykyiset käärmeet ovat edelleen ajankohtaisia, vaikkeivät keskiaikaiset uskomukset enää hetkautakaan. Kertomuksissa lohikäärmeistä avautuu väylä oman henkisen kasvun ja kehityksen ymmärtämiseen.

Carl Gustav Jungin psykoanalyyttisen suuntauksen mukaan eurooppalaisten myyttien ja satujen lohikäärmetaisteluihin kätkeytyy kuvaus aikuistuvan nuoren pojan - tai kansan - itsenäistymistaistelusta: oman identiteetin löytämisestä ja ponnistelusta kohti kypsää aikuisuutta.

Kamppailussaan ylivoimaiselta vaikuttavaa hirviötä vastaan sankari tulee tietoiseksi omista voimistaan ja heikoista kohdistaan. Päihittämällä vihollisen hän osoittaa olevansa tarpeeksi vahva ja kyvykäs päästäkseen irti vanhemmistaan ja löytääkseen sukupuolisen ruumiinsa. Sen jälkeen hän ei enää tarvitse ulkoisia sankarin merkkejä ja mittelöitä osoittaakseen voimaansa.

Esimerkiksi Astrid Lindgrenin kirjassa Veljeni Leijonamieli väkivaltaa vastustava Joonatan joutuu luopumaan periaatteistaan ja tutustumaan pimeään puoleensa taistelemalla lohikäärme Katlaa vastaan sen sijaan, että vain kahlitsisi sen takaisin luolaansa virumaan. Katlan surmattuaan Joonatan on osoittanut miehuutensa ja valmistautuu syntymään uudelleen iloisten satujen ja leiritulten maailmaan, jossa ei ole koetuksia.

Nuorukainen pelastaa neidon

Kertomuksissa lohikäärme on usein vanginnut neidon, joka nuorukaisen on pelastettava. Tämä lohikäärmetaistelun variaatio symboloi vapautumista tukahduttavasta äitisuhteesta. Vasta kun sankari on lyönyt neitoja ahmivan pedon, hän on valmis hyväksymään feminiinisen puolensa ja liittoutumaan sen kanssa.

Tätä aihetta käsittelevissä suomalaisissa kansansaduissa tavallinen nuori mies kohtaa traakin, madon, pedon tai smijan ja surmaa sen. Palkkioksi nuorukainen saa hirviön anastaman neidon sekä rikkauksia. Tavallisesti tarinan huijari vie morsiamen ja kalleudet mutta sankari palaa hakemaan niitä. Hän todistaa oikeutensa näyttämällä irti leikkaamaansa lohikäärmeen ruumiinosaa, esimerkiksi kieltä.

Tähän tapaan saduissa kuvataan ihmisen kasvua mielikuvien kautta. Sadut ovat yleismaailmallisia, koska kasvamisen ristiriidat ovat kaikille tuttuja. Eläytymällä satuihin jokainen voi valmistautua omaan lohikäärmetaisteluunsa turvallisesti mielikuvien tasolla.

Lohikäärmetaistelun teema toistuu myös fantasiakirjallisuudessa, jonka maailma mustavalkoisine kamppailuineen hyvän ja pahan välillä onkin ikuisen nuoruuden valtakunta.

Käy henkiseksi oppaaksi

Identiteettinsä löytänyt kypsä aikuinenkin voi jungilaisen teorian mukaan tarvita lohikäärmettä, kun hän hakee elämälleen uutta suuntaa. Lohikäärmeopas hallitsee ilman, tulen, maan ja veden neljää peruselementtiä, ja sujuva siirtyminen elementistä toiseen tarkoittaa vertauskuvallisesti sitä, että opas toimii välittäjänä ihmisen tietoisen ja tiedostamattoman mielen välillä.

Lohikäärmeopas voi tuoda esiin piilotajuisia viestejä, jotka muuten jäisivät löytämättä. Unessa nähty lohikäärme saattaa kieliä halusta vapautua totutuista kuvioista ja löytää uusia ulottuvuuksia urautuneeseen elämään.

Neljää peruselementtiä hallitseva siivekäs käärme on yleinen kuva-aihe esimerkiksi alkemistien kirjoituksissa. Eläinopas oli tarpeen heidän pyrkimyksissään tietoisen maailman ja sen mahdollisuuksien rajojen ylittämiseen.

Kirjallisuudessa lohikäärmeoppaista tunnetuin on ehkä Michael Enden Tarina vailla loppua -saturomaanin Fuhhuur. Se lennättää kirjan päähenkilöitä selässään ilmojen halki ja auttaa heitä kohti elämän tarkoituksen löytämistä.

Monen symbolinen liittolainen

Vertauskuvien lisäksi tulta syöksevä peto kiehtoo ihmisiä sellaisenaan: raivokkaana taistelijana ja pistämättömänä vartijana.

Lohikäärme onkin siivittänyt sotureita kautta aikojen. Hyökkääjät ovat samastuneet sen voimaan, ja se on herättänyt kauhua vihollisissa. Esimerkiksi Rooman legioonat kantoivat edellään lohikäärmettä, jolla oli metallinen pää ja liehuva kangasvartalo. Viikingit tunnettiin lohikäärmelaivoistaan, drekeistä, joiden keulakuvahirviö suojasi matkamiehiä vesipedoilta.

Lohikäärmeen mukaan on nimetty myös aselaji. Lohikäärmeen päällä koristelluin kiväärein aseistautuneet dragonerit taistelivat ensimmäisen kerran 1500-luvun jälkipuoliskolla. Itävallan keisarillisessa ratsuväessä dragonerien miekka ja kypäräkin oli koristeltu lohikäärmeaihein. Nimitys elää suomen kielessä muodossa rakuuna.

Rakennusten, vaakunoiden ja lukkojen koristajana lohikäärme oli vartiotehtävissä. Keskiajalla se kelpasi jopa kirkkojen suojelijaksi esimerkiksi ulkoseinien reliefeissä ja sadevesikouruissa. Tällaiset rännit on myös Tallinnan raatihuoneessa.

  Monet tahtovat jopa kuvittaa nahkansa lohikäärmein, kun taas toiset tyytyvät lohikäärmeen kuvilla koristeltuihin vaatteisiin. Teiden sankarien metallikylkiset lohikäärmeratsut päästelevät pakokaasua ja nielevät kilometrejä kumit sauhuten.

Eeva Mäkelä on Saksassa asuva filosofian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja. Aiemmin hän on kirjoittanut meille meripihkasta: Meripihka on muinaistutkijan kultaa, Tiede 2/2003, s. 18-23.

Sisältö jatkuu mainoksen alla