Etelämanner-tutkimuksen nuori konkari päätyi geofyysikoksi vastoin haaveitaan, mutta on nyt alastaan ikionnellinen. Hän on saanut työskennellä "valkoisessa satumaassa" suurten kysymysten parissa. Lumitutkimus on palanen isoa ilmastonmuutospalapeliä.


mutta on nyt alastaan ikionnellinen. Hän on saanut työskennellä
"valkoisessa satumaassa" suurten kysymysten parissa. Lumitutkimus
on palanen isoa ilmastonmuutospalapeliä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006



Jos Parolan lukion abiturientti Eija Kärkäs olisi 1994 päässyt kurkistamaan kahdentoista vuoden päähän tulevaisuuteensa, hän ei olisi uskonut silmiään. Eija - nyt sukunimellä Kanto - väitteli syyskuussa Helsingin yliopistossa tohtoriksi ruotsalaisen vastaväittäjän hiillostaessa ja monikymmenpäisen yleisön todistaessa. Lukiolaista ei olisi yllättänyt niinkään itse väittely vaan sen ala: geofysiikka.

- Pärjäsin aina hyvin matematiikassa ja fysiikassakin, mutta ajattelin, että menen opiskelemaan niitä vain, jos en saa mitään muuta opiskelupaikkaa. Kuulostaa kauhealta, mutta niin se oli, Kanto hymyilee Kumpulan kampuksen Physicumin kolmannen kerroksen aulassa.

Sattuma - ja muutamat itse tehdyt valinnatkin - ovat kuitenkin tuoneet Eija Kannon alalle, jolle hän tuntee kuuluvansa. Kanto on lumitutkija, jonka työmaana on seitsemän vuotta ollut maapallon eteläinen napamanner.


Lumi löytyi sattumalta

Eija Kannon tie lumitutkijaksi ei ollut suoraviivainen. Voimistelua ja yleisurheilua harrastavaa lukiolaistyttöä kiinnostivat yhteiskunnalliset asiat, ja kun ylioppilaskirjoitusten laudaturitkin tulivat äidinkielestä ja reaalista, hän ajatteli valtio-opin, journalismin tai oikeustieteen opiskelua. Kun yliopiston ovet eivät näille aloille auenneet, tuore ylioppilas haki opinto-ohjaajan puoliksi pakottamana keskiasteen koulutukseen.

- Ainoa linja, joka minua kiinnosti, oli merikapteenilinja Kotkan väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa. Pääsin sinne ja opiskelinkin vuoden - sen verran, että sain puolimatruusin pätevyyden. Merenkulkijan urani jäi kuitenkin yhden kesän työskentelyyn laivalla.

Akateemiset opinnot kiinnostivat Eijaa enemmän, ja vuonna 1995 hän löysi itsensä Helsingin yliopistosta opiskelemasta "tylsää fysiikkaa". Ennakkokäsitys muuttui nopeasti, kun hän fysiikan ja matematiikan peruskursseja tarpoessaan huomasi, että tarjolla oli myös fysiikkaa soveltava mahdollisuus, fysikaalinen meritiede. Sen kautta Eija löysi lumi- ja jäätutkimuksen.

- Kun olin käynyt ensimmäisen jäätikkötutkimuskurssin Kebnekaisella Ruotsin Kiirunassa, oli selvää, mikä minua kiinnosti ja mistä halusin tehdä graduni. Olen aina ollut talvi-ihminen, ja kenttätyö viehätti todella paljon, Eija Kanto muistaa. Hän myös sanoo, että iso merkitys hänen urallaan on ollut professori Matti Leppärannalla, joka tutustutti hänet alaan, otti kesätöihin ja tutkimusprojekteihin ja antoi mahdollisuuden väitöskirjan tekoon.


Millennium vaihtui Aboalla

Eija Kannon lumitutkijan ura pääsi vauhtiin 1999 Suomen Akatemian rahoittamassa Lumiolot Etelämantereella -hankkeessa. Juuri tämä projekti on vienyt Kannon peräti kolmesti Suomen Etelämanner-tutkimuksen tukikohtaan Aboa-asemalle Kuningatar Maudin maalle.

Ensimmäisen Etelämantereen-retkensä Kanto teki jo untuvikkovuonnaan. - Se reissu oli löytämisen riemua. Se aloitti oppimisprosessin, joka on jatkunut myöhemmillä retkillä, hän muistelee intoa puhkuen.

Laivamatka Kapkaupungista Kuningatar Maudin maalle kesti toista viikkoa. Sinä aikana tutkijat tekivät viimeisiä valmisteluja, opettelivat tuntemaan toisiaan ja totuttelivat tuleviin oloihin, kun jäävuoria ja merijäätä tuli pikkuhiljaa vastaan enemmän ja enemmän.

Matkan ikimuistoisimpia hetkiä oli vuosituhannen vaihtuminen, jota todistettiin moneen otteeseen, sillä eri kansallisuuksia edustavat retkikunnan jäsenet nostivat maljoja oman maansa aikavyöhykkeen mukaan.


Kenttätyö motivoi eniten

Suomalaiset Etelämantereen tutkijat tekevät tutkimusretkensä Antarktiksen kesän aikana, joulu-tammikuussa. Silloin alueella on yötön yö ja lämpötila säällinen, 5-20 astetta miinuksella. Kun tutkimuskausi lähenee loppuaan tammi-helmikuun vaihteessa ja aurinko käy ensimmäisen kerran horisontin takana, ilma muuttuu nopeasti hyvin kylmäksi.

Paukkupakkasten sijasta tutkijoiden kiusana ovat polttava aurinko, jolta pitää suojautua huolellisesti, ja yllättävät säänmuutokset. Kun keli menee huonoksi, lumimyrsky nousee äkisti ja näkyvyys katoaa  heti. Tuulen voimakkuus ylittää helposti 40 metriä sekunnissa - mihin tutkijoiden tuulimittarin asteikko loppuu.

- On siellä jokunen päivä vietetty myrskyssä leirioloissa. Silloin ollaan teltassa ja odotellaan tuulen tyyntymistä, Eija Kanto kuvailee.

Silti juuri tutkimusretket ovat Kannon mieleen. - Olen hirveän orientoitunut kenttätyöhön. Minulle kenttätyöskentely on tutkijantyön suola ja vaihtelu, jonka avulla jaksaa tehdä arkisetkin työt, Kanto tunnustaa.
Arkisilla töillä hän tarkoittaa tietokoneen ääressä istumista, datan pyörittämistä, mittaustulosten raportointia, artikkelien kirjoittamista ja esitelmien ja postereiden laatimista tieteellisiin kokouksiin. Lisäksi tulevat laitostehtävät, kuten kansainvälisten kontaktien ylläpitäminen.

- Minä pidän tutkimusretkien yksinkertaisesta, tietyllä tavalla askeettisesta elämästä. Meillä on tarvittavat mukavuudet, mutta kaikki turha on karsittu pois, Kanto pohtii.

- Asema on kyllä aika ahdas, joten retkikunnan jäsenten omat reviirit jäävät pieniksi. Kun ihmisillä on erilaiset taustat ja kaikilla hyviä ja huonoja päiviä, ryhmädynamiikalta vaaditaan paljon, Kanto sanoo.

Mutta eipä pari kuukautta kestäville tutkimusretkille lähdetäkään tuosta noin. Niiden valmistelu on pitkä prosessi, johon kuuluu paljon muutakin kuin normaalia tutkimussuunnittelua. Kaikki käyvät ensiapukurssin, moottorikelkkailukurssin, telaketjuajon kurssin, radioliikennekurssin ja jäätikköturvallisuuskurssin. Kaikki käyvät lääkärintarkastuksissa ja psykologisissa testeissä, ja kaikki osallistuvat ryhmäpsykologian koulutukseen.


Lumipeite säätelee lämpötilaa

Etelämantereella Eija Kanto on tutkinut pintalumipeitettä eli viimeksi kuluneen vuoden sadantaa. Hän on erikoistunut lumen fysikaalisiin ominaisuuksiin, joista hän syyskuussa väittelikin.

