Etelämanner-tutkimuksen nuori konkari päätyi geofyysikoksi vastoin haaveitaan, mutta on nyt alastaan ikionnellinen. Hän on saanut työskennellä "valkoisessa satumaassa" suurten kysymysten parissa. Lumitutkimus on palanen isoa ilmastonmuutospalapeliä.


mutta on nyt alastaan ikionnellinen. Hän on saanut työskennellä
"valkoisessa satumaassa" suurten kysymysten parissa. Lumitutkimus
on palanen isoa ilmastonmuutospalapeliä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006



Jos Parolan lukion abiturientti Eija Kärkäs olisi 1994 päässyt kurkistamaan kahdentoista vuoden päähän tulevaisuuteensa, hän ei olisi uskonut silmiään. Eija - nyt sukunimellä Kanto - väitteli syyskuussa Helsingin yliopistossa tohtoriksi ruotsalaisen vastaväittäjän hiillostaessa ja monikymmenpäisen yleisön todistaessa. Lukiolaista ei olisi yllättänyt niinkään itse väittely vaan sen ala: geofysiikka.

- Pärjäsin aina hyvin matematiikassa ja fysiikassakin, mutta ajattelin, että menen opiskelemaan niitä vain, jos en saa mitään muuta opiskelupaikkaa. Kuulostaa kauhealta, mutta niin se oli, Kanto hymyilee Kumpulan kampuksen Physicumin kolmannen kerroksen aulassa.

Sattuma - ja muutamat itse tehdyt valinnatkin - ovat kuitenkin tuoneet Eija Kannon alalle, jolle hän tuntee kuuluvansa. Kanto on lumitutkija, jonka työmaana on seitsemän vuotta ollut maapallon eteläinen napamanner.


Lumi löytyi sattumalta

Eija Kannon tie lumitutkijaksi ei ollut suoraviivainen. Voimistelua ja yleisurheilua harrastavaa lukiolaistyttöä kiinnostivat yhteiskunnalliset asiat, ja kun ylioppilaskirjoitusten laudaturitkin tulivat äidinkielestä ja reaalista, hän ajatteli valtio-opin, journalismin tai oikeustieteen opiskelua. Kun yliopiston ovet eivät näille aloille auenneet, tuore ylioppilas haki opinto-ohjaajan puoliksi pakottamana keskiasteen koulutukseen.

- Ainoa linja, joka minua kiinnosti, oli merikapteenilinja Kotkan väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa. Pääsin sinne ja opiskelinkin vuoden - sen verran, että sain puolimatruusin pätevyyden. Merenkulkijan urani jäi kuitenkin yhden kesän työskentelyyn laivalla.

Akateemiset opinnot kiinnostivat Eijaa enemmän, ja vuonna 1995 hän löysi itsensä Helsingin yliopistosta opiskelemasta "tylsää fysiikkaa". Ennakkokäsitys muuttui nopeasti, kun hän fysiikan ja matematiikan peruskursseja tarpoessaan huomasi, että tarjolla oli myös fysiikkaa soveltava mahdollisuus, fysikaalinen meritiede. Sen kautta Eija löysi lumi- ja jäätutkimuksen.

- Kun olin käynyt ensimmäisen jäätikkötutkimuskurssin Kebnekaisella Ruotsin Kiirunassa, oli selvää, mikä minua kiinnosti ja mistä halusin tehdä graduni. Olen aina ollut talvi-ihminen, ja kenttätyö viehätti todella paljon, Eija Kanto muistaa. Hän myös sanoo, että iso merkitys hänen urallaan on ollut professori Matti Leppärannalla, joka tutustutti hänet alaan, otti kesätöihin ja tutkimusprojekteihin ja antoi mahdollisuuden väitöskirjan tekoon.


Millennium vaihtui Aboalla

Eija Kannon lumitutkijan ura pääsi vauhtiin 1999 Suomen Akatemian rahoittamassa Lumiolot Etelämantereella -hankkeessa. Juuri tämä projekti on vienyt Kannon peräti kolmesti Suomen Etelämanner-tutkimuksen tukikohtaan Aboa-asemalle Kuningatar Maudin maalle.

Ensimmäisen Etelämantereen-retkensä Kanto teki jo untuvikkovuonnaan. - Se reissu oli löytämisen riemua. Se aloitti oppimisprosessin, joka on jatkunut myöhemmillä retkillä, hän muistelee intoa puhkuen.

Laivamatka Kapkaupungista Kuningatar Maudin maalle kesti toista viikkoa. Sinä aikana tutkijat tekivät viimeisiä valmisteluja, opettelivat tuntemaan toisiaan ja totuttelivat tuleviin oloihin, kun jäävuoria ja merijäätä tuli pikkuhiljaa vastaan enemmän ja enemmän.

Matkan ikimuistoisimpia hetkiä oli vuosituhannen vaihtuminen, jota todistettiin moneen otteeseen, sillä eri kansallisuuksia edustavat retkikunnan jäsenet nostivat maljoja oman maansa aikavyöhykkeen mukaan.


Kenttätyö motivoi eniten

Suomalaiset Etelämantereen tutkijat tekevät tutkimusretkensä Antarktiksen kesän aikana, joulu-tammikuussa. Silloin alueella on yötön yö ja lämpötila säällinen, 5-20 astetta miinuksella. Kun tutkimuskausi lähenee loppuaan tammi-helmikuun vaihteessa ja aurinko käy ensimmäisen kerran horisontin takana, ilma muuttuu nopeasti hyvin kylmäksi.

Paukkupakkasten sijasta tutkijoiden kiusana ovat polttava aurinko, jolta pitää suojautua huolellisesti, ja yllättävät säänmuutokset. Kun keli menee huonoksi, lumimyrsky nousee äkisti ja näkyvyys katoaa  heti. Tuulen voimakkuus ylittää helposti 40 metriä sekunnissa - mihin tutkijoiden tuulimittarin asteikko loppuu.

- On siellä jokunen päivä vietetty myrskyssä leirioloissa. Silloin ollaan teltassa ja odotellaan tuulen tyyntymistä, Eija Kanto kuvailee.

Silti juuri tutkimusretket ovat Kannon mieleen. - Olen hirveän orientoitunut kenttätyöhön. Minulle kenttätyöskentely on tutkijantyön suola ja vaihtelu, jonka avulla jaksaa tehdä arkisetkin työt, Kanto tunnustaa.
Arkisilla töillä hän tarkoittaa tietokoneen ääressä istumista, datan pyörittämistä, mittaustulosten raportointia, artikkelien kirjoittamista ja esitelmien ja postereiden laatimista tieteellisiin kokouksiin. Lisäksi tulevat laitostehtävät, kuten kansainvälisten kontaktien ylläpitäminen.

- Minä pidän tutkimusretkien yksinkertaisesta, tietyllä tavalla askeettisesta elämästä. Meillä on tarvittavat mukavuudet, mutta kaikki turha on karsittu pois, Kanto pohtii.

- Asema on kyllä aika ahdas, joten retkikunnan jäsenten omat reviirit jäävät pieniksi. Kun ihmisillä on erilaiset taustat ja kaikilla hyviä ja huonoja päiviä, ryhmädynamiikalta vaaditaan paljon, Kanto sanoo.

Mutta eipä pari kuukautta kestäville tutkimusretkille lähdetäkään tuosta noin. Niiden valmistelu on pitkä prosessi, johon kuuluu paljon muutakin kuin normaalia tutkimussuunnittelua. Kaikki käyvät ensiapukurssin, moottorikelkkailukurssin, telaketjuajon kurssin, radioliikennekurssin ja jäätikköturvallisuuskurssin. Kaikki käyvät lääkärintarkastuksissa ja psykologisissa testeissä, ja kaikki osallistuvat ryhmäpsykologian koulutukseen.


Lumipeite säätelee lämpötilaa

Etelämantereella Eija Kanto on tutkinut pintalumipeitettä eli viimeksi kuluneen vuoden sadantaa. Hän on erikoistunut lumen fysikaalisiin ominaisuuksiin, joista hän syyskuussa väittelikin.

- Selvitän lumen lämpötilaa, tiheyttä, kidekokoa ja -muotoa, sähkömagneettisuutta ja kerrosrakennetta. Ne vaikuttavat lumen heijastusominaisuuksiin, mikä puolestaan vaikuttaa maapallon ilmastoon, Kanto selittää.
Etelämanner heijastaa auringon säteilyä takaisin avaruuteen ja viilentää maapallon lämpötilaa. Jos lumen ominaisuudet muuttuvat, muuttuu myös takaisin heijastuvan säteilyn määrä. Jos se vähenee, ilmasto lämpenee.

- Tutkimukseni on siis yksi pala isoa ilmastonmuutospalapeliä, johon suurin osa kaikesta lumi- ja jäätutkimuksesta tavalla tai toisella kytkeytyy, Kanto tiivistää.

Kanto on kerännyt luminäytteitä noin 200 kilometrin säteellä tutkimusasemasta. Mittauslinja yltää rannikon jäähyllyltä ylätasangolle 2,5 kilometrin korkeuteen, ja pisimmät moottorikelkalla tehdyt mittaussafarit ovat kestäneet kaksikin viikkoa.

Parin metrin syvyyteen ulottuvat pintalumitutkimukset ovat välttämättömiä kaukokartoitukselle eli lumessa ja jäässä tapahtuvien muutosten satelliittiseurannalle. Paikalta kerätyn tiedon avulla satelliittiaineisto voidaan kalibroida vertailukelpoiseksi, jolloin pystytään tutkimaan sellaisiakin alueita, joille tutkijat eivät pääse.


Vielä valtaosin tasapainossa

Eija Kanto on tuonut luminäytteitä myös Suomeen. Täällä ne ovat joutuneet Ilmatieteen laitoksen kemiallisiin analyyseihin ja Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratorion happi-isotooppianalyysiin.

- Niitä tarvitaan lumen vuosikerrosten ajoituksessa. Vuotuinen sadanta kertoo, ovatko jäätiköt kutistumassa vai kasvamassa. Sadantaa on kuitenkin vaikea määrittää, sillä lunta paitsi sataa taivaalta myös kulkeutuu tuulen mukana paikasta toiseen. Tämä sekoittaa vuosikerrokset, Kanto selvittää.

Toistaiseksi lämpenemisen ja kutistumisen merkkejä on havaittu vain Grahaminmaalla Kap Hornin eteläpuolella. Niemimaan jäätiköistä on viime vuosina lohkeillut valtavia jäävuoria, ja ilman lämpötila alueella on vähän noussut.

- Muu jäätikkö on nykytietämyksen mukaan aika hyvin tasapainossa, Eija Kanto päivittää tilannetta.

Työmaa elää valokuvissa

Eija Kannon koti Helsingin Viikissä on vastikään saanut seinilleen valokuvataidetta Etelämantereen-matkoilta. Esillä ovat suurennoksina keisaripingviinit, vuoriston jääputous, sininen jääluola ja kenttäleiri keskiyön auringon alla. Kuvat ovat Eijan ja hänen puolisonsa Kimmo Kannon ottamia; myös Kimmo on geofyysikko ja Antarktiksen-kävijä.

Kamera on kulkenut Eija Kannon mukana koko ajan, ja jokaiselta matkalta on tullut toistakymmentä diarullaa ja satoja digikuvia. - Niiden joukosta löytyy silloin tällöin helmiäkin, tutkija hymyilee.

- Kamera ei tietenkään pysty tallentamaan Etelämantereen maisemia, vaikka ainahan sitä epätoivoisesti yrittää. Näkyvyys on hyvällä säällä satoja kilometrejä, ja maisemaa avautuu ympärillä 360 astetta. Kaikkialla on pelkkää valkoista horisonttia, Kanto kuvailee.

- Etelämanner on valkoinen satumaa, joka viehättää minua hirveästi. Siellä voi olla aivan hiljaista keskellä luonnonkauneutta.

Naapureista ei ole ihmeemmin riesaa. Ruotsin tutkimusasema Wasa sijaitsee näköetäisyydellä, mutta sen jälkeen lähimmät naapurit löytyvät 500 kilometrin päästä.


Poika pitää kotona

Marraskuussa Etelämantereelle lähtee taas suomalainen retkikunta, mutta tällä kertaa Eija Kanto ei ole sen mukana. Suomen Akatemian rahoitus lumipeitehankkeelle on päättynyt, eikä puolitoistavuotiaan pojan äiti muutenkaan haikaile parin kuukauden reissuun.

- Pitää priorisoida asioita. Perheen myötä olen alkanut ajatella, että ehkä joku muukin voi käydä tekemässä kenttämittaukset - mutta jos joskus myöhemmin tarjoutuu tilaisuus lähteä ja perheasiat sallivat sen, voisin lähteäkin.

Eija Kannolla on vielä jäljellä Suomalaisen Tiedeakatemian henkilökohtaista apurahaa. Sillä hän vie eteenpäin keskeneräisiä töitään, jotka liittyvät muun muassa Antarktiksen sadantaan. Sen lisäksi hän miettii aktiivisesti jatkoa tutkijanuralleen. Nyt olisi hyvä vaihe hakeutua post doc -tutkijaksi ulkomaille, vaikkapa Britanniaan tai Australiaan.

- Yksi vaihtoehto on etsiä jatkoa täältä fysiikan laitokselta, mutta voisi työpaikka löytyä myös muista tutkimuslaitoksista, ympäristöhallinnosta tai yksityiseltä sektorilta. Geofyysikon koulutus on hyvä pohja esimerkiksi ympäristöasiantuntijan tehtävään.

Eija Kannon tulevaisuuden ihannetyössä yhdistyisivät polaarialueet, merenkulku ja ympäristöasiat.
- Kuinkahan helppoa olisi päästä Suomen polaarisuurlähettilääksi? Ehkä sitä varten pitäisi käydä diplomaattikoulu, Kanto pohtii hymyillen.


Merellä fiilis kuin jäätiköllä

Harrastuksissaan Eija Kanto on päässyt aika lähelle ihannettaan. Polaarialueista muistuttaa alun perin tutkimustarpeisiin harjoiteltu telemarklaskettelu. Ympäristö on lähellä, kun tutkija kesäisin lenkkeillee Viikin peltomaisemissa, joissa laiduntaa lehmiä. Puolimatruusin taitoja Kanto pitää yllä Suomenlahdella pienen purjeveneen ruorissa.

- Meri tarjoaa Suomessa samanlaisen fiiliksen kuin jäätikkö Etelämantereella - avoimen horisontin tunnelman. Purjehtimisessa ei myöskään ole tärkeää päämäärä vaan matkanteko.



Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.



EIJA KANTO
Ikä
: 31
Arvo: filosofian tohtori (geofysiikka)
Yliopisto: Helsingin yliopisto
Laitos: Geofysiikan laitos
Tutkimusala: lumen ominaisuudet Antarktiksella
Harrastukset: latino groove -tanssi, karate (1. danin musta vyö), purjehdus, telemarklaskettelu ja lenkkeily.


ETAPPEJA
1975 syntyy Hämeenlinnassa.
1994 kirjoittaa ylioppilaaksi Parolan lukiosta ja aloittaa merikapteenin opinnot Kotkassa.
1995 aloittaa fysiikan opinnot Helsingin yliopistossa.
1999 aloittaa tutkijana Etelämantereen lumipeitettä tutkivassa projektissa. Lähtee ensimmäiselle Antarktiksen-retkelle.
2001 tekee toisen tutkimusretken.
2002 julkaisee ensimmäisen tieteellisen artikkelin alansa kansainvälisessä lehdessä.
2003 oleskelee kolmannen kerran Antarktiksella.
2005 saa esikoisensa Kasperin.
2006 väittelee tohtoriksi Helsingin yliopistossa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.