Maassa köllöttävä ruosteinen murikka herättää aina toiveita: rautameteoriitti! Ehkä Suomen ensimmäinen löytyy vihdoin tänä vuonna. Kaikki aiemmat ehdokkaat ovat olleet ihmisen tekosia, milloin rautaromua, milloin muinaista polttokuonaa.

TEKSTI: Kari A. Kinnunen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Maassa köllöttävä ruosteinen murikka herättää aina toiveita:
rautameteoriitti! Ehkä Suomen ensimmäinen löytyy vihdoin tänä vuonna.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikki aiemmat ehdokkaat ovat olleet ihmisen tekosia, milloin rautaromua,


milloin muinaista polttokuonaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2005


 





Näin tunnistat rautameteoriitin


-  Murikkaa ympäröi pieni kuoppa, putoamiskraatteri.


- Murikka on raskas, noin kolme kertaa tavallista kiveä raskaampi.


- Muoto on epämääräinen eikä muistuta teollisen raudan kappaleita.


- Pinta on useimmiten ruosteinen.


- Pinnassa on kuoppia, kuin sormella tehtyjä painanteita. Jäljet, jotka syntyivät meteoriitin pinnan kuumentuessa ilmalennon aikana, erottuvat hyvin, jos meteoriitti ei ole pahoin rapautunut.


- Murikka on voimakkaasti magneettinen.


- Murikka sisältää nikkeliä. Tämän voi selvittää apteekista saatavalla testisarjalla.


- Murtopinnassa ei näy pyöreitä kaasurakkuloita; rakkulat ovat tyypillisiä rautakuonan merkkejä.


- Hiontapintaa leimaa säleikköinen hienorakenne. Tämä ns. Widmanstättenin rakenne saadaan esiin syövyttämällä murikan hiottua pintaa laimealla typpihapolla. Mikäli kimpale on rautakuonaa, pinnassa näkyy kehämäisiä rakenteita.


Tänäkin vuonna olen tunnistanut innokkaille löytäjille heidän merkillisiä rautamöykkyjään. Meteoriitiksi veikkaillut kappaleet osoittautuvat yllättävän usein esihistoriallisen raudanvalmistuksen tuotteiksi. Yleensä kerron pettyneelle löytäjälle hieman maamme raudanvalmistuksen historiasta ja lopuksi lohdutan: seuraava näyte voi olla se ensimmäinen rautameteoriitti.

Malmia järvistä ja soista


 


Rautaa alettiin Suomessa polttaa nähtävästi jo Kristuksen syntymää edeltäneinä vuosisatoina. Taito kulkeutui ensin idästä Pohjois-Suomeen ja myöhemmin lännestä Etelä-Suomeen. Tätä ennen rauta oli tuontitavaraa.

Raudan valmistukseen käytettiin etenkin järvimalmia, jota syntyy sadeveteen liukenevista maa- ja kallioperän rautayhdisteistä. Pohjavesi kuljettaa raudan järviin, joissa se hapen kanssa saostuu ruostuneita kolikoita muistuttavaksi järvimalmiksi. Esiintymän paksuus vaihtelee kymmenistä senteistä pariinkin metriin, ja malmion rautapitoisuus voi parhaimmillaan olla noin 40 prosenttia.

Muinoin järvimalmia nostettiin haaveilla talvella jäälle ja kesällä lautalle. Ennen käyttöä malmi kuivatettiin ja sen jälkeen vielä kuumennettiin kuopassa tai lavalla, jotta siitä haihtuivat loputkin vedet ja hävisivät orgaaniset ainekset.

Samaan tapaan käsiteltiin suomalmia, jota kerrostuu soihin pintaturpeen alle. Kun pinta käärittiin auki, saatiin esiin ruosteisen tummanruskeat, usein kiiltävät malmikokkareet, jotka nostettiin kuivumaan.

Kuopasta kuiluun ja hyttiin





Meteoriitti lymyää Muoniossa?


Suomesta on löydetty parinsadan viime vuoden aikana 13 meteoriittia. Jääkauden jälkeen meteoriitteja lienee pudonnut maamme alueelle jopa tuhatkunta, joten rautameteoriittejakin pitäisi olla löydettävissä kymmeniä.


Lupaavimpana rautameteoriitin lymypaikkana pidetään Muoniota. Pohjois-Ruotsin Pajalasta löytyi näet jo 1906 rautameteoriitin kappaleita. Pari vuotta sitten saatiin talteen oikea järkäle, joka painoi 158 kiloa.


Muonionalustaksi nimetty meteoriitti on ilmeisesti pudonnut jääkauden aikana, joten mannerjäätikkö on voinut kuljettaa sen kappaleita myös Suomen puolelle Muonion tienoille. Etsintä miinaharavalla voisi tuottaa tulosta, sillä isot rautameteoriitin kappaleet säilyvät melko hyvin.

Meteoriittilöydöt


Suomen meteoriitit ovat kivimeteoriitteja yhtä lukuun ottamatta. Poikkeuksen muodostaa Marjalahden
meteoriitti, joka on pallasiitti eli kivi- ja rautamineraalien sekoitus.


1. Turku ennen vuotta 1840, 1 g


2. Luotola 1813, 800 g


3. Bjurböle 1899, 328 kg


4. Huittinen 1901, 14 kg


5. Marjalahti 1902, 45 kg


6. Mikkeli 1910, 17 kg


7. Varpaisjärvi 1913, 100 g


8. Metsäkylä 1938, 1 kg


9.Valkeala 1962, 700 g


10. Salla 1963, 7 kg


11. Haverö 1971, 1,5 kg


12. Orimattila 1971, 1,9 kg


13. Kivesvaara 1980, 200 g


 


Esihistoriallisen ajan kyläsepät kyhäsivät järvi- ja suomalmin nuotiopolttoon kertakäyttöisiä pelkistyskuoppia. Vanhimmat kuoppauunit vuorattiin savella, myöhemmin ryhdyttiin tekemään kuilu-uuneja, jotka reunustettiin kivillä.

  ja lopputuotteena kauppatavaraksi kelpaavaa raakarautaa.


Sulatuskuoppia käytettiin 1100-luvulle saakka. Sitten siirryttiin hieman kehittyneempiin kuilumaisiin harkkouuneihin. Ne olivat ahjon tapaisia rinteeseen tehtyjä rakennelmia, joita voitiin käyttää useaan kertaan. Rautaakaan ei enää jätetty epämääräiseksi möykyksi vaan se valettiin muotissa harkoksi.

Harkkohytit olivat tämän uunityypin viimeistellympi muoto. Nimi tulee hirsikehikosta, joka ympäröi sulatusuunia. Suppilomainen uuni vuorattiin kivillä ja eristettiin hytistä hiekalla. Palamista edistettiin puhaltamalla uuniin ilmaa palkeilla. Harkkohyteissä lämpötila nousikin kuoppauuneja korkeammaksi, yli tuhanteen asteeseen, joten malmista saatiin enemmän rautaa.

Masuunit aikansa nokia


 


Talonpojat hyödynsivät harkkohyttejä 1800-luvulle saakka, mutta jo 1600-luvulla niiden rinnalle ilmaantuivat ensimmäiset jatkuvapolttoiset masuunit. Niitä perustettiin ennen kaikkea Etelä- ja Itä-Suomeen, missä oli helposti saatavilla vesivoimaa ja puuta masuunien pyörittämiseen.

Masuunit olivat tornimaisia kuilu-uuneja, joissa lämpötila kohosi niin korkeaksi, että rauta suli hauraaksi valuraudaksi.





Näin tunnistat rautakuonan


- Sulatuskuopan kuona muistuttaa laavakiveä. Itse kuopan, jonka halkaisija on yleensä puolisen metriä, tunnistaa sitä usein metrin parin etäisyydellä ympäröivästä rengasmaisesta kuonakerroksesta ja puuhiilen kappaleista.


- Harkkouunien ja -hyttien kuona on metallimaista ja sinertävänharmaata. Tämä johtuu siitä, että harkkouuneissa lämpötila nousi kuoppaa korkeammaksi, yli tuhanteen asteeseen.


- Masuunikuonan paljastaa useimmiten kuonan seassa oleva kuonalasi. Enimmäkseen se on tummanvihreää tai lähes mustaa ja voi erehdyttävästi muistuttaa tektiittiä, jättiläismeteoriittien tai asteroidien tör--mäyksessä ympäristöön suihkunnutta kivisulaa. Kauneimmillaan masuunilasi on turkoosinsinistä, korukiveksi sopivaa lasimassaa.


Kuonalasi on peräisin kalkkikivestä ja kvartsista, joita käytettiin
polton yhteydessä. Näin kuonasta saatiin juoksevaa kuonaa, jota valettiin tiiliksi tai käytettiin täytemaana ruukkien ympäristössä.


Kun se laskettiin polttopesän seinissä olevista aukoista hiekkamuotteihin ja jäähdytettiin, syntyi takkirautaharkkoja.



Länsi-Suomen masuunit toimivat etupäässä Ruotsista laivatun vuorimalmin varassa. Käytäntö jatkui myös Venäjän vallan alettua, joskin täydennykseksi louhittiin paikallisia kalliomalmeja. Itä- ja Pohjois-Suomen masuunit polttivat sitä vastoin hölmää, joka oli paikallista järvi- ja suomalmia.

Masuuniteollisuus kukoisti, kunnes Venäjän vuonna 1885 käyttöön ottamat tuontitullit ja -kiintiöt tukahduttivat Itä-Suomen masuunit. Samaan aikaan Euroopassa kehitettiin uutta raudanvalmistustekniikkaa, mikä alensi tuontiraudan hintaa ja joudutti masuuniteollisuutemme taantumista.

Kuonakin arvokas löytö


 


Rautalöydöt kiinnostavat nykyään- paitsi geologeja myös arkeologeja, jotka selvittävät niiden avulla maamme metallinkäytön varhaisvaiheita.

Vaikka raudanvalmistus oli jo esihistoriallisena aikana yleistä, sulatuskuoppia on tiedossa harvoja. Vähäinen määrä voi selittyä sillä, että rautaa sulatettiin kaukana asutuksesta soiden reunoilla ja harjuilla. Historiallisen ajan tilanne on valoisampi. Harkkohyttejä tunnetaan nelisenkymmentä ja teollisia masuuneja kuutisenkymmentä.




Kuonaa kautta Suomen


Järvi- ja suomalmia esiintyy yleisimmin Itä-Suomessa, mutta ei niistä ollut pulaa muillakaan järvialueilla. Näitä malmeja hyödynnettiin Sisä-Suomessa niin talonpoikaisessa kotitarvepoltossa kuin ruukeissa, joissa valmistettiin rautaa teollisessa mitassa. Etelä- ja Länsi-Suomessa ruukkirauta sen sijaan tehtiin pääosin vuorimalmista.


Raudanpoltossa syntynyt rautakuona säilyy maaperässä tuhansia vuosia, joten tarkkasilmäiset voivat tehdä arkeologeille arvokkaita löytöjä. Kulkiessa kannattaa etsiskellä jopa esihistoriallisen polttokuonan kappaleita, sillä pienessä kertakäyttöisessä sulatuskuopassakin syntyi kymmeniä kiloja kuonaa.


Rautakuonasta voidaan mikroskoopilla tunnistaa jopa uunityyppi, jolla rautaa on tuotettu.

Sulatuskuopien ja harkko-uunien- kuonassa rauta muodostaa korallimaisia kasaumia, mutta masuuni-kuonassa rauta on mikroskooppisina pallosina. Myös kuonan mineraalikoostumus kertoo uunityypistä. Kuoppa- ja harkkouunien kuonan tyypillinen mineraali on oliviini, masuunikuonaa luonnehtii klinopyrokseeni.


Uunityypin tunnistaminen on tärkeää, sillä se tukee raudanvalmistuksen ajoitusta. Myös radiohiilitutkimuksesta on iloa, sillä etenkin harkkohyttien ja masuunien kuonan koloissa on usein hiiltä.

Kari A. Kinnunen on Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla