Yleensä luottamus muistiin on sekä luja että harhainen.

Teksti: Jani Kaaro

Yleensä luottamus muistiin on sekä luja että harhainen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Vuonna 1902 eräässä Berliinin yliopiston luentosalissa sattui kummia. Kaksi opiskelijaa ajautui kiivaaseen sanasotaan, joka yltyi käsikähmäksi. Professori ryntäsi nuorukaisten väliin, jolloin taistelu vain yltyi, ja sitten kajahti laukaus. Tilanne rauhoittui, ja ampujaksi epäilty vietiin salista pois.

Kenenkään henki ei ollut vaarassa, sillä kyseessä oli yliopiston kriminologian professorin Franz von Lisztin järjestämä koe. Siinä järkyttyneitä silminnäkijöitä pyydettiin kuvailemaan mahdollisimman yksityiskohtaisesti, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Kuvauksia vertailtiin käsikirjoitukseen, jota kiistan näyttelijät olivat seuranneet pilkuntarkasti.

Tulokset antoivat järkyttävän kuvan silminnäkijätodistusten epäluotettavuudesta. Tarkimmatkin katselijat muistivat väärin yli 25 prosenttia tapahtumista. Pahimmissa tapauksissa erehtymisprosentti oli 80.

Näkijä uskoo muistikuviinsa

Lisztin kokeesta on yli sata vuotta, mutta silminnäkijätodistusten ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Nuo ongelmat johtuvat siitä, että tunne oman kokemuksen vankkuudesta on tavattoman voimakas. "Uskon, kun näen", kuten on tapana sanoa. Voimme unohtaa Suomen itsenäisyyspäivän tai puhelinnumeromme, mutta kun olemme itse kokeneet jotakin, luotamme muistikuvaamme.

Vakavin osoitus katteettomasta muistiin uskomisesta ovat ne lukuisat ihmiset, jotka ovat joutuneet vankilaan virheellisen silminnäkijätodistuksen vuoksi. Riippumattomien asianajajien perustaman Innocence Projectin mukaan suurin osa Yhdysvalloissa syyttöminä tuomituista on päätynyt selliin juuri tästä syystä.

Kuva piirtyy, luultiin pitkään

Osa taloustieteilijöistä saattaa edelleen uskoa rationaalisia päätöksiä tekevään ihmiseen, mutta neurotieteet ovat viime vuosina osoittaneet, miten nolon epärationaalista ihmisen käyttäytyminen on. Mielemme on täynnä ansakuoppia ja sokeita pisteitä, ja pahimpia näistä on muistimme.

Platonin ajoista lähtien ihmiset ovat ajatelleet muistia eräänlaisena muuttumattomana dokumenttina. Kreikassa 300-luvulla eaa. filosofoinut Platon vertasi muistia vahatauluun, johon kokemukset piirtävät merkkinsä. Halutessamme voimme "noutaa" muistikuvan tietoisuuteemme ja tarkistaa, mitä tiettynä hetkenä tapahtui.

Tätä näkemystä vahvisti pitkään vallalla ollut käsitys "salamavalomuistista". Sen mukaan muistikuva piirtyy sokeeraavissa tilanteissa valokuvan lailla ja säilyy tarkkana koko elämämme ajan. Esimerkiksi monet yhdysvaltalaiset väittävät yhä muistavansa kuin eilispäivän, mitä he tekivät 22.11.1963 kuullessaan presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Mutta ihminen ei muista niin

Mitä ihmiset sitten kuvittelevatkin muistavansa, salamavalomuistia ei ole olemassa. Tämän osoitti tutkimuksissaan ensimmäisenä yhdysvaltalaisen Emoryn yliopiston professori Ulric Neisser.

Neisser tarttui testaustilaisuuteen vuonna 1986, kun Challenger-sukkula räjähti. Hän pyysi oppilaitaan kertomaan onnettomuudesta ensin päivää sen jälkeen ja sitten kolmen vuoden päästä uudestaan. Versiot näyttivät niin erilaisilta kuin ne olisi kirjoittanut eri henkilö. Vain seitsemällä prosentilla uusi kertomus vastasi alkuperäistä. Puolella kirjoittajista uusi versio poikkesi vanhasta kahdessa kolmasosassa yksityiskohdista, ja joka neljännellä kaikki yksityiskohdat olivat uudessa versiossa erilaisia.

Neisserin koehenkilöiden muisti toimi ilmeisen vastaavasti kuin George Orwellin romaanin 1984 päähenkilö Winston Smith, joka päivitti Totuusministeriön virkailijana vanhoja sanomalehtiä vastaamaan nykytodellisuutta. Sitä mukaa kun koehenkilöt unohtivat tosiasioita, he täyttivät tyhjät kohdat uusilla, ja lopputulos oli enemmän sepitettä kuin todellinen muistikuva. Silti ihmiset kokivat nykyisen muistikuvansa oikeaksi ja hämmästelivät kolmen vuoden takaista. "Tunnistan kyllä käsialani, mutta en voi uskoa, että minä olen kirjoittanut noin", totesi yksi koehenkilöistä.

Muiden vihjeet muuttavat

Emme muista kovin luotettavasti edes muutaman päivän takaisia tapahtumia. Helposti meitä horjuttavat pienet vihjeet, ystävien sanomiset ja ulkopuolisten mielipiteet.

Hyvän esimerkin tästä ilmiöstä antaa israelilaisen Weizmann-instituutin tuore tutkimus, joka on kuin von Lisztin kokeen moderni toisinto. Siinä vapaaehtoiset jaettiin viiden hengen ryhmiin, joden kukin jäsen katsoi saman dokumentin rikollisen pidätystilanteesta ja parin päivän päästä vastasi dokumenttia koskevaan muistitestiin. Neljän päivän päästä koehenkilöiden aivoja kuvattiin, ja samalla he vastasivat uusiin kysymyksiin dokumentista.

Ennen aivokuvauksia koehenkilöitä odotti yllätys. Heille näytettiin ryhmän muiden jäsenten vastauksia samoihin kysymyksiin. Todellisuudessa vastaukset oli kuitenkin laatinut tutkija ja tarkoituksella dokumenttia vääristeleviksi. Kun vapaaehtoiset tämän jälkeen vastasivat kysymyksiin, 70 prosenttia heistä vastasi samalla tavoin väärin.

Koska tutkijat eivät voineet olla varmoja, vastasivatko vapaaehtoiset samoin ryhmäpaineen vuoksi vai koska he oikeasti muistivat tapahtumat väärin, heidät kutsuttiin takaisin laboratorioon vielä uuteen testiin. Nyt heille kerrottiin, etteivät vastaukset olleet muiden ryhmäläisten laatimia vaan tietokoneen satunnaisesti valitsemia. Tämän jälkeen 40 prosenttia vastasi edelleen väärin, mikä viittasi siihen, että luetut vastaukset olivat vaikuttaneet käsitykseen dokumentin tapahtumista. Koehenkilöille oli kehittynyt valemuistoja, joita he pitivät oikeina.

Syyllisyydentunne harhauttaa

Samasta valemuistoilmiöstä mutta toisesta näkökulmasta kertovat myös yhdysvaltalaisen Williams Collegen professorin Saul M. Kassinin tutkimukset. Hän on osoittanut, että täysin syyttömät ihmiset ovat kevein perustein valmiita myöntämään syyllisyytensä ja uskomaan siihen itse.

Kassinin koehenkilöt luulivat osallistuvansa reaktionopeuden tutkimukseen, ja heidän piti näpytellä tietokonetta tutkijan ohjeiden mukaan. Heitä varotettiin ankarasti painamasta Alt-näppäintä, koska silloin systeemi romahtaisi ja kaikki tiedot hukattaisiin.

Systeemi oli kuitenkin ohjelmoitu romahtamaan omin päin, ja sellaisella hetkellä huoneeseen astui tutkimuksen johtaja. Hän esitti harmistunutta ja vihaista ja syytti koehenkilöä Altin painamisesta. Hämmästyttävästi jopa joka neljäs myönsi syyllisyytensä, vaikkei ollut painanut näppäintä. Jos syytökseen yhtyi "silminnäkijä", syyllisyytensä myönsi 80 prosenttia. Koko tutkimuksen aikana kuitenkin vain yksi koehenkilö painoi Altia oikeasti.

Kassin on osoittanut, että koehenkilöt tunnustavat muustakin syystä kuin vain päästäkseen irti nolosta tilanteesta. Heidän myöhemmistä puheistaan kuulee, että he ovat sisäistäneet syyllisyytensä ja sepittäneet tilanteesta senmukaisen tarinan. Syyllisyydentunne on siis muuttanut heidän muistikuviaan, ja he uskovat sepityksiinsä.

Valemuisto tuntuu aidolta

Kenties noloimpia esimerkkejä muistojemme epäluotettavuudesta ovat tutkimukset, joissa ihmisten mieleen on istutettu valemuisto keksitystä tilanteesta. Washingtonin yliopiston professorin Elizabeth Loftusin klassisessa kokeessa jotkut saatiin muistamaan, että he olivat lapsena eksyneet ostoskeskukseen, vaikkei sellaista ollut tapahtunut.

Koehenkilöiden suvun avulla tutkijat perehtyivät heidän lapsuuteensa. Sitten tutkijat valmistivat kullekin koehenkilölle oman paperin, johon oli kirjattu parilla virkkeellä kolme todellista ja yksi kuviteltu lapsuudentapahtuma. Kuvitellussa tapahtumassa koehenkilö on eksynyt ostoskeskukseen viisivuotiaana ja alkanut itkeä, ja vieras ihminen on auttanut häntä löytämään vanhempansa. Vapaaehtoisten piti vastata, muistivatko he tapahtumat, ja kertoa kaikki, mitä he niistä muistivat.

Paperin luettuaan lähes 70 prosenttia koehenkilöistä muisti todelliset tapahtumat ainakin osin. Lisäksi seitsemän prosenttia katsoi ensimmäisellä lukukerralla muistavansa pätkiä kuvitellusta tapahtumasta. Toisella tapaamisella koehenkilöiden muisti oli "virkistynyt", ja nyt joka neljäs muisti kuvitellun tapahtuman. Kun heille kerrottiin, ettei sellaista ollut koskaan sattunut, jotkut eivät suostuneet uskomaan, koska he muistivat sen niin elävästi.

Muisti on muokkausväline

Tutkimusten perusteella todellisuudentajumme siis huojuu herkästi ja muisti on pikemminkin väline todellisuuden muokkaamiseen kuin dokumentti sen tallentamiseen.

Tämä vaikuttaa sekä käsityksiimme todistajien painoarvosta oikeussalissa että aivan arkiseen elämäämme. Kuinka monesti olemmekaan riidelleet läheisemme kanssa jostakin kymmenen vuoden tai kymmenen päivän takaisesta tapahtumasta, jonka muistamme eri tavoin mutta kumpikin omasta mielestään oikein.

Erehtyminen voi olla inhimillistä, mutta vielä inhimillisempää on kuvitella olevansa silloinkin oikeassa.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Miksi muistamme väärin?

Aivojemme tietojenkäsittelykapasiteettia kehutaan tähtitieteelliseksi. Miksi muistimme sitten tekee niin paljon virheitä?

– Mitään yleisesti hyväksyttyä vastausta ei ole, sanoo psykologian professori Antti Revonsuo Turun yliopistosta. Tutkijat ovat selvittäneet niin kiihkeästi sitä, miten aivot erehtyvät, että harva on ehtinyt miettiä, miksi ne erehtyvät.

Revonsuo tarjoaa kuitenkin joitakin näkemyksiä pohdittaviksi.

– Näyttää siltä, että uskomusjärjestelmämme painottaa nykyhetken todisteita vanhan muistitiedon kustannuksella ja samaa tapahtumaa koskevaa, muilta tulevaa informaatiota omien muistikuvien kustannuksella.

Jotkut tutkijat ovat viime vuosina kiinnittäneet huomiota muistin yhteisöllisyyteen. Esimerkiksi 9/11-tapahtumien jälkeen asioiden muistamisesta tuli Yhdysvalloissa lähes kansalaisvelvollisuus. Kun kyse oli kansallisesta traumasta, ihmisille oli tärkeää, että asia muistettiin yhdenmukaisesti.

Samoin varhaisissa ihmisyhteisöissä valtavirtaa vasten muistaminen saattoi koitua ihmisille kohtalokkaaksi.

– Ratkaisujen tekeminen yksin, sosiaalisen ryhmän tiedoista piittaamatta tai niiden vastaisesti sekä pelkkään muistiin luottaminen on saattanut olla kehno selviytymisstrategia, Revonsuo sanoo. 

Suomalaistutkija havaitsi, että maaseudun monimuotoinen luonto saattaa suojata koiria allergialta. Se antaa tukea biodiversiteettihypoteesille.

Kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla. Vähiten allergioita on koirilla, jotka elävät maalla maalaismaiseen tapaan monilapsisessa, muitakin eläimiä omistavassa perheessä ja saavat ulkoilla vapaasti kotipihalla.

Tällaisia asioita koirista Jenni Lehtimäki sai selville väitöstutkimuksessaan, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Ihmisistä tosin ei samanlaista yhteyttä löytynyt allergioiden ja asuinpaikan väliltä.

Lehtimäki testasi biodiversiteettihypoteesia. Sen mukaan immuunijärjestelmämme häiriintyy ja allergian tapaiset tulehdusperäiset sairaudet lisääntyvät, kun ympäristön monimuotoisuus hupenee ja me altistumme entistä vähemmille luonnon mikrobeille.

Väitöskirja koostui neljästä tutkimuksesta, joista kaksi käsitteli lapsia ja kaksi lemmikkikoiria.

Kummassakaan lapsitutkimuksessa ei löytynyt merkittävää yhteyttä allergioiden ja ihon mikrobien tai luonnon monimuotoisuuden välillä.

Toisin oli lemmikkien laita. Koiranomistajille suunnatun kyslytutkimusken mukaan sairaimpia olivat kaupunkilaiskoirat, joista noin 17 prosentilla oli allergiaa. Maalla osuus oli viitisen prosenttia.

”Kysely osoittaa ensimmäistä kertaa urbaanin ympäristön ja muun nisäkkään kuin ihmisen allergian välisen yhteyden”, Lehtimäki kertoo.

Vielä selvemmän näytön tarjoaa neljäs tutkimus, johon osallistui yhteensä 170 labradorinnoutajaa ja suomenlapinkoiraa.

Se paljasti, että eniten allergioista kärsivät kaupungissa esimerkiksi kerrostalossa asuvat koirat, joilla on ”urbaani elämäntyyli”. Niiden hoidosta vastaa yksi ihminen, joka harrastaa monenlaista ja lenkkeilee paljon koiran kanssa.

Harvinaisimpia allergiat ovat maalaiseen tapaan maalla elävillä koirilla. Niiden iholla on viljalti ympäristöstä peräisin olevia bakteereja.

Lehtimäki ihmettelee, miksi ympäristön ja allergian yhteys tuli ilmi koirilla muttei lapsilla.

”Allergia on monimutkainen sairaus ja ihmiselämä on monimutkaista, mikä saattaa piilottaa ympäristön vaikutuksen”, hän miettii.

Täysin piiloon ihminen ei kuitenkaan jäänyt. Kyselytutkimuksessa paljastui, että jos allergia vaivaa koiraa, omistajakin on todennäköisesti allergikko. Tämä johtuu epäilemättä jostain yhteisestä tekijästä koiran ja omistajan elämäntavoissa tai ympäristössä.

”Maaseutumaisessa ympäristössä koiran ja ihmisen elimistö altistuu mikrobeille, jotka jollakin tavalla tukevat immuunijärjestelmän toimintaa”, Lehtimäki toteaa.

Kysely

Uskotko biodiversiteettihypoteesiin?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.