Lumehoidon vierasperäinen nimi plasebo tulee latinan verbistä placere, ʾmiellyttääʾ. Kuva: Mikko Sallinen
Lumehoidon vierasperäinen nimi plasebo tulee latinan verbistä placere, ʾmiellyttääʾ. Kuva: Mikko Sallinen

Pilleri voi tehota, vaikka potilas tietäisi popsivansa pelkkää plaseboa.

Muutama vuosi sitten yhdysvaltalainen tuore äiti Jenni­fer Buettner pöy­ristyi löperyydestä, jolla pikkulapsille määrätään ja syötetään lääkkeitä. Niitä annetaan usein vain varmuuden vuoksi tai siksi, että lapsi – tai tämän vanhempi – saataisiin tyyntymään.

Sitten Buettner törmäsi tietoon, jonka mukaan pilleri tai pistos voi parantaa, vaikka se ei sisältäisi mitään farmakologista ainetta. Erityisen herkästi lumehoitoon reagoivat juuri lapset.

Tästä intoutuneena Buettner ryhtyi tuottamaan kirsikanmakuisia Obecalp-leikkitabletteja. Obecalp on nurin päin kirjoitettuna plasebo eli lumelääke. Buett­ner toivoo, että valmiste vähentäisi lääkkeiden turhaa käyttöä. ”Lapsille, aikuisille ja vanhuksille ei pitäisi antaa lääkeaineita, jos niitä ei tarvita”, hän ilmoittaa kotisivullaan.

Käsite liian lavea

Vanhemmat ovat kiitelleet Buettnerin keksintöä, mutta useimmat lääkärit suhtautuvat siihen varauksellisesti. Lumepillerien tuputtamisen pelätään opettavan lapset napsimaan lääkkeitä joka vihlaisuun. Lisäksi on eettisesti ongelmallista, jos potilaalle – oli hän sitten lapsi tai aikuinen – valehdellaan, että hän saa lääkettä.

Tästä huolimatta suuri osa lääkäreistä myöntää määränneensä lumelääkkeitä tai -hoitoa. Chicagon yliopiston kartoituksessa vuonna 2008 kävi ilmi, että noin 500:sta tutkimukseen osallistuneesta lääkäristä lähes joka toinen oli antanut plaseboa potilailleen. Tanskalaistutkimuksessa vuonna 2003 lääkäreistä peräti 86 prosenttia ilmoitti käyttäneensä lumehoitoa kyselyä edeltäneen vuoden aikana. Israelilaislääkäreistä plaseboon on kertonut turvautuneensa 51 prosenttia.

– Tulokset ovat mielenkiintoisia, mutta vaikeita tai mahdottomia tulkita, koska kyselyissä plaseboa ei määritelty tarkasti, sanoo lääkäri ja lääkintäeetikko Pekka Louhiala Helsingin yliopistosta.

Virallisen määritelmän mukaan plasebolla tarkoitetaan lääkettä tai toimenpidettä, jolla ei todellisuudessa ole erityistä hoidollista vaikutusta.

– Näissä tutkimuksissa plaseboksi on mainittu muun muassa C-vitamiini ja kipulääkkeissä käytetty parasetamoli. Miten ne muka ovat aineita, jotka eivät vaikuta mihinkään? Kun puhutaan plasebosta, puhutaan vaikutuksettoman aineen vaikutuksesta, Louhiala tähdentää.

Lume hoitaa tietäenkin

Lääkeaineiden vaikutuksia tutkittaessa plasebon määritelmästä ei synny ongelmaa, sillä lumelääkkeenä toimii aine, jolla ei ole mitään tunnettua vaikutusta hoidettavaan sairauteen. Siitä huolimatta lume ei näytä olevan pelkkää lumetta. Sen teho on saatu esiin monissa yhteyksissä.

Lumehoito tehoaa erityisesti psyyken sairauksiin. Masennuspotilaat voivat hyötyä lumelääkkeestä lähes yhtä paljon kuin tehokkaimmista depressiolääkkeistä.

Lumehoito vaikuttaa myös muihin keskushermoston sairauksiin, esimerkiksi hermosolujen vähittäisestä tuhoutumisesta johtuvaan Parkinsonin tautiin. Joissakin tutkimuksissa lumeleikkauksessa olleet Parkinson-potilaat ovat tunteneet olonsa kohenevan jopa enemmän kuin ne, joiden aivoihin on todella siirretty uusia hermosoluja.

Niin ikään plasebo helpottaa särkyjä. Sen on todettu lisäävän elimistön omien kipua lievittävien välittäjäaineiden eritystä. Potilaat, jotka luulevat saaneensa morfiinia, kokevat kivun helpottavan selvästi enemmän kuin potilaat, jotka luulevat saaneensa aspiriinia, vaikka molemmat ovat saaneet vain kalkkitabletteja.

Tuoreimpien tulosten mukaan plasebo voi hoitaa, vaikka potilas tietäisi, ettei saa oikeaa lääkettä. Psykologi John Kelley Harvardin yliopiston plasebotutkimuskeskuksesta Pipsistä julkaisi viime vuonna tutkimuksen, jossa vakavaa depressiota sairastaville koehenkilöille kerrottiin, että pelkkä lumelääkekin saattaa auttaa. Tämän jälkeen vapaaehtoiset jaettiin kahteen ryhmään, joista toisen käskettiin ottaa plaseboa kahdesti päivässä kuukauden ajan. Kävi ilmi, että rehellinenkin lumelääke kohensi oloa, joskaan ei parantanut vaikeaa masennusta.

Alitajunta aktivoi

Tähän asti on oletettu, että lumevaikutus kytkeytyy potilaan uskoon tai epäuskoon hoidon tehosta ja että uskon tai epäuskon herättää jokin tietoisesti hahmotettu vihje, vaikkapa lääkärin puhe.

Ajatusta on tukenut se, että plasebovaikutuksella on kielteinen kääntöpuoli, nosebovaikutus, joka huonontaa lähes yhtä monen ihmisen oloa kuin plasebo kohentaa. Lääkeainetutkimuksissa noseboihmiset valittavat muun muassa päänsärkyä, vatsavaivoja, huimausta ja ihottumaa silloinkin, kun he syövät lumelääkettä.

Harvardissa ollaan nyt eri mieltä. Siellä uskotaan, ettei tietoisuutta tarvita, vaan niin plasebo- kuin nosebovaikutus voi aktivoitua alitajuisesti. Aivokuvausten perusteella aivojen tietyt syvät rakenteet, kuten aivojuovio ja mantelitumake, reagoivat ärsykkeisiin, ennen kuin ne ovat edes tavoittaneet tietoisuuden. Todisteet tulevat Karin Jensenin kokeista.

Jensen opetti koehenkilöilleen, että he saavat käsivarteensa lievää tai tuntuvaa kipua aiheuttavan ärsykkeen sen mukaan, kumpi kahdesta neutraalista kasvokuvasta tietokoneen näyttöön ilmaantuu. Vaikka ärsykettä ei tosiasiassa muutettu lainkaan,  ihmiset raportoivat erivahvuista kipua eri kasvokuvien yhteydessä. Yllättäen kiputuntemukset vaihtelivat samalla tapaa myös silloin, kun kasvot välähtivät näytössä niin nopeasti, etteivät koehenkilöt mitenkään ehtineet tunnistaa niitä.

– Tulos osoittaa, että plasebo- tai noseboreaktiot voivat laueta ilman, että ihmisellä on tietoisia ajatuksia tilansa paranemisesta tai pahenemisesta. Reaktiot nojaavat alitajuiseen ehdollistumiseen.  Plasebo tai nosebo vaikuttaa, koska ihminen alkaa automaattisesti ja nopeasti odottaa palkintoa tai uhkaa, Karin Jensen sanoo.

Käytännössä havainto tarkoittaa, että käyttäytymistämme ja tunnereaktioitamme ohjaavat myös ärsykkeet, joita emme pane tietoisesti merkille. Ihmiset voivat tuntea olonsa paremmaksi tai huonommaksi sen mukaan, millaisia vihjeitä heidän alitajuntansa ympäristöstä poimii. Tutkijat uskovat, että tällainen tiedostamaton tiedonsiirto on evolutiivista perua. Kyky kehittyi edeltäjillemme, joiden täytyi äärimmäisen nopeasti reagoida petoihin ja muihin ympäristön yllätyksiin.

Lupaa ilmaista apua

Tiedostamattomiin reaktioihin uskoo myös biologi Peter Trimmer Bristolin yliopistosta. Hänen mielestään mikä tahansa hoito voi tarjota elimistölle lupauksen ”ilmaisesta avusta”, jonka turvin taudin voi nujertaa ilman, että elimistö joutuu verottamaan omia voimavarojaan.

Trimmer tutkii eläinten immuunipuolustusta tietokonemallinnuksin. Hänen havaintojensa mukaan taudinaiheuttajan kukistaminen vie niin paljon ener­giaa, ettei elimistön aina kannata vääntää immuunijärjestelmää täydelle teholle.

– Kun olot ovat ankarat eikä energiavarastoja voi täydentää, eläimen kannattaa sietää tulehdusta, joka ei ole kuolettava. Puolustuksen voimallinen liikekannallepano olisi huono valinta, sillä se voisi viedä voimat ja koitua kuolemaksi. Kun olot ovat otolliset, eläimen kannattaa satsata energiaa puolustustaisteluun ja hankkiutua taudista eroon niin nopeasti kuin suinkin, Trimmer sanoo.

Hänen mukaansa immuunijärjestelmän vaistonvarainen kytkeminen päälle ja pois olojen mukaan hyödyttää yhtä lailla ihmistä kuin muita eläimiä, ja plasebovaikutuksen voi nähdä immuunijärjestelmän säätimenä. Elimistö voi tiedostamattamme noteerata minkä tahansa hoidon, jopa lumehoidon, merkiksi siitä, että nyt on ihanteellinen aika kääntää immuunireaktio päälle.

Karin Jensen sanoo, että hänen tuloksensa istuvat Trimmerin ajatukseen. – Jos pillerin otto käynnistää paranemisen, on todennäköistä, että lumepilleri saa ehdollistumisen ansiosta aikaan samankaltaista helpotusta.

Sittenkin kyse hoivasta?

Jos leikkilääke voi lääkitä huijaamattakin, pitäisikö sitä tarjota avoimesti – vaikkapa juuri masennukseen tai kipuun? Voisiko sillä vähentää lääkkeiden syönnin haittoja? Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean arvion mukaan esimerkiksi särkylääkkeisiin kuolee Suomessa jopa 400 ihmistä vuodessa.

Pekka Louhiala toppuuttelee. Lääketieteilijät eivät vielä ole yksimielisiä edes lumevaikutuksen olemassaolosta.

– Tutkimuksissa on paljon ristiriitaisuuksia. Vaikutukset vaihtelevat suuresti muun muassa maittain ja kulttuureittain.

Louhialan mukaan tutkimustulosten kirjavuutta selittää paitsi kirjavat tutkimusasetelmat myös vuorovaikutus, joka on luonnollinen ja kiinteä osa hoitotyötä. Koska lääkärin ja potilaan välinen hoitosuhde on aina kahdenvälinen ja sen vaikutus yksilöllinen, hoitotapahtuman vaikutusta on hankala, jopa mahdoton mitata ja erottaa lumevaikutuksesta.

Lumevaikutuksen sijasta Louhiala suosii mieluummin termiä hoivavaikutus, joka tarkoittaa kokemusta hoidetuksi tulemisesta.

– On jotenkin hullu ajatus, että ihmisille ryhdyttäisiin varta vasten tekemään ja antamaan lumelääkkeitä, kun sama hyöty saataisiin sillä, että lääkäri käyttäisi potilaan kanssa viisi minuuttia enemmän aikaa.

Yhdistelmä väkevin

–  Olen kunnioittavasti eri mieltä Pekan kanssa, kommentoi Harvardin yliopiston plasebotutkimusohjelman johtaja Ted Kaptchuck Louhialan käsitystä hoivan ja lumeen erottamattomasta liitosta.

– Pienessä tutkimuksessamme vuonna 2010 annoimme ärtyneen suolen oireyhtymää poteneille plaseboa ja kerroimme rehellisesti, että lääke on lumetta. Jopa purkissa luki lumelääke. Vertasimme lumeryhmän jäseniä verrokkeihin, jotka saivat yhtäläisen huomion mutta eivät lumelääkettä. Siinä ilmeni, että lumelääkkeestä oli hyötyä. Sitä käyttäneet tunsivat voivansa paremmin kuin ilman jääneet, Kapt­chuck perustelee.

Karin Jensen huomauttaa puolestaan, että lumereaktioissa voi olla mukana myös perimää.

– Erityyppisissä plasebovasteissa saattavat vaikuttaa eri geenimuodot, mikä voi selittää yhdenmukaisten tulosten puutetta. Ei ole olemassa tyypillistä lumeherkkää ihmistyyppiä. Sen sijaan ihmiset reagoivat plaseboon herkemmin jossakin tilanteessa kuin jossakin toisessa.

Tämä taas viittaa hoivan tärkeyteen. Onkin todennäköistä, että kaikki plasebovaikutukseen osallistuvat mekanismit kietoutuvat toisiinsa ja toimivat yhdessä. 

– Ehdollistunut reaktio voi olla vahvempi tai heikompi sen mukaan, millainen hoitotilanne sen aktivoi, Jensen sanoo.

– Pilleri ja tohtori vaikuttavat yhdessä enemmän kuin kumpikaan erikseen, joten teho lienee väkevin, kun nämä voimat yhdistetään, kiteyttää puolestaan Peter Trimmer.

Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2013

Palkitsemiskoneisto auttaa paranemaan

Kuva: Mikko Sallinen

 

Lumevaikutuksen ydin piileskellee aivojen neurokemiassa.

Nykykäsityksen mukaan lumevaikutuksesta vastaa palkitsemiskoneisto, joka alun perin kehittyi turvaamaan elämän jatkumiselle välttämättömiä toimintoja, kuten syömistä, juomista, seksiä ja sosiaalista kanssakäymistä. Sittemmin se on laajentanut toimintapiiriään ja alkanut rohkaista kaikenlaista hyvään oloon johtavaa käyttäytymistä äärikokemuksista huumeiden käyttöön.

Palkitsemiskoneisto pyörii neurovälittäjäaineilla, joista tärkein on dopamiini. Sitä tarvitaan niin liikkumiseen, motivaatioon, muistamiseen kuin oppimiseen, mutta ennen kaikkea se sitouttaa meidät toistamaan tyydytystä tuottavia asioita. Tässä tehtävässään se palkitsee jo asioiden kuvittelun hyvän olon tuntemuksilla. Dopamiinineuronit eivät tarvitse aktivoituakseen tekoja.

Tästä syystä lumehoito voi vaikuttaa, jopa ilman tietoista ajatusta. Alitajuinen odotus terveydentilan kohentumisesta voi hyräyttää järjestelmän käyntiin, ja nykytiedon valossa dopamiinihyöky yltää myös alueille, jotka eivät kuulu varsinaiseen palkitsemiskoneistoon.

Koska sairaudet ja oireet ovat erilaisia, helpotusta tuova välittäjäaine ei aina välttämättä ole dopamiini. Palkitsevia kemikaaleja voivat ryöpyttää kunkin taudin kannalta keskeiset hermosolut, esimerkiksi masennuksessa serotoniinisolut, kiputiloissa elimistön omien kipulääkkeiden, opioi­dien, vapauttajat.

1. Ventraalinen tegmentaalialue vta

on palkitsemis-järjestelmän alkupiste, joka tunnustelee vointiamme ja aikei-tamme aivokuoren lähettämistä hermo-signaaleista. Kun on palkitsemisen paikka, alue kiihdyttää dopa-miinin eritystä ja hermosoluhaarakkeet lähtevät kiidättämään tietoa eteenpäin.

2. Accumbens-tumake

on järjestelmän jakelu-keskus. Se välittää dopamiiniviestin tunneaivoihin limbiseen järjestelmään sekä liiketumakkeisiin ja etu-otsalohkoon tunteiden ja käyttäytymisen kontrollikeskukseen.

3. Talamus

on aistinärsykkeiden keräysasema, jonka kautta aistintieto matkaa aivokuoren aistinalueille ja assosiaatiokentille. Talamuksen etummaiset ja keskitumakkeet kommunikoivat myös limbisen järjestelmän ja etuotsalohkon kanssa ja osallistuvat emoo-tioiden ja muistikuvien käsittelyyn.

4. Hypotalamus

ohjailee peruselin-toimintojamme, kuten sydämensykettä, verenpainetta ja ruumiinlämpöä, sekä perustoimintojamme, kuten syömistä, juomista, nukkumista ja sukupuolista käyttäytymistä. Se vaikuttaa myös tunnetiloihin säätele-mällä perusemootioita, mielihyvää ja vastenmielisyyttä.

5. Mantelitumake

tunnetaan pelko­keskuksena, mutta sen työsarkaa ovat kaikki eriytyneet tunteet. Se myös motivoi tyydyttä­mään sosiaalisia tarpeita ja kytkee tunteita ja kokemuksia yhteen, ikään kuin kerää opetuksia vastaisen varalle. Mantelitumake erittää mielialan säätelyyn osallistuvaa seroto­niinia. Masennusta helpottavassa lumelääkityksessä vaikuttaneekin dopa-miinin ohella serotoniini-pitoisuuden kasvu.

6. Septaalitumake

toimii mantelitumakkeen vastavoimana. Se hillitsee äärimmäisiä emotionaalisia reaktioita ja paimentaa sosiaalista käyttäytymistämme.

7. Hippokampus

on keskeisin oppimis- ja muistialue, joka kerää, seuloo, sulattelee ja säilöö paitsi tietoa myös havaihtoja ja tapahtumia. Paljolti juuri tämän tilanteiden ja paikkojen käsittelyyn erikoistuneen episodimuistin ansiosta voimme palauttaa tapahtumat eloisina mieleemme.

8. Aivojuovio

kuuluu mutkikkaita liikesarjoja suunnitte-leviin, käynnistäviin ja ohjaaviin tyvitumak-keisiin, jotka vapauttavat liikkeiden normaalille hallinnalle välttämätöntä dopamiinia.

9. Mustatumake

on toinen tärkeä motorinen tyvitumake ja merkittävä dopamiinin tuottaja. Aivojuovio ja mustatumake ovat Parkinsonin taudin ydinalueita. Tauti vaurioittaa ja tuhoaa niiden dopamiinisoluja ja hermokytköksiä, mikä johtaa lihasten jäykkyyteen ja vapinaan. Lumelääkitys, joka parantaa Parkison-potilaan liikuntakykyä, elvyttää alueiden dopamiinineritystä.

10. Aivonesteviemäriä

ympäröivä harmaan aineen alue on aivorungon tärkein kipualue. Se tuottaa opioideja, esimerkiksi endorfiineja, elimistön omia morfiineja, ja enkefaliineja, jotka mukauttavat reak-tiomme kipuärsykkeisiin. On todennäköistä, että opioidit välittävät lumevaikutusta, joka helpottaa kipua. Hypoteesin mukaan palkitsemisjärjestelmän dopamiinihyöky kiihdyttää opioidien eritystä.

11. Etuotsalohko

on aivojemme kontrolli-keskus, joka johtaa käyttäytymistämme. Sen tehtäväkenttää ovat itsekuri, keskittyminen, motivaatio, päätöksen-teko ja tulevaisuuden-suunnitelmat. Tästä syystä etuotsalohkoa voi luonnehtia palkitsemisjärjestelmän päätepisteeksi: täällä ratkaistaan, miten toimimme.

Teksti: Tuula Kinnarinen,
Tiede-lehden toimitussihteeri

 

herakleitos
Seuraa 
Viestejä4
Liittynyt11.12.2011

Lumelääke hoitaa huijaamatta

"Harvardissa ollaan nyt eri mieltä. Siellä uskotaan, ettei tietoisuutta tarvita, vaan niin plasebo- kuin nosebovaikutus voi aktivoitua alitajuisesti". Kyllä siinä miksi plasebo vaikuttaa vaikka ihminen tietäisi saavansa plaseboa, sen osalta kyse on hoivasta, tunteesta ja turvallisuudesta että hän on nyt hyvissä käsissä....Mutta miten eläimelle plasebo vaikuttaa, vaikka eläin ei tiedä sitä edes saavansa ja vaikka tietäisikin niin luultavasti ei pysty asiaa järkeilee samallalailla mitä ihminen...
Lue kommentti
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018