- Selvitän lumen lämpötilaa, tiheyttä, kidekokoa ja -muotoa, sähkömagneettisuutta ja kerrosrakennetta. Ne vaikuttavat lumen heijastusominaisuuksiin, mikä puolestaan vaikuttaa maapallon ilmastoon, Kanto selittää.
Etelämanner heijastaa auringon säteilyä takaisin avaruuteen ja viilentää maapallon lämpötilaa. Jos lumen ominaisuudet muuttuvat, muuttuu myös takaisin heijastuvan säteilyn määrä. Jos se vähenee, ilmasto lämpenee.

- Tutkimukseni on siis yksi pala isoa ilmastonmuutospalapeliä, johon suurin osa kaikesta lumi- ja jäätutkimuksesta tavalla tai toisella kytkeytyy, Kanto tiivistää.

Kanto on kerännyt luminäytteitä noin 200 kilometrin säteellä tutkimusasemasta. Mittauslinja yltää rannikon jäähyllyltä ylätasangolle 2,5 kilometrin korkeuteen, ja pisimmät moottorikelkalla tehdyt mittaussafarit ovat kestäneet kaksikin viikkoa.

Parin metrin syvyyteen ulottuvat pintalumitutkimukset ovat välttämättömiä kaukokartoitukselle eli lumessa ja jäässä tapahtuvien muutosten satelliittiseurannalle. Paikalta kerätyn tiedon avulla satelliittiaineisto voidaan kalibroida vertailukelpoiseksi, jolloin pystytään tutkimaan sellaisiakin alueita, joille tutkijat eivät pääse.


Vielä valtaosin tasapainossa

Eija Kanto on tuonut luminäytteitä myös Suomeen. Täällä ne ovat joutuneet Ilmatieteen laitoksen kemiallisiin analyyseihin ja Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratorion happi-isotooppianalyysiin.

- Niitä tarvitaan lumen vuosikerrosten ajoituksessa. Vuotuinen sadanta kertoo, ovatko jäätiköt kutistumassa vai kasvamassa. Sadantaa on kuitenkin vaikea määrittää, sillä lunta paitsi sataa taivaalta myös kulkeutuu tuulen mukana paikasta toiseen. Tämä sekoittaa vuosikerrokset, Kanto selvittää.

Toistaiseksi lämpenemisen ja kutistumisen merkkejä on havaittu vain Grahaminmaalla Kap Hornin eteläpuolella. Niemimaan jäätiköistä on viime vuosina lohkeillut valtavia jäävuoria, ja ilman lämpötila alueella on vähän noussut.

- Muu jäätikkö on nykytietämyksen mukaan aika hyvin tasapainossa, Eija Kanto päivittää tilannetta.

Työmaa elää valokuvissa

Eija Kannon koti Helsingin Viikissä on vastikään saanut seinilleen valokuvataidetta Etelämantereen-matkoilta. Esillä ovat suurennoksina keisaripingviinit, vuoriston jääputous, sininen jääluola ja kenttäleiri keskiyön auringon alla. Kuvat ovat Eijan ja hänen puolisonsa Kimmo Kannon ottamia; myös Kimmo on geofyysikko ja Antarktiksen-kävijä.

Kamera on kulkenut Eija Kannon mukana koko ajan, ja jokaiselta matkalta on tullut toistakymmentä diarullaa ja satoja digikuvia. - Niiden joukosta löytyy silloin tällöin helmiäkin, tutkija hymyilee.

- Kamera ei tietenkään pysty tallentamaan Etelämantereen maisemia, vaikka ainahan sitä epätoivoisesti yrittää. Näkyvyys on hyvällä säällä satoja kilometrejä, ja maisemaa avautuu ympärillä 360 astetta. Kaikkialla on pelkkää valkoista horisonttia, Kanto kuvailee.

- Etelämanner on valkoinen satumaa, joka viehättää minua hirveästi. Siellä voi olla aivan hiljaista keskellä luonnonkauneutta.

Naapureista ei ole ihmeemmin riesaa. Ruotsin tutkimusasema Wasa sijaitsee näköetäisyydellä, mutta sen jälkeen lähimmät naapurit löytyvät 500 kilometrin päästä.


Poika pitää kotona

Marraskuussa Etelämantereelle lähtee taas suomalainen retkikunta, mutta tällä kertaa Eija Kanto ei ole sen mukana. Suomen Akatemian rahoitus lumipeitehankkeelle on päättynyt, eikä puolitoistavuotiaan pojan äiti muutenkaan haikaile parin kuukauden reissuun.

- Pitää priorisoida asioita. Perheen myötä olen alkanut ajatella, että ehkä joku muukin voi käydä tekemässä kenttämittaukset - mutta jos joskus myöhemmin tarjoutuu tilaisuus lähteä ja perheasiat sallivat sen, voisin lähteäkin.

Eija Kannolla on vielä jäljellä Suomalaisen Tiedeakatemian henkilökohtaista apurahaa. Sillä hän vie eteenpäin keskeneräisiä töitään, jotka liittyvät muun muassa Antarktiksen sadantaan. Sen lisäksi hän miettii aktiivisesti jatkoa tutkijanuralleen. Nyt olisi hyvä vaihe hakeutua post doc -tutkijaksi ulkomaille, vaikkapa Britanniaan tai Australiaan.

- Yksi vaihtoehto on etsiä jatkoa täältä fysiikan laitokselta, mutta voisi työpaikka löytyä myös muista tutkimuslaitoksista, ympäristöhallinnosta tai yksityiseltä sektorilta. Geofyysikon koulutus on hyvä pohja esimerkiksi ympäristöasiantuntijan tehtävään.

Eija Kannon tulevaisuuden ihannetyössä yhdistyisivät polaarialueet, merenkulku ja ympäristöasiat.
- Kuinkahan helppoa olisi päästä Suomen polaarisuurlähettilääksi? Ehkä sitä varten pitäisi käydä diplomaattikoulu, Kanto pohtii hymyillen.


Merellä fiilis kuin jäätiköllä

Harrastuksissaan Eija Kanto on päässyt aika lähelle ihannettaan. Polaarialueista muistuttaa alun perin tutkimustarpeisiin harjoiteltu telemarklaskettelu. Ympäristö on lähellä, kun tutkija kesäisin lenkkeillee Viikin peltomaisemissa, joissa laiduntaa lehmiä. Puolimatruusin taitoja Kanto pitää yllä Suomenlahdella pienen purjeveneen ruorissa.

- Meri tarjoaa Suomessa samanlaisen fiiliksen kuin jäätikkö Etelämantereella - avoimen horisontin tunnelman. Purjehtimisessa ei myöskään ole tärkeää päämäärä vaan matkanteko.



Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.



EIJA KANTO
Ikä
: 31
Arvo: filosofian tohtori (geofysiikka)
Yliopisto: Helsingin yliopisto
Laitos: Geofysiikan laitos
Tutkimusala: lumen ominaisuudet Antarktiksella
Harrastukset: latino groove -tanssi, karate (1. danin musta vyö), purjehdus, telemarklaskettelu ja lenkkeily.


ETAPPEJA
1975 syntyy Hämeenlinnassa.
1994 kirjoittaa ylioppilaaksi Parolan lukiosta ja aloittaa merikapteenin opinnot Kotkassa.
1995 aloittaa fysiikan opinnot Helsingin yliopistossa.
1999 aloittaa tutkijana Etelämantereen lumipeitettä tutkivassa projektissa. Lähtee ensimmäiselle Antarktiksen-retkelle.
2001 tekee toisen tutkimusretken.
2002 julkaisee ensimmäisen tieteellisen artikkelin alansa kansainvälisessä lehdessä.
2003 oleskelee kolmannen kerran Antarktiksella.
2005 saa esikoisensa Kasperin.
2006 väittelee tohtoriksi Helsingin yliopistossa.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5221
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti