Luovinkaan yksilö ei tee ihmeitä ilman vuorovaikutuksen antamia tietoja, kokemuksia ja virikkeitä. On kehitetty toimintaperiaatteita, joilla ryhmän luovuus saadaan tehokkaasti käyttöön.


TEKSTI:Kalevi Rantanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luovinkaan yksilö ei tee ihmeitä ilman vuorovaikutuksen antamia tietoja,
kokemuksia ja virikkeitä. On kehitetty toimintaperiaatteita, joilla ryhmän
luovuus saadaan tehokkaasti käyttöön.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2003

Nelivuotias poika löysi oksanpätkän kävellessään pihalla isoäitinsä kanssa ja sanoi: - Onpa komea pääkallo. Se on varmaan sarvisauruksen kallo. On ollut maassa miljoona vuotta ja säilynyt noin hyvin!

  - Niin minä ajattelinkin. Tässä on kaksi kalloa, jotka ovat kasvaneet yhteen.

Hän löysi vielä yhden käyrän oksan ja määritteli löytönsä: - Tässä on sarvisauruksen sarvi. Sarvisaurukset ovat tapelleet. Yhdeltä on tippunut sarvi.

Kotiin mentäessä poika sanoi: - Ei saa heittää luita menemään. Ripustetaan ne oksaan ja kirjoitetaan lappu, että tässä on sarvisaurus!

He laittoivat pojan löydökset pensaan oksille. Kun isä tuli kotiin, poika kysyi: - Näitkö sinä oksalla kaksi pääkalloa, jotka ovat kasvaneet yhteen, ja yhden sarven?

Isoäiti iski nopeasti silmää. Isä ymmärsi juonen: - Totta kai minä näin!

Miten lapsi pystyi luomaan omaperäisen ja viehättävän tarinan sarvisauruksesta?

Hän yhdisteli tietoja ja vaikutelmia. Hän oli saanut aikuisten kertomuksista, kuvakirjoista, televisiosta ja vierailusta eläinmuseossa ravintoa mielikuvitukselleen. Äidiltä hän oli oppinut äidinkieltä. Isoäiti oli opettanut lisää. Isä oli ostanut kuvakirjan dinosauruksista. Isoisä oli lukenut lapselle ja käynyt hänen kanssaan museossa.

Kertomuksella "sarvisauruksesta" lapsi viimeisteli monivaiheisen kehityksen tuloksen. Hän toimi luovasti: hän ei kopioinut kenenkään muun tarinaa vaan yhdisteli ja muunteli omaperäisellä tavalla tietoja, jotka hän oli omaksunut. Kertomus kuitenkin sai ainekset virikkeistä, joita ihmisten välinen vuorovaikutusverkko oli tuottanut.



Innovaatio syntyy yhteistyönä

On mielenkiintoisa verrata lapsen tarinaa suureen teolliseen innovaatioon. Helsingin yliopiston professori Reijo Miettinen ja hänen tiiminsä tutkivat innovaatioita. Kun he selvittivät uutuuksien syntytapoja Suomen teollisuudessa, yksi kohteista oli Delfia-tekniikka. Sen kehitti ja kaupallisti suomalainen yritys Wallac vuosina 1974-1989, ja sitä käytetään sairaaloissa hiv:n, hepatiitti B:n ja monien muiden tautien diagnosointiin potilaista.

Ennen Delfiaa taudinaiheuttajaa etsittiin siihen tarttuvalla radioaktiivisella merkkiaineella ja tulos nähtiin mittaamalla säteily.

Radioaktiiviset merkkiaineet ovat tarkkoja ja herkkiä. Ne kuitenkin säilyvät vain vähän aikaa, käyttö vaatii hankalia turvajärjestelyjä, ja lopuksi syntyy ongelmajätettä. Lääkärit alkoivat kaivata ainetta, joka olisi tunnistuksessa yhtä herkkä mutta käytössä yksinkertaisempi ja turvallisempi. Säteilymittareita valmistanut Wallac ryhtyikin kehittämään myös diagnoosimenetelmiä.

Wallacin tutkimusjohtaja, fyysikko Erkki Soini penkoi ensin kirjallisuutta. Hän päätteli, että lupaavin vaihtoehto on fluoresoiva, tavallista valoa loistava merkkiaine. Se tuottaa hiipuvan valon, jonka kesto riippuu fluoresoivan aineen ominaisuuksista.

Ensimmäisen oivalluksen jälkeen monet ihmiset puursivat noin viisitoista vuotta sopivan loisteaineen ja mittausmenetelmän löytämiseksi.

Lontoolainen Middlesex Hospital Medical School oli yksi Wallacin asiakkaista. Siellä työskentelevä professori Roger Ekins auttoi fluoresenssitekniikan valinnassa.

Aluksi kehittäjät tutkivat fluorokromeja, jotka loistavat vain nanosekunteja eli sekunnin miljardisosia. Siksi he tarvitsivat nopean mittarin. Mittausmenetelmää kehittämään tuli Nokialta Hannu Kojola, jolla oli kokemusta nopeasta elektroniikasta.

Nanosekuntien mittaaminen osoittautui kuitenkin mutkikkaaksi ja kalliiksi. Siksi kehittäjät alkoivat etsiä ainetta, joka valaisee pidempään. Soinin opiskelutoveri, Turun yliopiston tutkija Reino Laiho ehdotti harvinaisia maametalleja, joiden fluoresenssi hiipuu nanosekuntien sijasta mikrosekunneissa eli sekunnin miljoonasosissa.

Fluoresoivien maametallien testaamista ja vertailua varten Wallac tarvitsi kemistiä ja laboratoriota. Molemmat löytyivät Turun yliopistosta, kun mukaan tuli biokemisti Ilkka Hemmilä.

Monta muutakin ongelmaa oli ratkaistava. Esimerkiksi sairaudesta kielivää molekyyliä, jota Delfialla oli määrä tunnistaa, oli menetelmän kehittämistä varten pystyttävä keräämään potilasnäytteen kaikkien molekyylien seasta. Erotusmenetelmän kehittämiseen osallistui Helsingin yliopistollisen keskussairaalan naistenklinikan ylilääkäri Ulf-Håkan Stenman.

Delfian kehittäjät työskentelivät yhdessä niin saumattomasti, että oli vaikea sanoa, kuinka paljon tietty henkilö vaikutti lopputulokseen.

Jopa tuomioistuin joutui punnitsemaan eri ihmisten panosta. Delfiasta nimittäin syntyi patenttiriita, jossa Middlesex Hospital Medical School väitti, että Wallac oli jättänyt professori Ekinsin epäoikeudenmukaisesti pois patenttihakemuksesta. Oikeus hylkäsi kanteen, mutta kiista vahvisti taas kerran, miten syvästi yhteistoiminnallista luova työ on.

Mitä oppia lapsen luovuudesta?

Nelivuotiaan lapsen tarinointi ja teollinen innovaatio muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan. Sekä lapsi että Delfian kehittäjät ratkaisivat tärkeän ja pakottavan ristiriidan yhteistyössä muiden ihmisten kanssa.

Lapsi haluaa olla itsenäinen, mutta todellisuudessa hän on riippuvainen aikuisista. Leikin avulla ja leikkimaailmassa hän tulee tasa-arvoiseksi aikuisen kanssa. Pikkupoika puhuu löydöistään paleontologin tavoin. Leikkimaailmassa hän on paleontologi. Leikkiessään hän samalla rakentaa siltaa itsenäisyyteen tosielämässä. Leikki on siten yhtä tärkeä ja vakava asia kuin työ. Hyvä leikki vaatii tietoja, taitoja ja yhteistoimintaa.

Delfian kehittäjät törmäsivät radioaktiivisen merkkiaineen ongelmaan, joka pakottavalla tavalla vaati ratkaisua. Oli löydettävä menetelmä, joka oli sekä herkkä että turvallinen. Ratkaisua etsiessään he rakensivat monialaisen yhteistyöverkon.

Koska luovuudessa havaitaan eri elämänalueilla yhteisiä piirteitä, voi olla mahdollista määritellä luovan työn säännöt. Ehkä niiden avulla voidaan välttää toistamasta vanhoja virheitä.




Käsitys luovuudesta muuttuu

Sana "luovuus" tuo monelle mieleen aivo-riihen, jota amerikkalainen mainosmies Alex Osborn levitti 1950-luvulla.

  kritiikki on kielletty. Näin tulppa avataan, ja ideat pääsevät ulos.

Genrih Altshullerin ja muiden tutkijoiden työ on kuitenkin muuttanut käsityksiä luovuudesta. Uusi tutkimus on osoittanut, että ideat eivät nouse yksinäisten aivojen paineastiasta vaan syntyvät ihmisten välisen vuorovaikutuksen innostamina.


Altshullerin luovuussäännöt

Insinööri Genrih Altshuller (1926-1998) huomasi toimiessaan 1940-luvulla patenttiasiantuntijana Neuvostoliiton Bakussa, että keksijät toistavat samoja virheitä. Siitä hän innostui pohtimaan luovuuden säännönmukaisuuksia. Kehittyväthän kasvit ja eläimetkin evoluution lakien mukaan; ehkä ihmisen tuotteissa on omat lakinsa.

Altshuller löysikin sääntöjä ja kehitti seuraajineen menetelmiä uuden luomista varten.

Seuraavassa Altshullerin koulukunnan tulokset on tiivistetty viiteen avainsanaan, ja tapausesimerkkinä on eräs mehiläishoitajan ongelma:

1. Ristiriita. Mehiläishoitajalle sattui vahinko: hunajaa levisi matolle. Todellinen ongelma oli ristiriita ajan ja tuloksen välillä. Mitä paremmin puhdistaa maton, sitä enemmän menee aikaa.

  mietti vähän aikaa ja oivalsi, että mehiläiset ovat


ilmaista työvoimaa.

3. Ideaaliratkaisu. Hoitaja kantoi maton pesien luo. Mehiläiset keräsivät hunajan, ja hetkessä matto puhdistui täydellisesti.

4. Kehityslait eli säännönmukaisuudet systeemien kehityksessä. Yksi näistä on laki siirtymisestä mikrotasolle: kehittyessään työkalut jakautuvat pienempiin osiin. Periaatetta voi elävöittää kuvittelemalla, että suuri joukko tikku-ukkoja tekee työtä. Näinkin päätyy mehiläisiin.

  mehiläisiin.

Vankileirillä yliopisto yhdelle

Luovuussääntöjen soveltaminen vaikeisiin tehtäviin vaatii vuorovaikutusta, mistä Altshullerin oma työ on valaiseva esimerkki.

Kehitettyään metodinsa Altshuller kirjoitti innoissaan Stalinille kirjeen, joka sisälsi ehdotuksia luovuuden kehittämisestä. Vastauksena tuli vankilatuomio.

Tilanne näytti ulospääsemättömältä. Altshuller halusi kehittää luovuutta, mutta vankilassa siihen olisi kaikkein vähiten mahdollisuuksia.

Altshuller kuitenkin löysi ratkaisun. Hän perusti vankileirille yliopiston, jossa hän itse oli ainoa opiskelija. Leirillä virui monien alojen asiantuntijoita, jotka Stalinin hallinto oli vanginnut 1930-luvun suurissa puhdistuksissa. Altshuller pyysi insinöörejä, arkkitehteja, lakimiehiä, upseereja ja muita spesialisteja luennoimaan itselleen. Näin hän hankki ensyklopedisen yleissivistyksen, jota hän hyödynsi luovuusmenetelmiä kehittäessään.

Altshullerin yliopistolla oli odottamaton lisäetu. Parakin kuolleisuus aleni. Asiantuntijoilla oli nyt mielekästä tekemistä, kun he yrittivät välittää tietonsa innokkaalle opiskelijalle.

7 000 asiantuntijan verkko

  jatkoi luovuustutkimusta. Hänen ympärilleen kasvoi koulukunta, joka 1990-luvulla levisi ympäri maailman, etenkin Yhdysvaltoihin ja Japaniin.

Altshullerin oppilas Semyon Litvin, joka työskentelee nykyään Yhdysvalloissa, on yhdistänyt uudet luovuusmenetelmät ja asiantuntijaverkon.

Litvinin verkostoon kuuluu yli 7 000 asiantuntijaa eri aloilta. Asiantuntijat työskentelevät Yhdysvalloissa, Israelissa, Venäjällä ja muualla ympäri maailmaa. Internet auttaa yhteydenpidossa. Inhimillinen ja sähköinen verkko muodostavat yhdessä kyberavaruuden, josta löytyy ratkaisuja mitä moninaisimpiin ongelmiin.

Tulosten skaala ulottuu parannuksista mikrosirujen ja perunahiutaleiden tuotannossa uusiin tekniikoihin pyykinpesua ja polttokennokulkuneuvoja varten.

Litvinin ideanetsinnän vaiheet

Usein Litvinin verkosto on löytänyt valmiin ratkaisun toiselta alalta kun miltä ongelma nousi. Kuitenkin, jotta asiantuntijaverkosta olisi hyötyä, on tiedettävä, miltä alalta hakea ideaa ja keneltä asiantuntijalta kysyä.

Litvinin tiimi on siksi kehittänyt ratkaisun hakuun erityisiä menetelmiä. Verkosto etsii ideaa neljässä vaiheessa, joita seuraavassa esimerkissä havainnollistaa diabeetikkojen verensokerin mittauslaite. Sokeri voidaan mitata ottamalla verinäyte, mikä on epämiellyttävää. Kosketuksettomat mittauslaitteet taas ovat suuria ja hankalia.

1. Mietitään, mitä halutaan. Tehtävänä oli kehittää verensokerin mittaamiseen uusi menetelmä, jossa ei tarvittaisi pistämistä ja jossa laite olisi kannettava.

2. Mietitään, millä alalla parhaiten osataan tehdä haluttu asia. Kysyttiin, mikä on johtava ala kosketuksettomissa mittauksissa. Todettiin, että sähköteknikot ovat tottuneet mittaamaan sähköisiä ominaisuuksia ilman mekaanista kosketusta. Nyt tiedettiin, keneltä kysyä.

3. Haetaan johtavalta alalta valmis ratkaisu. Huomattiin, että sähkökaapeleita on kauan mitattu ilman kosketusta.

4. Siirretään ratkaisu tuotteeseen tai tekniikkaan, jota halutaan parantaa. Myös ihmisen kehossa kulkee heikkoja sähkövirtoja. Kehitettiin sokerimittari, joka muistuttaa sormusta tai rannerengasta.

Sekä tietoa että vuorovaikutusta

Luovuus kukoistaa, kun tieto, menetelmä ja vuorovaikutus yhdistyvät.

  hänen kanssaan. Pelkkä yhdessäolo lapsen kanssa ei synnytä luovaa toimintaa.

Delfian loivat ihmiset ja organisaatiot, joilla oli jokaisella jotakin kehityskohteeseen liittyvää erityistietämystä. Satunnainen aivoriihi ei olisi voinut tuottaa innovaatiota.

Altshullerin yhden opiskelijan yliopisto koostui omien alojensa parhaista asiantuntijoista. Satunnainen vankijoukko ei olisi pystynyt opettamaan häntä.

Litvinin seitsemäntuhannen asiantuntijan tiimi olisi hyödytön ilman keinoja löytää oikea asiantuntija. Tarvitaan metodi kertomaan, että ratkaisua lääketieteelliseen ongelmaan kannattaa etsiä sähkötekniikasta.

Europarlamentaarikko Marjo Matikainen-Kallström toisti Tekniikan akateemiset -lehdessä tämän vuoden alussa perinteisen luovuusmääritelmän: "Luovuus tarkoittaa aikaa ja lupaa irrotella ja leikkiä."

Tarvitaan vielä jotakin lisää: lapsikin tarvitsee leikkiäkseen tietoa ja yhteistoimintaa.

Kalevi Rantanen on diplomi-insinööri ja tietokirjoittaja, joka on tutkinut teknistä luovuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla