Siitä voidaan kasvattaa soluja ja elimiä ihmisen varaosiksi. Sitä on kuitenkin vaikea pyydystää, ja asiassa on eettisetkin ongelmansa.



TEKSTI:Anna Polgren



Siitä voidaan kasvattaa soluja ja elimiä ihmisen varaosiksi.
Sitä on kuitenkin vaikea pyydystää, ja asiassa on eettisetkin ongelmansa.

Julkaistu Tiede-lehdessä

6/2001
 


Kehosi koostuu biljoonista soluista. Niitä syntyy, ne toimivat aikansa ja kuolevat sitten pois. Jotta kehon solujen määrä pysyisi vakiona, uusia soluja pitää muodostua koko ajan. Ihmisessä syntyy joka sekunti kuusi miljoonaa punaista verisolua korvaamaan saman solumäärän, joka kuolee tuon lyhyen hetken aikana.

Luvut ovat huikeita. Sen jälkeen kun aloit lukea tätä tekstiä, elimistösi on käyttänyt loppuun noin 90 miljoonaa punaista verisolua ja muodostanut niiden tilalle yhtä monta uutta. Kaikki solutyypit eivät vaihdu näin nopeasti, mutta periaate on sama.

Mistä kaikki nämä uudet solut tulevat? Miten määrä pysyy vakiona ja mistä solut tietävät, millaisia niistä pitäisi tulla?

Totuus muuttuu tiedon karttuessa

Vastaukset näihin, kuten muihinkin, tieteellisiin kysymyksiin muuttuvat sitä mukaa kuin tutkijat tuottavat uutta tietoa. Tässä sen paremmin kuin muissakaan tieteellisissä kysymyksissä ei ole ehdottomia totuuksia. Tutkimusta viedään eteenpäin esittämällä olettamuksia, testaamalla niitä kokeiden avulla ja hyväksymällä tai hylkäämällä ne sitten tulosten ja aiemman tietämyksen perusteella.

Nykyiset tieteelliset totuudet ovat totta, kunnes toisin osoitetaan. Näin käsityksemme maailmasta muuttuu samassa tahdissa kuin uudet tutkimustulokset kaatavat vanhoja teorioita ja maailmankuvia.

Vielä pari vuotta sitten oli yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaista ja siksi totta, että ihmisellä on syntyessään tietty määrä aivosoluja. Niillä hänen täytyy sitten elää kitkutella lopun ikäänsä. Kun hän pukkaa palloa tai saa iskun päähänsä, kuolee jokin määrä aivosoluja, eikä uusia kasva tilalle.

Nykyään on toinen ääni kellossa: kyllä aivosolutkin uusiutuvat, tutkijat väittävät. Kantasolujen ansiosta aivotkin kykenevät korvaamaan kuolleet solunsa.




Mikä kantasolu?

Kantasolut ovat elimistön solutehtaita. Jakautuessaan kantasolu tuottaa elimistön eri tehtäviin erikoistuneita soluja sekä uusia kantasoluja. Kantasoluilla voidaan korvata elimistön viallisia kudoksia. Tulevaisuudessa opittaneen kasvattamaan jopa kokonaisia elimiä.


Visiona elintehtaat

Kantasolut ovat tulevaisuuden lääketiedettä, jotkut helskyttelevät. He hahmottelevat jo skenaarioita, joissa elintehtaat tuottavat varaosia kehon koneiston kunnossapitoon.

Jotkut tutkijat vaativat taloudellista tukea, jotta jokaisen vastasyntyneen napanuorasta voitaisiin ottaa verta talteen. Jos ihminen sitten aikuisena sairastuu, parantamiseen voitaisiin käyttää hänen omia sikiövaiheen aikaisia solujaan.

Näin on viime aikoina puhuttu sekä tieteenharjoittajien piirissä että yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kissankokoiset otsikot ovat valaneet toivoa ja toisaalta varoitelleet tutkimuksista, joiden monet katsovat hipovan eettisyyden rajoja. Viime vuosi voitaisiin syystä julistaa kantasolujen vuodeksi.

Tämän hehkutuksen jälkeen voi kohtuuden nimessä vaatia tarkempaa selvitystä. Mikä kantasolu oikein on? Hyödynnetäänkö kantasoluja jo nyt, vai koskeeko pohdiskelu tulevaisuudessa häämöttäviä visioita? Piileekö kantasolukohun takana realistisia odotuksia vai lennokasta mielikuvitusta?

Kaikiksi soluiksi

Jotta pääsisimme lähemmäs asian ydintä, aloitetaan aivan elämän alusta, siitä hetkestä, kun siittiö on juuri hedelmöittänyt munasolun. Hedelmöitetyllä munasolulla on nyt täydellinen kromosomisto, toisin sanoen sen tumassa ovat kaikki ne perintötekijät, jotka määräävät, millainen yksilöstä aikanaan tulee.

Munasolu alkaa jakautua. Kussakin jakautumisessa muodostuu kaksi solua. Silloin kahdentuvat kaikki solun osat, myös geneettisen informaation sisältävä dna, jotta uudestakin solusta tulisi täydellinen. Kahdella jakautumisella saadaan neljä solua, kolmella kahdeksan. Siis kahdeksan täysin samanlaista ja totipotenttia solua.

Totipotentti eli kaikkivoipa solu kykenee muodostamaan kaikkia aikuisessa yksilössä esiintyviä solutyyppejä maksa- ja ihosoluista hermosäikeisiin ja silmän sauvoihin ja tappeihin. Kun annetaan oikeat signaalit, mikään ei ole tällaiselle solulle mahdotonta. Jos se irtautuu kahdeksan solun möykystä, se voi kohtuun kiinnittyessään muodostaa uuden yksilön, identtisen kaksosen.

Totipotentit solut ovat embryonaalisia kantasoluja. Embryonaalinen tarkoittaa alkiosta tulevaa (alkio on latinaksi embryo), ja kantasoluiksi niitä sanotaan juuri sen vuoksi, että ne pystyvät ainutlaatuisella tavalla erilaistumaan kaikenlaisiksi soluiksi.

Jakautuvat rajatta

Kantasoluille on ominaista myös se, että ne voivat jakautua rajattoman monta kertaa ja että jokaisella kerralla on tarjolla valinnan mahdollisuus: tytärsolut voivat joko pysyä kantasoluina tai kehittyä erilaistuneiksi soluiksi. Kantasolujen ja muiden solujen perusero on siis se, ettei kantasolun tytärsolujen tarvitse olla emosolun kanssa yhdenmukaisia.

Koska kantasolu voi tuottaa monenlaisia tytärsoluja, täytyy olla olemassa mekanismeja, jotka määräävät, millainen solu milloinkin muodostuu. Tätä ohjausmekanismia ei ole vielä selvitetty, mutta sen tiedetään liittyvän paljolti signaaleihin, joita välittyy kantasoluihin hormoneina tai kasvutekijöinä.

Tässä on kysymys hyvin mutkikkaasta biologisten molekyylien yhteispelistä. Tulokseksihan saadaan luonnon pisimmälle jalostettuja tuotteita, eläviä organismeja - ihminen, bakteeri tai kenties tohvelieläin.




Mistä parhaat kantasolut?

Kun harkitaan, mistä kerätään kantasoluja potilaan hoitamiseksi, on punnittava ainakin kolmea asiaa. (1) Kantasolujen kyvyt. Osaavatko ne tuottaa kaikkia tarvittavia solutyyppejä? (2) Hylkimisriski. Oman elimistön solut ovat varma valinta, vieraat solut hankalampia. (3) Etiikka. Aikuisen solujen käytössä ei ole eettistä ongelmaa, alkion tai sikiön solujen käytössä voi olla.

Kykyjensä perusteella kantasolut jaetaan neljään luokkaan:

TOTIPOTENTTI eli kaikkivoipa kantasolu pystyy tuottamaan kaikki elimistön solut ja kohdussa kehittymään uudeksi yksilöksi. Tällaisia ovat hedelmöi-tyneet munasolut sekä alkion solut 2-3 vuorokauden ikään asti.

PLURIPOTENTTI eli lähes kaikkivoipa kantasolu pystyy viljeltynä tuottamaan elimistön kaikkia solutyyppejä mutta ei pysty kohdussa kasvamaan alkioksi.

Pluripotentteja embryonaalisia kantasoluja saadaan 4-7 vuorokauden ikäisistä, hedelmöity-shoidoista ylijääneistä alkioista. Ominaisuuksiltaan vastaavia embryonaalisia sukusoluja eli sukusolujen kantasoluja saadaan abortoidun alkion tai sikiön sukurauhasista.

MULTIPOTENTTI eli monikykyinen kantasolu pystyy tuottamaan jonkin kudoksen soluja, ei kuitenkaan kaikkia elimistön solutyyppejä. Esimerkiksi hermokantasoluja saadaan abortoitujen sikiöiden aivoista ja verikantasoluja synnytettyjen istukoiden verestä tai aikuisten luuytimestä.

Progenitori-kantasolu eli ESISOLU tuottaa jakautuessaan vain loppuun asti erilaistuneita yhdentyyppisiä soluja. Ne eivät siis tuota uusia kantasoluja. Esisolut ovat monikykyisten kantasolujen jälkeläisiä, ja niitä on kaikissa uusiutuvissa kudoksissa aikuisenkin elimistössä.

Tämän luokittelun mukaan aikuisen kantasolut ovat siis kaikki rajallisia, joko multipotentteja tai progenitoreja, eli ne eivät osaa synnyttää kaikkia yksilön solutyyppejä. Tuoreimpien tutkimusten mukaan aikuisenkin jotkin kantasolut saattavat kuitenkin pystyä tuottamaan monen eri elimen soluja. Tällaisia aikuisen soluja nimitetään jo optimistisesti pluripotenteiksi.

Petri Riikonen


Luokittelu EU:n raportista Ethical aspects of stem cell research and use, 14.11. 2000.


Kantasoluja on erilaisia

Embryonaaliset kantasolut ovat aitoja kantasoluja, koska ne kykenevät muuttumaan miksi tahansa muuksi solutyypiksi. Myös osittain eriytyneitä soluja sanotaan yleensä kantasoluiksi.

Puhutaan esimerkiksi hermokantasoluista, kun tarkoitetaan sellaisia soluja, joista voi kehittyä erilaisia aivo- ja hermosoluja; verikantasoluista, kun tarkoitetaan luuytimen soluja, jotka pystyvät valmistamaan valkoisia ja punaisia verisoluja, verihiutaleita ja muita verisolutyyppejä; ihokantasoluista, kun kysymyksessä ovat solut, jotka voivat eriytyä ihokerrosten eri solutyypeiksi.

Jos kantasolututkimus olisi ollut teatteriesitys, arvostelijoiden mielipiteet olisivat hajaantuneet kovasti sen mukaan, minkä esityksen he olisivat käyneet katsomassa. Eräät näytännöt ovat huippuhetkiä, kun taas toiset unohdetaan pian.

Mutta sanotaan kantasolunäytelmästä mitä sanotaan, yhdestä asiasta katsojat voivat olla yhtä mieltä: juoni, jossa embryonaalinen kantasolu on pääosassa, on suurenmoinen. Tämä solu on elämän alkulähde, kaikkien solujen kantaäiti, ja siksi se tietenkin viehättää kovasti sekä tutkijoita että suurta yleisöä.

Luuydinsiirrot toivat nobelin

Kantasolut ovat siis ratkaisevia sekä organismin kehittymisen että sen ylläpitämisen kannalta, mutta niitä voidaan käyttää myös lääkintätarkoituksiin.

Jo paljon ennen kuin kantasolu-sana oli noussut otsikoihin, lääkärit pystyivät hoitamaan vaikea anemiaa luuydinsiirroilla. Ensimmäiset yritykset solujen siirtämiseksi luovuttajan luuytimestä potilaan verenkiertoon teki 1957 yhdysvaltalainen Donnall Thomas työtovereineen. Pari vuotta myöhemmin Thomas sai Nobelin lääketieteenpalkinnon. Sen toi oivallus, että luuytimen siirto kasvattaa paitsi vastaanottajalle uutta ydintä myös hänen vereensä sen erityyppisiä soluja.

Thomasin ja muiden tutkijoiden kokeiden avulla on myöhemmin opittu ymmärtämään, että vastaanottajan vereen kertyvät solut ovat peräisin luovuttajan verikantasoluista, joita luuydin sisältää.

Kukin voisi olla oma solupankkinsa

Lääketieteellisistä syistä paras luovuttaja on aina sellainen, jolla on täsmälleen sama perimä, siis henkilö itse tai identtinen kaksonen. Käytännön kannalta ja eettisistä syistä on monessa tapauksessa yksinkertaisinta, että potilas itse luovuttaa itselleen solut.

Tulevaisuudessa ihminen toivon mukaan voi luovuttaa itselleen kantasoluja niin, että omasta luuytimestä kerättyjä verikantasoluja muokataan tarpeen mukaisiksi.

Perinnöllinen veritauti voidaan silloin parantaa vaihtamalla viljelmässä omien verikantasolujen viallisen geenin paikalle terve kopio ja siirtämällä parannellut solut takaisin elimistöön. Tätä menetelmää käytettäessä ei tarvitse etsiä sopivaa solujen lahjoittajaa, ja sitä paitsi vältetään siirtoihin liittyvä hylkimisen ja tartuntojen vaara.

  Viljelmässä tulos voitaisiin kasvattaa muutaman päivän ikäiseksi alkioksi, sillä myös tavallisten solujen tumassa on kaikki alkion tuottamiseen tarvittavat geenit. Ne vain alkavat toimia ainoastaan, kun tumaan vaikuttavat munasolun soluliman säätelyaineet. Tämän alkion kantasoluja voisi käyttää hoitoon ilman hylkimisongelmaa.

Jos onnistutaan viljelemään esimerkiksi maksakantasoluja, maksan valmistamista laboratoriossa ei voi enää pitää mahdottomana. Vastaavasti, jos pystyttäisiin tuottamaan munuaissoluja, munuaisten vajaatoiminnasta kärsivien hoito ei enää olisi omaisluovuttajalta saatavan terveen munuaisen varassa, vaan elin voitaisiin valmistaa "tilaustyönä".

Aivot kuntoon hermokantasoluilla

  kantasoluja voitaisiin siirtää esimerkiksi diabeetikoihin ja potilaisiin, jotka kärsivät hermo- ja lihaskudosta tuhoavista sairauksista, selkäydinvaurioista, verisuonten kalkkiutumisesta, palovammoista tai  pahoista haavoista.

Parkinsonin ja Alzheimerin taudit ovat kumpikin hermostoa rappeuttavia sairauksia. Potilaan aivo- ja hermokudos hajoaa hitaasti mutta varmasti, mikä vaikuttaa muistiin, avaruudentajuun ja tunne-elämään. Siksi potilaat voivat kärsiä muistihäiriöistä, vapinasta ja masennuksesta.

Hermoston rappeumasairauksia potevia voitaisiin auttaa korvaamalla ennen aikojaan kuolevat aivosolut uusilla terveillä soluilla. Niitä saataisiin hermokantasoluista, joilla on kyky kehittyä tuoreiksi hermoston soluiksi.

Ruotsissa tutkijat ovat päässeet jo pitkälle tällaisissa tutkimuksissa, jotka alkoivat siitä, että abortoiduista sikiöistä otettuja kantasoluja siirrettiin Alzheimerin ja Parkinsonin tautia sairastaviin. Tämä ei tietystikään ole paras mahdollinen tapa, sillä siirtoja voidaan pitää eettisesti arveluttavina. Sitä paitsi siirrot onnistuisivat paremmin, jos kantasoluja olisi enemmän.

Ongelma ratkeaa, kun käytetään potilaiden omia hermosoluja ja annetaan niiden lisääntyä koeputkessa, ennen kuin ne sijoitetaan aivoihin.




Mikä kloonaus?

Kantasolututkimuksen yhteydessä puhutaan usein alkion kloonauksesta. Mitä sillä tarkoitetaan, ja miksi tutkijat haluaisivat tehdä sitä?

Kloonaus on elävän olennon tai solun monistamista niin, että emon ja jälkeläisten perimä on identtinen. Olipa lopputavoitteena sitten yksilö tai soluviljelmä, kloonaus tehdään yksittäisellä solulla ja jälkeläisen kasvuun kuluu normaali aika. Minkäänlaista valo-kopiokoneeseen verrattavaa pikamenetelmää ei ole.

Solun kloonausta tutkijat ovat käyttäneet jo vuosikymmeniä halutessaan geeneiltään yhtenäisen viljelmän esimerkiksi bakteereista tai eläin- tai kasvisoluista. Periaate on yksinkertainen: otetaan yksi solu erilleen ja annetaan sen jakautua viljelmäksi. Näin kaikista tytärsoluista tulee identtisiä emosolun kanssa.

Tutkijat kloonaavat soluja esimerkiksi siirrettyään niihin uuden geenin. Siirto nimittäin onnistuu käytännössä vain osaan soluista, ja kloonaamalla tutkijat saavat näistä viljelmiä.

Kloonaus somaattisen solun tumansiirrolla, somatic cell nuclear transfer, on menetelmä, jossa aikuisen eläimen tavallisen solun tuma siirretään munasolun tuman paikalle ja lopputulos istutetaan kohtuun. Jälkeläisellä on sama perimä kuin tuman luovuttajalla; ne ovat ikään kuin identtisiä kaksosia, joilla on sukupolven ikäero.

(Yksi pikku särö identtisyyteen jää: munasolun soluliman mitokondrioissakin on joitakin geenejä, ja nämä tulevat siis munasolun luovuttajalta.)

Ihmisellä tumansiirtoa voidaan käyttää kahteen hyvin eri tyyppiseen tarkoitukseen: kantasolujen tuotta-miseen ja vauvojen tuottamiseen.

Alkion kloonauksella tarkoitetaan alkioiden tuottamista tumansiirrolla kantasolujen viljelyä varten.

Tärkein syy olisi ns. terapeuttinen kloonaus, therapeutic cloning. Tässä kaavaillussa hoito-menetelmässä potilaan solun tuma siirrettäisiin luovutetun munasolun tuman paikalle. Tulos kasvatettaisiin viljelmässä muutaman päivän ikäiseksi alkioksi. Se hajotettaisiin kantasoluviljelmäksi, josta kasvatettaisiin kudossiirrännäisiä. Potilaan elimistö ei hylkisi niitä, koska niiden soluilla olisi sama perimä kuin hänen soluillaan.

Samalla menetelmällä voidaan tuottaa myös perustutkimukseen laadukkaampia kantasoluja kuin hedelmöityshoidoista ylijääneistä alkioista saadaan. Ylijääneet alkiot on nimittäin monesti hylätty juuri huonokuntoisuutensa takia; lääkärit voivat usein jo alkion ulkonäöstä päätellä, kannattaako alkiota siirtää kohtuun vai ei.

Ihmisalkion kloonaamisen eettisyydestä kiistellään.

Ihmisen kloonaus ei liity kantasoluihin, vaan sillä tarkoitetaan aikuisen ihmisen kloonaamista tumansiirrolla lapsen saamiseksi. Tätä kutsutaan myös kloonaamiseksi lisääntymistä varten, reproductive cloning. Tumansiirron jälkeen solu istutettaisiin sijaisäidin kohtuun.

Tiettävästi tällaisia lapsia ei ole toistaiseksi syntynyt. Italialainen lääkäri Severino Antinori ja yhdysvaltalainen hedelmällisyystutkija Panayiotis Zavos ovat ilmoittaneet yrittävänsä tätä lähitule-vaisuudessa. Hanketta pidetään yleisesti epäeettisenä kehitysvaurioiden riskin takia.


 


Eläimistä on kloonattu esimerkiksi lehmiä, hiiriä ja apinoita, mutta menetelmä on vielä hyvin epävarma: parhaimmillaankin alle 5 % tumansiirroista johtaa elävänä syntyvään jälkeläiseen. Kehityshäiriöiden riski on suuri: esimerkiksi joka seitsemännellä syntyneella kloonivasikalla on ollut hengenvaarallinen häiriö.


 

Petri Riikonen


Soluvarasto voi ehtyäkin

Kantasoluiksi luetaan myös satelliittisolut, lihassolujen edeltäjät.

Satelliittisolut ovat laiskoja. Suurin osa niistä viettää koko elämänsä levossa odottaen käskyä ryhtyä rakennustöihin, korvaamaan vaurioituneita lihassoluja. Kun käsky, vaurioituneen lihassolun alueelta tuleva signaali, saapuu, satelliittisolut lähtevät liikkeelle ja tekevät kiivaasti töitä muuttuakseen uusiksi terveiksi lihassoluiksi.

Satelliittisoluja on enemmän kuin niitä tarvitaan, mikä merkitsee sitä, että useimmilla ihmisillä vain pieni osa niistä joutuu töihin. Vaikka lihasvaurioita sattuisi kuinka paljon, lepääviä satelliittisoluja jää silti jäljelle kelpo arsenaali.

Toisin käy lihasdystrofiaa sairastaville. Heillä esiintyy muutoksia niissä geeneissä, jotka ohjaavat lihassoluja rakentavia proteiineja. Sen vuoksi heiltä tuhoutuu koko ajan lihassoluja, ja satelliittisoluilla on lihasvaurioiden korjaamisessa täysi työ. Lopulta satelliittisolut loppuvat, ja lihakset alkavat rappeutua.

Lihasdystrofiaan ei vielä ole parannusta, mutta tulevaisuudessa potilaille voidaan toivottavasti antaa embryonaalisia kantasoluja tai satelliittisoluja. Esimerkiksi lihasdystrofiaa sairastavat lapset voisivat saada uusia lihaskantasoluja heti, kun satelliittisolut alkavat käydä vähiin.

Etiikkaa pitää pohtia

Kantasolututkimuksen on edettävä vielä


pitkä taival, ennen kuin eri sairauksista kärsiviä potilaita päästään rutiininomaisesti hoitamaan embryonaalisilla tai osittain eriytyneillä kantasoluilla.

Paljon on yhä toivon varassa. Tutkijat odottavat, että kantasoluilla aikanaan tehdään urotyö toisensa jälkeen. Uusia mahdollisuuksia sairauksien hoitoon avautuu sitä mukaa kuin kertyy tietoa siitä, miten kantasolut voi saada kasvamaan ja eriytymään erityyppisiksi soluiksi.

Entä onko kantasoluhoito eettisesti hyväksyttävää? Eettiset pohdiskelut perustuvat ennen kaikkea siihen, että kantasoluja otetaan abortoiduista alkioista tai sikiöistä tai koeputkessa hedelmöitetyistä munasoluista, vaikka niitä voidaan saada myös istukan verestä ja aikuisten luuytimestä. Onko eettisesti hyväksyttävää käyttää abortoitujen sikiöiden kantasoluja dementiapotilaiden hoitamiseen? Voisiko sallia munasolujen hedelmöittämisen laboratoriossa pelkästään kantasolujen tuottamiseksi?

Näihin kysymyksiin ei vielä ole valmiita vastauksia. Joka tapauksessa on tärkeää, että itse kukin kannamme vastuumme ja osallistumme lääketieteellisen tutkimuksen etiikkaa koskevaan keskusteluun, jottei keskustelu jää pelkästään eetikoiden ja tutkijoiden ohjailtavaksi.

Anna Polgren on solu- ja molekyylibiologiaan erikoistunut filosofian lisensiaatti ja Solnassa Karoliinisen instituutin genomitutkimuskeskuksen tiedottaja. Artikkeli voitti ruotsalaisen Forskning och framsteg -lehden kirjoituskilpailun ja julkaistiin sen numerossa 3/2001.




Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.