Olematon voi tehota, kun ihminen uskoo parempaan vointiin. Silloin aivot kiihdyttävät hyvää oloa tuottavan palkitsemiskoneistonsa toimintaa.


Silloin aivot kiihdyttävät hyvää oloa tuottavan palkitsemiskoneistonsa toimintaa.


Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2004


Vuosituhannen vaihteessa työpöydällä oli tutkimusraportteja, joissa kerrottiin lumelääkkeiden yllättävän hyvästä tehosta. Hoitokokeissa masentuneiden mieliala oli kohentunut selvästi, eturauhasvaivoista kärsineiden virtsa oli alkanut virrata paremmin ja Parkinsonin tautia sairastavat olivat tulleet ketterämmiksi. Seuraavaksi piti porautua mekanismiin, jolla olematon toimii näin hienosti.


Lupaavaa. Vaikutti siltä, että tutkijat olivat ratkaisemassa mysteerin mielen ja ruumiin yhteispelistä: miten mieli hoitaa ruumista ja ruumis mieltä?


Toukokuussa 2001 kaikki kääntyi ylösalaisin. Kööpenhaminan yliopiston tutkijat Peter Gøtzsche ja Asbjørn Hróbjartsson todistivat New England Journal of Medicine -lehdessä, että lumevaikutus on lumetta. Kaksikko oli analysoinut 114 hoitokokeen tulokset löytämättä näyttöä lumelääkkeiden parantavista vaikutuksista.
Tutkimus sai paljon huomiota, olihan julkaisufoorumi arvostettu lääketieteen lehti ja tutkimuksen otos suuri: analysoiduissa hoitokokeissa oli kerätty tietoa 7 500 potilaasta ja 40 oireesta.


"Enemmän tarua kuin tiedettä", "Plasebo on huijausta", "Plaseboa yliarvioitu", julistivat maailman päivä- ja tiedelehdet. Samalla annettiin lähtöpassit vanhalle totuudelle, johon oli yleisesti uskottu lähes puoli vuosisataa, siitä pitäen kun Harvardin yliopiston tutkija Henry Beecher 1955 julkaisi artikkelinsa Powerful placebo (’Mahtava plasebo’) Journal of the American Medical Assosiation -lehdessä.


Beecher oli käynyt läpi hoitokokeissa vähin erin yleistyneen kaksoissokkomenetelmän tuottamia tuloksia ja huomannut, että lumelääkityistäkin keskimäärin joka kolmas tunsi oireidensa helpottaneen. Näennäislääke oli auttanut muun muassa kipuihin, korkeaan verenpaineeseen ja astmaan.



Tämänvuotisella Yhdysvaltain tiedeviikolla odotti uusi käänne: kokonainen seminaari plasebovaikutuksesta ja sen hyödyntämismahdollisuuksista. Jotain oli tapahtunut, kun humpuukiksi tuomittu ilmiö nostettiin maailman suurimman tiedekongressin aiheeksi. Kävi ilmi, ettei tanskalaislääkäreiden tutkimustulos ollutkaan niin kiistaton kuin alkuun näytti.


- Gøtzsche ja Hróbjartsson niputtivat hoitokokeet yhteen, vaikka sairauksien syyt, kulku ja ennuste erosivat paljon toisistaan, sanoo neurologi Jon Stoessl, joka johtaa Parkinson-keskusta Brittiläisen Kolumbian yliopistossa Vancouverissa Kanadassa. - Yhtä, yleistä plasebovaikutusta on turha etsiä, sillä sitä ei ole olemassakaan. Plasebon teho vaihtelee sairaudesta toiseen, koska se on hyvin monen tekijän summa. Siihen vaikuttavat niin hoidon muoto ja kesto kuin hoitajien ja hoidettavien asenteet, tietämys ja keskinäiset suhteet, Stoessl jatkaa.


- Lisäksi Hróbjartsson ja Gøtzsche vertailivat vain plasebon käyttäjiä ja tyystin ilman hoitoa jääneitä verrokkeja. Oman kokemukseni mukaan tällaisella rinnastuksella plasebovaikutusta ei saada edes kunnolla esiin, saati arvioitavaksi.


Stoesslin mukaan antoisampi lähestymistapa on vertailla lumeryhmäläisiä lääkkeen syöjiin, ja kaikkein hedelmällisintä on katsoa monisokkokokeita, joissa testataan useita eri lääkeaineita tai ainakin erilaisia lääkeannoksia ja plaseboa. Näin tarkastellen lumeen ilme kirkastuu entiselleen ja ehkä paraneekin piirun verran. Nyt nähdään, että esimerkiksi migreenipotilaista lumelääkkeestä on hyötyn






Aivojemme mielihyväalueilla toimiva palkitsemis-järjestelmä on varhainen evolutiivinen sopeuma, joka kehittyi turvaamaan lajimme säilymistä. Tämän järjestelmän ansiosta elämän jatkumiselle välttämät-tömät toiminnot, kuten syöminen, juominen, seksi, sosiaalinen kanssakäyminen ja turvallisuuden tunne, tuottavat meille mielihyvää. Sittemmin koneisto on laajentanut toimintapiiriään ja alkanut rohkaista kaikenlaista euforiaan johtavaa käyt-täytymistä huippukokemusten hausta huumaus-aineiden käyttöön.


Palkitsemisjärjestelmä pyörii neurovälittäjäaineilla, joista tärkein on dopamiini. Se osallistuu moniin elin-tärkeisiin toimintoihin, kuten liikkumiseen, moti-vaatioon, muistamiseen ja oppimiseen, mutta ennen kaikkea se sitouttaa meidät toistamaan tyydytystä tuottavia asioita palkitsemalla tekomme hyvän olon tuntemuksilla.


Nykykäsityksen mukaan mielihyvämolekyylien eritystä ei kuitenkaan vauhdita palkinnon saavut-taminen, vaan dopamiinineuronit aktivoituvat jo palkintoa ennakoivasta ärsykkeestä, mielihyvän ajattelemisesta.


Vaikutus yltää lähirakenteisiin


Uusimman tiedon valossa palkitsemisjärjestelmä hyrähtää käyntiin myös lumelääkityksellä ja dopa-miinihyöky yltää alueille, jotka eivät kuulu varsi-naiseen palkitsemiskoneistoon. Hoitokokeiden perusteella lumelääke tehoaa monenlaisiin oireisiin, mutta vaikutusmekanismia on enemmälti tutkittu ainoastaan Parkinsonin taudissa ja kiputiloissa.


Ventraalinen tegmentaalialue on palkitsemis-järjestelmämme alkupiste, joka tunnustelee voin-tiamme ja aikeitamme aivokuoren lähettämistä hermosignaaleista. Kun on palkitsemisen paikka, alue kiihdyttää dopamiinin eritystä ja hermosolu-haarakkeet lähtevät kiidättämään tietoa eteenpäin.


Accumbens-tumake on järjestelmän jakelu-keskus. Se välittää dopamiiniviestin tunneaivoihin limbiseen järjestelmään sekä liiketumakkeisiin ja etuotsalohkoon tunteiden ja käyttäytymisen kontrol-likeskukseen.


Talamus on aistinärsykkeiden keräysasema, jon-ka kautta aistintieto matkaa aivokuoren aistinalueille ja assosiaatiokentille. Talamuksen etummaiset ja keskitumakkeet kommunikoivat myös limbisen järjestelmän ja etuotsalohkon kanssa ja osallistuvat emootioiden ja muistikuvien käsittelyyn.


Hippokampus on keskeisin oppimis- ja muistialue, joka kerää, seuloo, sulattelee ja säilöö uutta tietoa mutta myös tapahtumia ja havaintoja ympäristöstä. Paljolti juuri tämän tilanteiden ja paikkojen käsittelyyn erikoistuneen episodimuistin ansiosta voimme palauttaa tapahtumat eloisina mieleemme.


Mantelitumake tunnetaan hälytyskeskuksena, koska se varoittaa vaarasta ja saa meidät peläs-tymään, mutta sen työsarkaa ovat kaikki eriytyneet tunteet. Se myös motivoi tyydyttämään sosiaalisia tarpeita ja kytkee tunteita ja kokemuksia yhteen, ikään kuin kerää opetuksia vastaisen varalle.


Mantelitumake erittää mielialan säätelyyn osallis-tuvaa välittäjäainetta serotoniinia. Depressiota hel-pottavassa lumelääkityksessä vaikuttaneekin, ken-ties dopamiinin ohella, serotoniinipitoisuuden kas-vu.


Septaalitumake toimii mantelitumakkeen vasta-voimana. Se hillitsee äärimmäisiä emotionaalisia reaktioita ja paimentaa sosiaalista käyttäytymis-tämme.


Hypotalamus ohjailee niin peruselintoimintojamme, kuten sydämensykettä, verenpainetta ja ruumiin-lämpöä, kuin perustoimintojamme, kuten syömistä, juomista, nukkumista ja sukupuolista käyttäyty-mistä. Se vaikuttaa myös tunnetiloihin säätelemällä perusemootioita, mielihyvää ja vastenmielisyyttä.


Etuotsalohko on aivojemme kontrollikeskus, joka säätelee käyttäytymistämme. Sen tehtäväkenttää ovat itsekuri, keskittyminen, motivaatio, päätök-senteko ja tulevaisuudensuunnitelmat. Tästä syystä etuotsalohkoa voi luonnehtia palkitsemis-järjestelmän päätepisteeksi: täällä ratkaistaan, miten toimimme.


Aivojuovio kuuluu mutkikkaita liikesarjoja suunnit-televiin, käynnistäviin ja ohjaaviin tyvitumakkeisiin, jotka vapauttavat liikkeiden normaalille hallinnalle välttämätöntä dopamiinia.


Mustatumake on toinen tärkeä motorinen tyvitu-make ja merkittävä dopamiinin tuottaja.


Nämä alueet ovat Parkinsonin taudin ydin-alueita. Tauti vaurioittaa ja tuhoaa niiden dopa-miinisoluja ja hermokytköksiä, mikä johtaa lihasten jäykkyyteen ja vapinaan. Lumelääkitys, joka paran-taa Parkison-potilaan liikuntakykyä, elvyttää aluei-den dopamiinineritystä.


Aivonesteviemäriä ympäröivä harmaan aineen alue on aivorungon tärkein kipualue. Se tuottaa välittäjäaineina toimivia opioideja, esimer-kiksi endorfiineja, elimistön omia morfiineja, ja enke-faliineja, jotka mukauttavat reaktiomme kipuärsyk-keisiin. On todennäköistä, että opioidit välittävät lumevaikutusta, joka helpottaa kipua. Hypoteesin mukaan palkitsemisjärjestelmän dopamiinihyöky kiihdyttää opioidien eritystä.


yt 26-32 prosenttia, Parkinson-potilaista 16-50 prosenttia ja depressiopotilaista 38-87 prosenttia.



Stoessl sanoo tietävänsä selityksen, miksi plasebovaikutus näyttäytyy selvimmin monisokkokokeissa. Ne tarjoavat mukana olijoille moninkertaiset mahdollisuudet osua ryhmään, joka testaa tehokkaimmaksi osoittautuvaa hoitoa. Tämä valaa uskoa, että kokeilu kannattaa ja hoito onnistuu.


- Nimenomaan myönteiset odotukset, usko ja toivo, ovat plasebovaikutuksen ydin. Ilman näitä lääkeaineeton hoito ei toimi - eikä aina aitokaan, Stoessl tiivistää.


Stoessl ei ole ajatuksineen yksin. Samaan käsitykseen ovat päätyneet jo muutamat muutkin neurologit. Tuoretta tukea löytyy muun muassa viime huhtikuulta Archives of General Psychiatry -lehdestä.


Denverin yliopiston Cynthia Rae kertoo havaintonsa Parkinson-potilaista, joita hoidettiin hermosolusiirteillä tai lumeleikkauksella. Liikuntakyky ja elämänlaatu paranivat eniten niillä, jotka uskoivat olevansa hyvässä hoidossa ja kuntoutuvansa, olipa heidän aivoihinsa lisätty hermosoluja tai ei. Lumeleikatut mutta hoitoon uskovat ihmiset voivat paremmin kuin ne, jotka saivat uusia soluja mutta epäilivät hoidon tehoa.


Mikä ilahduttavinta, potilaat tunsivat olevansa tavallista paremmassa kunnossa vielä runsas vuosi leikkauksen jälkeen. Raen mukaan tämä johtui käytetystä hoitomuodosta. Kenestä tahansa leikkaus varmasti tuntuu tehokkaammalta kuin pillerien syönti. Näin ei ole mikään ihme, että ihmiset luottivat tavallistakin enemmän mahdollisuuksiinsa kuntoutua.


Lumevaikutuksen paluu on antanut uutta vauhtia myös pyrkimyksille selvittää, millä mekanismilla lumelääke vaikuttaa. Tämän vastauksen hakemisesta on tullut myös Stoesslin tutkimussarka. Hän etsii selitystä aivojen neurokemiasta, koska lumevaikutus on erityisen vahva mielialahäiriöissä, kiputiloissa ja Parkinsonin taudissa, jotka kaikki johtuvat hermosoluissa tai niiden välittäjäaineissa tapahtuvista muutoksista.


Aivokemikaaleja uumoiltiin plasebon vauhdittajiksi jo 1970-luvun lopulla, jolloin Kalifornian San Franciscon yliopiston Jon Levine kollegoineen esitti Lancet-lehdessä, että elimistön omat kipulääkkeet, opioidit, näyttävät vähentävän leikkauskipuja. Nyt modernit tutkimusmenetelmät, kuten positroniemissiotomografia ja toiminnallinen magneettikuvaus, mahdollistavat aivoihin katsomisen ja todisteiden keräämisen joko Levinen hypoteesin puolesta tai sitä vastaan.


Stoesslilla on todisteita sen puolesta. Hän on työryhmineen kuvannut Parkinson-potilaiden aivoja samalla kun heille on annettu joko taudin hoidossa yleisesti käytettyä levodopaa tai apomorfiinia tai lumelääkettä.


Parhaimmillaan lumepistos käynnistää aivoissa yhtä runsaan dopamiinin erityksen kuin lääkepistos.


- Potilaan odotukset terveydentilan paranemisesta muuttavat aivojen toimintaa. Elimistö palkitsee myönteiset mielikuvat vapauttamalla juuri sitä välittäjäainetta, jonka puute aiheuttaa Parkinsonin taudin, Stoessl selittää.


Stoessl uskoo, että samanlainen järjestelmä löytyy muidenkin lumevasteiden takaa. Koska sairaudet ja oireet kuitenkin ovat erilaisia, välittäjäaine ei aina välttämättä ole dopamiini, ei ainakaan yksinään. Parantavia kemikaaleja voivat ryöpyttää kunkin taudin kannalta keskeiset neuronit, esimerkiksi masennuksessa serotoniinia valmistavat solut ja kiputiloissa opioidien vapauttajat.



Lumelääkinnän neurokemiassa riittää selvitettävää vuosiksi, mutta jo nyt on käynnistynyt keskustelu siitä, voitaisiinko lumevaikutusta hyödyntää sairauksien hoidossa. Tämä asia jakaa lääketieteilijät ainakin kolmeen leiriin.


Tiukimman linjan vetäjät suhtautuvat kriittisesti jopa lumelääkkeiden tutkimuskäyttöön. He kannattavat ns. Helsingin julistusta, jolla on vuodesta 1967 säädelty lääketieteellisten tutkimusten käytäntöjä. Nykyisessä muodossaan tämä Maailman lääkäriliiton julistus suosittelee lumeryhmästä luopumista, jos käytössä on yksikin lääke, jonka on osoitettu tehoavan tutkittavaan tautiin.


Toiset ovat sitä mieltä, että lumelääkkeillä on paikkansa hoitokokeissa - niitä tarvitaan edelleen vertailuvälineiksi oikeiden lääkeaineiden tehon arvioimiseen - mutta tavalliseen sairaudenhoitoon niitä ei pidä havitella.


- Plasebohoidot johtavat vaikeisiin eettisiin ongelmiin, ennakoi Howard Brody, Michiganin yliopiston etiikan professori. - Lääkärin velvollisuus on puhua totta. Plaseboa määrätessään hän joutuisi väistämättä huijaamaan saadakseen sen toimimaan. Potilaalla taas on oikeus tietää totuus. Mitä tapahtuu, kun hänelle selviää, että häntä on hoidettu sokeripillereillä? Brody pohtii.



- Ajatelkaa, kuinka paljon on käytössä lääkkeitä, joiden tehosta ei ole varmuutta. Ajatelkaa, kuinka paljon käytetään vaihtoehtolääkkeitä. Erilaisten terapeuttien vastaanotolla käy väkeä yhtä paljon, ellei enemmän, kuin lääkäreiden, huomauttaa Walter Brown, Providencessa Rhode Islandissa sijaitsevan Brown-yliopiston psykiatrian professori.


Brown edustaa kolmatta näkemystä, jonka kannattajat eivät haluaisi haaskata lumevaikutusta vaan ottaa siitä irti kaiken saatavissa olevan hyödyn. Otollisissa oloissa lumelääke voisi auttaa ketä tahansa: tutkimuksissa ei ole löytynyt erityistä lumevaikutukselle altista persoonallisuustyyppiä, vaan meillä kaikilla näyttää olevan luontainen kyky kokea se.


Brown jaksaa toivoa, että lumelääkkeet saadaan hoitorepertoaariin lääkärinetiikkaa tai potilaiden oikeuksia loukkaamatta. - Lääkärin ei tarvitse valehdella plaseboa aidoksi. Hän voi esimerkiksi kertoa, että tämä hoito on hoitokokeissa auttanut monia ihmisiä, joskaan sen toimintamekanismia ei tunneta tarkasti. Se kuitenkin tiedetään, että jollakin tavalla se käynnistää elimistön omat parantajan kyvyt, Brown maalailee ja kysyy puolestaan: - Jos ihmiset ovat valmiit kokeilemaan hyvinkin kallista uskomuslääkintää, miksi he eivät kokeilisi halpaa, vaaratonta hoitoa, jota lääkäri suosittelee.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5223
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti